Psyykkisesti sairaskin ihminen voi tuntea läheisyyden- ja rakkaudenkaipuuta. Olen lähempänä kolmeakymmentä ja sairauteni nimi on keskivaikea masennus. Mielestäni tuossa diagnoosissa ei ole kaikki, lisäisin siihen sosiaalista pelkoa ja ongelmia minäkuvassa.
Korkeahkosta iästäni huolimatta olen päässyt kokeilemaan seurustelua vain yhden kerran. En kykene muodostamaan seurustelusuhdetta. Kärsin sairaasta häpeän tunteesta. Häpeän koko olemustani, siinä on syy masennukseenkin. Ei voi antaa itsestään mielenkiintoista kuvaa kenellekään, jos häpeää pelkkää olemista. Häpeä, arvottomuus.. Eihän kukaan halua muodostaa suhdetta ihmisen kanssa, jolla on vaurioitunut tai vääristynyt minäkuva. Sanotaan että on ensin kyettävä rakastamaan itseään ja sitä kautta voi saada myös rakkautta itsensä ulkopuolelta.
Korkeahkosta iästäni huolimatta olen päässyt kokeilemaan seurustelua vain yhden kerran. En kykene muodostamaan seurustelusuhdetta. Kärsin sairaasta häpeän tunteesta. Häpeän koko olemustani, siinä on syy masennukseenkin. Ei voi antaa itsestään mielenkiintoista kuvaa kenellekään, jos häpeää pelkkää olemista. Häpeä, arvottomuus.. Eihän kukaan halua muodostaa suhdetta ihmisen kanssa, jolla on vaurioitunut tai vääristynyt minäkuva. Sanotaan että on ensin kyettävä rakastamaan itseään ja sitä kautta voi saada myös rakkautta itsensä ulkopuolelta.
Vastaukset 14
Vanhimmat
"Psyykkisesti sairaskin ihminen voi tuntea läheisyyden- ja rakkaudenkaipuuta"
itse olen ajatellut, että se kuuluu oleellisesti siihen sairauteen.
"Korkeahkosta iästäni"
nuorihan olet ! :)
"olen päässyt kokeilemaan seurustelua vain yhden kerran"
monet ei ole päässyt sitä yhtäkään kertaa!
"En kykene muodostamaan seurustelusuhdetta"
ei se ole sinun vastuullasi kokonaan, siihen tarvitaan aina kaksi, etkä voi laittaa sitä kokonaan omaksi syyksesi!
"Häpeä, arvottomuus.."
ei ole totta, vaan sairauden aiheuttamaa vääristynyttä sontaa! ei vastaa todellisuutta!
"Eihän kukaan halua muodostaa suhdetta ihmisen kanssa, jolla on vaurioitunut tai vääristynyt minäkuva."
varmasti monikin haluaa, ainakin minä!
se ihminen sairauksien ja muiden ongelmien (joita on jokaisella ihmisellä) takana on pääasia, sairastua voi kuka hyvänsä, mihin hyvänsä, ei sen takia voi/saisi hylätä.
jos joku niin tekee, ei ole sinun syysi!
"Sanotaan että on ensin kyettävä rakastamaan itseään ja sitä kautta voi saada myös rakkautta itsensä ulkopuolelta."
sinua kyllä rakastetaan,
sinun on ensin kyettävä rakastamaan itseäsi,
jotta uskoisit/antaisit itsesi tuntea sinuun kohdistuvaa rakkautta ympäriltäsi!
Kiitoksia kannustamisesta! Muutenkin mieliala vähän kohosi kun kävin kauniissa kesäillassa reilun tunnin lenkillä.
"ei se ole sinun vastuullasi kokonaan, siihen tarvitaan aina kaksi, etkä voi laittaa sitä kokonaan omaksi syyksesi!"
Tuosta olen hieman eri mieltä. Kun satun olemaan mies, koen että se on minun tehtävä muodostaa se parisuhde. Tai ainakin olla se aktiivinen joka menee ja ottaa nuoren naisen. Siinähän se ongelma onkin kun en uskalla riittävästi tehdä asian eteen. Vaikka moni on sanonut että se tilanne tulee luonnostaan eteen kun on aika.. Jotkut taas ovat sättineet siitä etten mene juttelemaan tuntemattomille naisille. Olet saamaton ja hidas.
Mielipiteitä toki on monenlaisia,
muttei se ole mikään laki tai yleinen normi,
että se olisi miehen/miesten tehtävä.
Tiedän monia naisia, jotka ovat oma-aloitteisesti hommanneet miehen itselle ja molemmat osapuolet ovat olleet tyytyväisiä, eikä kukaan ole pitänyt sitä outona, että aloitteen teki nainen.
