Mieheni on masentuvaa tyyppiä. JOs tulee elämässä esteitä tai muuten vain hän saattaa välillä tulla todella alakuloiseksi, haluaa olla yksin, on vihainen ja itkuinen. Hän on aina välillä ollut tällainen, mutta minä itse olen juuri sellainen ihminen, joka ottaa kaiken itseensä eli minäkin tulen kovin surulliseksi. Pelkään, että jos hän masentuu joskus vielä pahemmin miten minä kestän sen. Masennunko itsekin ja mietin sitten miten käy lapsiemme kun vanhemmat ovat masentuneita ja ei löydy elämänhalua. Miten voisin auttaa miestäni, kun jos yritän auttaa ja puhua hänelle, häntä kuulemma alkaa ahdistaa vielä enemmän. Tällöin otan sen aina itseeni, että minä ahdistan häntä. Tämä on ikäänkuin kierre, josta haluaisin ulos. Onko kokemuksia tai neuvoja miten suhtautua, auttaa ja ajatella?
mieheni masennus
masennunko minäkin?
4389
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Huolehdi ensin omasta jaksamisestasi. Masentuneen hoitaminen voi olla tosi raskasta eikä se edes onnistu maallikolta. Ei oikeastaan edes ole puolison tehtävä koko ajan nostaa ja hoivata toista. Lääkitys voi olla tarpeen ja terapia myös. Ei masennuksesta oikein parane itsestään. Täytyy muuttaa omia ajattelutapoja ja se käy hitaasti, voi mennä vuosia. Olen itse vetänyt itseni loppuun loputtomalla toisista huolehtimisella ja itseni laiminlyömällä.
Avomieheni sairastaa masennusta, on jo pitkään sairastanut ja ollut sairaalahoidossa.
Itse olen hoitoalalla, mutta puolisolleni olen puoliso, en hoitaja enkä terapeutti. Tärkeää on antaa tilaa toiselle, kun hän sitä tarvitsee. Kysymykset "mikä sulla on? mikä ahdistaa? Kertosit mulle" jne. aiheuttavat vain lisää ahdistusta. Tee selväksi, että olet läsnä, tukena ja valmiina kuuntelemaan kun hän itse on valmis puhumaan asioistaan.
Tiedän kuinka vaikeaa on katsoa sivusta, kun toisella on todella paha ja ahdistunut olo. Itse olisin tehnyt mitä vain, jotta puolisoni ahdistus ja paha olo katoaisi. Mutta eihän se niin yksinkertaista ole. Asiat vaativat aikaa parantuakseen. Kuten jo edellä kirjoitin, ole valmis kuuntelemaan silloin kun miehesi on itse valmis puhumaan. Meillä asiat lähti rullaamaan eteenpäin, kun oivalsin tämän asian. En enää painostanut miestä kysymyksilläni ja puhumiseen "pakottamisella". Nykyään mieheni puhuu asioistaan avoimemmin. Hän on jo palannut työelämään, mutta terapiakäynnit ja lääkitys jatkuu yhä.
Omalla kohdallani tuntui välillä, että voimat ja ymmärrys ei millään riitä. Mutta aina sitä voimaa ja jaksamista jostain sai. Niin ihmeellinen on rakkaus. Ja elämä voittaa, kun sille antaa mahdollisuuden. Sairastamisen ja toipumisen tie on pitkä ja raskas, mutta siitä kyllä selviää. Kukaan , joka ei itse sitä joudu kokemaan, ei tiedä miltä se tuntuu.
Kaikki tämä on lujittanut minun ja mieheni suhdetta. On sellainen olo, että kun me tästä selvitään, selvitään me ihan mistä vaan, mitä elämä eteen tuo.
Voimia ja jaksamista teille molemmille! Tämä on minun kokemukseni asioista. Toivottavasti tästä oli edes jotakin apua.
Hyvää kesää!
kiitos vastauksesta!
ihana kuulla miten olette asiaan suhtautuneet ja jo päässeet eteenpäin. voimia teillekin ja hauskaa kesää!
Varmasti löytyy,
pientä jos suurtakin.
Terapia voisi olla hyvä linkki.