Hei
Ongelmani olisi se, että haluaisin kohottaa itsetuntoa. Koulussa olen ihan liian hiljainen vaikken haluaisi. Haluaisin olla sosiaalisempi ja tutustua uusiin ihmisiin mutta en ns. uskalla, sillä en keksi mitään sanottavaa tai tms. Minulla ei ole paljon kavereita tämän takia ja se ahdistaa. En kaipaa mitään vittuilua vaan neuvoa, miten saisin itseni sosiaalisemmaksi ja itsetuntoni kohentuisi? :)
Ongelmani olisi se, että haluaisin kohottaa itsetuntoa. Koulussa olen ihan liian hiljainen vaikken haluaisi. Haluaisin olla sosiaalisempi ja tutustua uusiin ihmisiin mutta en ns. uskalla, sillä en keksi mitään sanottavaa tai tms. Minulla ei ole paljon kavereita tämän takia ja se ahdistaa. En kaipaa mitään vittuilua vaan neuvoa, miten saisin itseni sosiaalisemmaksi ja itsetuntoni kohentuisi? :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mitään poppakonsteja ei löydy. Pienin askelin pitää vain uskaltaa ja uskaltaa, niin se itsetuntokin kohoaa pikkuhiljaa. Paljon töitä saa kyllä tehdä sen eteen :)
Kokeile kaikkee erilaista. Siis teet eri juttuja, tutustut ittees. Mulla ainakin toiminu hyvin.
Ja yritä ottaa positiivinen asenne. Siis palkitset ittees kaikista elämän pienistä jutuista mitä uskallat tehdä, vaikka vain hymyilisit ohikulkijalle tai moikkaisit tuttua jne...äläkä rankaise itteäs jos jokin menee vikaan. Mikä ei tapa, niin vahvistaa.
Todennäköisesti se itsetunto kohoaa myös iän myötä, joten huoli pois.
Siinä nyt muutama ;)
Rohkeutta - pidä huolta itsestäsi
Itsetuntoa voit kohottaa astettain.
1. Ensimmäinen aste on hyväksyminen. Muut eivät hyväksy sinua, ennenkuin hyväksyt itse itsesi.
2. Sinun täytyy osallistua sosiaalisiin tapahtumiin. Hanki jokin harrastus tai muu aktiviteetti jossa tunnet olosi kotoisaksi omalla maaperällä. Ole lähestyttävän oloinen!
3. Viimeisellä asteella sinun pitää itse lähestyä ihmisiä. Näytä kiinnostuneisuutesi. Ihmiset pitävät ihmisistä jotka pitävät heistä.
Nämä keinot ovat ennenkin osoittautuneet menestyksiksi, joten onnea ''peliin'' :)
mä oon aika sosiaalinen mutta silti mulla on vähän kavereita, olin ala-asteella hirveen ujo mutta kyl se siitä sitte ku menin yläasteelle.
Sun pitää vaa ajatella et sä uskallat muuta en oikee osaa sanoo. tsemppii :)
Olin ite samanlainen ylä-asteella, ja ei voi muuta sanoo ko et se sosialistumoituminen tapahtuu itellää jos on tapahtuakseen. en mäkää ny vieläkää oo mikää seurapiirileidi joka voi lähtee vetää smalltalkkia kelle vaa, mut jotenki oon silti viime vuosina onnistunu kerään paljon ihania ihmisiä ympärille. Kenties, jos kykenet oleen välittämättä kaikista pienistä mokista, ja ajatuksesta et joku pitää sua ihan idioottina, vois tuo ihmisille juttelu olla helpompaa. loppujen lopukshan, ainoo jonka mielipiteellä susta pitäs olla väliä, on sun oma.
olen aina ollut ujo. jo pienestä asti isoveljeni sai kaiken huomion syndroomansa takia, ja kukaan ei huomannut minua koskaan. hän oli sosiaalinen, lahjakas, luova ja fiksu mekaanisten asioiden kanssa. minusta tuli todella hiljainen ja ujo.
asia paheni teini-iässä, kun sain raudat, aknen ja lihosin. kaiken lisäks mulla oli puhevika. Akne ei ollut mikään lievä, vaan naamani oli täynnä suuria paiseita, joita ei voinut edes meikillä peittää. jokainen päivä oli yhtä helvettiä, eivätkä ihmiset todellakaan hillinneet sanojaan kun näkivät minut tai kuulivat minun puhuvan. inhosin itseäni todella paljon, ja eikä ihmekään, kun kukaan ei koskaan ollut sanonut mitään positiivista. ei ystäviä, ei ketään. äitini oli ainoa, joka ihannoi minua, mutta koska hän on neiti täydellinen, toi hänen kehunsa vain enemmän tuskia minulle. en todellakaan ollut se, joksi hän minua luuli.
kaikki muuttui. menin iholääkärille, laihduin 10 kiloa (tällä hetkellä tosin olen alipainoinen, eli mopo voi helposti karata käsistä), raudat lähti ja kilojen lähtiessä jouduin ostamaan kaikki vaatteet uusiks, eli kunnon muutosleikki. Pian huomasin ihmisten tuijottavan, poikien flirttailevan, ihmisten lähestyvän ja huomasin, kuinka kaikki alkoivat suhtautua minuun aivan uudella tavalla. tällä hetkellä vieraat ihmiset pitävät minua kylläkin enemmän ylimielisenä mallina, mikä on niin naurettavaa, sillä kaiken sen paskan jälkeen, musta on tullut vahva, ymmärtäväinen ja suvaitsevainen. etsin edelleen itseäni, eli en vieläkään ole aivan hyväksynyt itseäni, mutta en ole enää ujo. en pysty mennä nyt kaikille juttelee, mutta pystyn toimimaan hyvin sosiaalisissa tilanteissa, vielä kun sain kitkettyä puhevikani pois (kesti monta tuskaista vuotta). silti olen edelleen se sama persoona, joka kaipaisi niitä positiivisia kommentteja muilta. valitettavasti saan vain huomautuksia painosta tai ilkeitä tuijotuksia :/
kunhan vain vielä hyväksyn uuden minän ja ehdin tutustua itseeni vielä paremmin, niin tulen itsevarmemmaksi ja sosiaalisemmaksi. en tiedä, miksi sinä olet ujo. kannattaisi ehkä miettiä sitä ensin, vaikka siihen ei varmaan yksittäistä syytä olekaan. onnea! kyllä se elämä vielä jokin päivä hymyilee sulle. totta se on, vaikka kuulostaa kliseiseltä.
RYYPPÄÄMÄÄN, RYYPPÄÄMÄÄN