Itse olen kanssasi vastakkaista sukupuolta,
ja kenties olisin loppuelämäni yksin,
jos vain odottelisin miehen aloitetta.
En odottele miehen tuleavan ja iskevän minua,
enkä tunne siitä katkeruutta miehiä kohtaan, vaikkei näin käykään.
Toisinsanoen en pidä sitä miesten tehtävänä.
Väittäisin olevan itsestä kiinni,
elääkö parisuhteessa vaiko ei,
sukupuolesta riippumatta.
Ja eihän siitä mitään tulisi,
jos olisi valmis parisuhteeseen,
niin enää täytyisi odotella millonko mies tulee hakemaan vai tuleekokaan, kenties menisi koko ikä, ja puhumattakaan kun pitäisi vielä sopiva sattua kohdalle.
Tottakai on sinun tehtäväsi hommata itsellesi parisuhde, mutten näe siinä mitään järkeä,
että näin miehuutesi takia..
Vaan sinun oman elämäsi takia.
Ehkä se, että parisuhteen muodostaminen olisi miehen tehtävä, on jotenkin vanhanaikainen menetelmä? Perinne? Tai muutenvain on yleisempää kun mies pyytää naista tanssimaan ja näin.
Mutta jokatapauksessa, onnea puolison etsinnässä! ;)
vaikken aloittaja olekaan.
Sain niistä voimaa, sillä en meinaa ymmärtää, että olen ihminen ja ehkä vielä tärkeäkin.
Tai että joku tarvitsee minua (kyllä tarvitsee) niin, että vielä arvostasinkin sitä.
Olen hävennyt, kantanut syylisyyttä, menettänyt omanarvontuntoni, rypenyt jos missä säälissä ja yrittänyt kelvata.
Ja olenhan minä kelvannutkin, kai, mutta omasta mielestäni en. Enkä vieläkään kelpaa mielestäni, vaikka yritän tankata sitä itselleni, ettei minun kaikille tarvi kaikille kelvatakaan.
Mutta kaikki on niin syvällä sielussa, että paraneminen vie aikaa ja välillä pelkona on, etten paranekaan.
Kun vain en menisi pahemmaksi, tämänkin vielä menettelisi, ainakin ajattelen niin.
Pahinta oli, kun en hyväksynyt itseäni ollenkaan.
Ja yritin vahingoittaa itseäni ja vahingossa melkein kuolin.
Se herätti minut, mutta toi toki taas rutkasti lisää syyllisyyttä.
Nyt sinnittelen päivä kerrallaan ja tiedän hieman jo toipuneeni, mutta.... Tie on pitkä, mutkainen ja kuoppainen, jatkan silti, sillä olen saanut kotiläksyksi ohjeen : Sinä olet tärkeä.
Ja yritän nyt opetella ulkoa, etten enää jäisi luokalle.
muuta en osaa sanoa :( Kirjoitit asioista jotka ovat minullekin todella tuttuja tällä hetkellä. Toivottavasti terapiasta on apua minäkuvani rakentamisessa ja sosiaaliset pelot ja häpeä irrottaisi otettaan. Suosittelen kokeilemaan jos et vielä käy terapiassa.
Kaipa se rakkaus osuu meillekin joskus, toivottavasti, ei tätä muuten jaksa.
Olen saanut osakseni keskusteluapua ns. terapiaa(Kiitos näille tahoille). Sairas häpeä on vaikea tunne, mutta tunnetun terapeutin viesti lohduttaa: "Et ole huono, vaan voit huonosti".
Mulla on välillä vähän takapakkeja toipumisen suhteen. Tuntuu että ei tästä enää "sosiaalista" miestä tule ja että tahtois ottaa luodin päähän (ei tosin ole asetta).
Mutta edistystä on tapahtunut juuri siinä että kaupungin keskustassa pystyy nykyään liikkumaan ihan eri tavalla verrattuna aikaisempiin vuosiin. Kuitenkin pelottaa aina millaisia tulevat päivät ovat.
Onni ja tyytyväisyys pitäisi tulla sisältä, mutta minä kaipaan rakkautta. Omassa tilanteessa ahdistuksen määrää lisää satakertaisesti se, että olen kohta jo 30! Ja se suuri rakkaus on kokematta.. Voikohan sitä enää kohdata suurta rakkautta? Tuntuu että eläisi jo elämän ehtooaikoja... :(.
Asiasi ovat - ainakin osin - erinomaisesti! Jos nimittäin on täysin maassa, ei jaksa vastakkainen sukupuoli kiinnostaa eikä mikään muukaan. Kysyisinkin, miten suhtaudut, jos joku kiinnostuu sinusta. Annatko ymmärtää, että että olet avoin suhteelle, vai torjutko toisen heti? Annatko toisen osapuolen kiinnostua ja tuntea vapaasti vai päätätkö toisen puolesta, mitä hän saa tuntea?
Itsensä rakastamisen vaatimuksesta kuulee usein puhuttavan. Mutta yleensä kaikki rakastavat itseään väärällä tavalla, esim. itsekkäästi tai säälien. Senkin voi oppia hyväksymään, vaikkakin muutosta toivoen ja tavoitellen! Se että saa hyväksyntää toiselta, voi auttaa itsensä hyväksymisessäkin. Ei ole mikään pakko osata rakastaa itseään tullakseen rakastetuksi. Huomaat tämän, jos joskus vaikkapa osoitat välittämistä jollekin heikkoitsetuntoiselle ihmiselle.
Olet oikeassa että sehän on merkki jonkinlaisesta terveydestä että kaipaa rakkautta vastakkaiselta sukupuolelta.
"Kysyisinkin, miten suhtaudut, jos joku kiinnostuu sinusta. Annatko ymmärtää, että että olet avoin suhteelle, vai torjutko toisen heti? Annatko toisen osapuolen kiinnostua ja tuntea vapaasti vai päätätkö toisen puolesta, mitä hän saa tuntea?"
Tuossa on ongelmapesäke.. Masentunut ajattelee ettei voi olla rakastettava. Mutta jos joku tulee ja kiinnostuu.. =). Pelkään.. pelkään.. vastata tunteisiin.. Miten tällaisesta kolhiintuneesta yhtäkkiä joku voisikin pitää? Ehkä siinäkin olen hieman edistynyt. Nimittäin vaikka itseni on edelleen vaikea hyväksyä olemustani, olen ajattellut että en kai minä tosiaan voisi kieltää jotain naista pitämästä minusta. Saas nähä tuleeko sitä päivää..
Tutustuessasi uuteen ihmiseen ja luottamuksen kasvaessa voit ilmaista myös epävarmuutesi ja pelkosi. Sinun ei siis tarvitse olla mikään valmis pakkaus ihmissuhdetta varten. Ihmissuhde paljastaa molemmista uusia, aiemmin tuntemattomia puolia. Moni vaihtaa siinä vaiheessa suhdetta, kun näkee itsessään puutteita ja vikoja pistäen ne toisen osapuolen tai suhteen syyksi. Tai vaihtoehtoisesti vetäytyy kuoreensa ja yksinäisyyteensä.
Sinun kannattaisi lukea korkeatasoista ihmissuhdekirjallisuutta ja välttää viikko-/iltapäivä-/naistenlehtiä, joissa ihmissuhteista annetaan vääränlainen kuva. Niissä puhutaan rakkaudesta kuin se olisi jokin ihmeellinen tunne, joka vierailee ihmisten luona ja yhdistelee saman ihmisen yhä uudelleen uusiin ihmisiin. Eroottinen viehätys toki onkin sitä, että se voi vallata kenet tahansa missä tilanteessa tahansa. Todellinen rakkaus kuitenkin hallitsee eroottisen viehätyksen ja kohdistaa sen yhteen suhteeseen. Jokainen nainen toivoo kumppaniltaan juuri luotettavuutta. Esimerkiksi orgasmivaikeudet johtuvat usein juuri luottamuksen ja sitoutumisen puutteesta. Luottamuksen rakentamiseen menee aikaa ja on pelkästään hyvä, ettet ole NUORESSA iässäsi joutunut ihmissuhdekierteeseen, jossa luottamus ei ehdi rakentua, vaan eroottinen viehätys siirtyy aina uuteen kohteeseen.
Tosiaan olen se aloittaja ja edelleen mies. Huvitti kun mainitsit tuossa kannanotossasi naistenlehdet :). Olenhan minä lukenut paljonkin korkeatasoista kirjallisuutta rakkaudesta ja elämästä yleensäkin. Parisuhdetta ajatellen luottamus on kaiken a ja o. Olen kanssasi samaa mieltä että vasta luottamuksen kautta voi saada täydellisen nautinnon ja mielihyvän rakastelusta. Mielipiteitä on varmasti paljon, mutta mulle seksi, välittäminen, vastuu ja luottamus ovat samassa paketissa. Tunteettomasta seksistä jää vain tyhjä olo, ainakin mulle.
elämäntuntojani ! Minulla oli paljolti samanmoista. Mutta siitä on pitkä aika nyt ja tässä sinulle ilmoitan, että olen selviytinyt tuosta. Paremmat päivät olivat kuitenkin vielä edessäpäin, tuolloin en olisi uskonut.
Tuommoisten monttujen kuin sinulla kautta olen jo yltänyt ylvääseen keski-ikään. Sain eri avuin rakenneltua itsetuntoa ja kokeilin seurusteluja, jotka kaikki asiat veivät eteenpäin. Myös aikuisen naisen työikäni sain olla hyvissä työpaikoissa, jotka tukivat onnistumisen ja sosiaalisuuden kokemuksiani positiivisesti. Tämä kaikki on vielä sinullekin mahdollista.
Minä olen kroonisesti masis-ahdistuneisuustyyppi ja nyt olen ssri-lääkitystä käyttänyt useita vuosia, mikä on ollut avuksi. Sitten kuitenkaan en uskaltanut ja pystynyt niin paljoa saavuttamaan, että ihan perheenemännäksi "pääsemään", mutta kuitenkin nyt jälkeenpäin katsottuna, olen tyytyväinen näin. "Niin on hyvä kuin käy!" Minun psykofyysiselle rakenteelleni elämän asiat kuitenkin ovat menneet sopivasti, uskon että sinullakin menee. Kokeile rukoilla johdatusta, sillä Hän tietää kaiken. Huomaa, että Hän voi myös estää meitä joutumasta ojasta allikkoon, sillä kyllähän masentuneisuus ja kaikenlainen estyneisyys vie omat voimvaransa, jotka sitten ovat muusta pois ja voi tulla ristiriitoja. Kaikki eivät kaikkea jaksa. Sanoisin myös, että just sinun iässäsi tuo fyysinen yksinäisyys tuntuu ankarimmalta. Se kyllä alkaa helpottaa keski-iässä, vaikka edelleen eläisikin yhden hengen talouttaan. Jonkinmoinen tottuminenkin alkaa auttaa, jos elämä näin menee. Mutta sinun tapauksessa ei mennä asioiden edelle.
Ymmärrän hyvin tuntojasi, mutta jospa päivän kerrallaan jaksaisit taapertaa. Siihen ylenmääräiseen häpeäntunteeseen sinun kannattaisi tarttua kaikin tavoin, siitä päästäksesi. Se kyllä kahlitsee. Ehkä jokin terapeuttinen juttu tähän olisi hyvä ja jonkinlaiset "harjoitukset".
Ikääntyminen tulee sinua mieluumminkin auttamaan kuin haittaamaan. Sillai olen itse kokenut. Siis hengissä olen kaikenlaisten apujen ja omienkin ponnistelujeni jälkeen. Kyllä sinä tulet selviytymään eteenpäin. Kun paha tilanne on päällä, niin toivon kaikkea kärsivällisyyttä. Aina ne pahat sitten saa ohitettua joksikin aikaa. Pyri etsimään vahvuuksiasi ja käyttämään niitä, toimimaan niiden mukaisesti. Etsi kirjallisuutta tuosta häpeäaiheesta, ja toivon, että jaksat työstää sitä. Sinussa ei oikeasti ole mitään hävettävää!
En tiedä, miten vaikutti tekstiini, mutta luulin, että olet naisihminen. En tiedä miksi? Se oli kai vaan minun mielikuvitustani... Minä kirjoitin sinulle naisen elämänkaaren kokemuksistani, mutta eiköhän se "istu" - kaikkiin jotenkin.
Joo, no eipä se haittaa vaikka naiseksi luulit.. Kiitos Sinulle kuitenkin tuosta vaivannäöstä kun kirjoitit pitkästi. Luulisin että sekä naisilla että miehillä on loppujen lopuksi melko samanlaista se kaipuu.. Miehille tunteiden näyttäminen on vain ollut vähän kiellettyä aluetta.
Aloin pohtia tuota kirjoitustyyliäni ja eipä se kyllä vaikutakaan kovin äijämäiseltä.. :/. Mutta kyllä miehetkin voivat ja saavat olla tunteellisia (ainakin minä olen, enkä muuta tyyliäni). Pitäisin sitä muuten yhtenä vahvuutenani ja suurena lahjana. Nimittäin sitä että osaan ilmaista hyvin tunteita ja minulla on syvyyttä asioihin. Olen siitä paljon kuullutkin vain hyvää palautetta. Vielä kun oppisi käsittelemään ahdistusta ja toivottomuutta.
ja kommentti aloittajalle tuosta edellä olevasta, että minä kai käsitin, että ollet naispuolinen kolmekymppinen... kun kuvailit häpeää ja kuin ulkonäöllisiä olemus-ongelmia vähän yhtä voimakkaasti ja koko elämän suuruisena asiana kuin useimmiten naiset niin helposti tekevät, kokevat. Tiedän kyllä, että ulkonäköasiat ovat miehillä ihan yhtä suuria kysymysmerkkejä ja epävarmuuksia kuin naisillakin, jos on ollakseen! Minä naisena vain luulisin, että eikös miehet nyt kuitenkin pääsisi helpommalla tässä ulkonäköprobleemassa!