Pakko avautua jonnekin kun ei jaksa pitää kaikkea sisällään. Ottaa pannuun kun saa syvällisen itsetutkiskelun kautta saanut huomata vain pettävänsä itseään järjen kautta. Olen avioliitossa mutta yksinkertaisesti en löydä itsestäni mitään sellaista tunnetta vaimoani kohtaan mitä miehen pitäisi vaimoa kohtaan löytää. Tosin eräs toinen nainen saa sydämen läpättämään ja sähkön kulkemaan kropassa liiankin hyvin. Hirveästi asiaa ei auta kun harvoin treeneissä näkiessämme molemmat luo lämpimiä katseita vaikka tietää sen olevan luvatonta. Flirtti on muuten on ok, mutta ei sen täydy nostattaa tällaisia tunteita. Nyt menossa vaimon kanssa terapiaan setvimään suhdettamme koska haluamme asiat selviksi. Omat järkeilyt eivät ole riittäneet asian selvittämiselle. En halua mennä pelkkien pintatunteiden mukana jos syvällä tunnen toisin. Se olisi väärin kaikkia kohtaan. Tänään varmaan näen tämän toisen taas treeneissä ja luvassa on vatsasta vääntöä, kihelmöintiä iholla ja sydämen tykytystä. No ei auta kuin kestää ja selvittää asiat itsensä kanssa. On vain pakko päästä avautumaan kun tuntuu että asiat räjähtää omiin ajatuksiin.
Pakko avautua
idiootti
71220
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Itselläni sama tilanne, olen nainen ja jo kolmekymppinen, lapset on ja talo sun muut jutut. Tunnetko lähemmin tuota toista naista? Ihastuminen on ihastumista ja sen kanssa kannattaisi ajan kulua. Itse ihastuin kun olin miehestäni erossa(pitkä juttu, liian) jonkun aikaa, ennen lapsia, se ei ole mennyt ohi ja mietin miksi sallin tällaiset tunteet itselleni ja aina päätän unohtaa ja jatkaa koska mieheni on kuitenkin hyvä ihminen ja meillä on tietenkin ollut omat ihanat hetkemme. Joku vain puutuu, minkä se toinen mies minulle antoi, hänessä on jotain mitä haluan kumppanissanikin olevan, mitä ei miehessäni ole, niin se vain on. Punnitsen arvojani ja mietin mikä on tärkeintä, sehän on perhe, mutta entä minä, milloin olen itsekkin onnellinen ja täytyn tunteesta, jonka vain hän antoi. En todellakaan tiedä mitä tehdä, mutta hyvä kun te käytte läpi suhdettanne, ehkä sinä saat vastauksia.
En voi todellakaan sanoa että tuntisin lähemmin tuota toista naista. Eikä kysymys itselleni ole tämä toinen nainen lopulta koska ei tällaisesta tilanteesta voi hypätä kenenkään muun syliin. Ensin pitää osata selvittää asiat itselleen. Suurin kysymys itselleni on että petänkö jatkuvasti itseäni ja kumppania tunteettomuudella? Onko todellakin niin että näin ei ole määrätty tapahtuvan? Itse uskon ainakin naiivisti että sen oikean kanssa ei tule tällaisia tunteita että tuntuu että sukat lähtee jalasta...Mutta ensin haluan kumminkin käydä kaiken läpi ettei myöhemmin pahimmassa tapauksessa kaduta ettei ole yrittänyt. Välillä on kumminkin uskallettava myöntää itselleenkin kipeitä asioita.
Itse taas olen jo nelikymppinen. Kotona minun ei enää tarvitse kaikkea vapaa-aikaani viettää, joten tilausta pienelle flirtille ja ihastumiselle taisi olla olemassa.
Tiedän eläneeni ihastukseni kanssa mielikuvitusmaailmassa pitkään, mutta kytkentöjä todellisuuteenkin on ollut olemassa. Olen ollut varsin onnellinen maailmassani ihastuksen kanssa, enkä todellakaan jaksa olla itselleni vihainen tapahtuneesta. Itse olin varsinkin alussa todella hämmentynyt ja sekoilinkin silloin vähän, mutta olen vähitellen antanut itselleni hyväksynnän. Pitkässä parisuhteessa ihastumisia saattaa tapahtua, joten tiesin etten ole mikään outo lintu.
No, minun maailmani koki pikkuruisen romahduksen jokin aika sitten, ja jouduin palaamaan reaalimaailmaan pariin. Ajattelin itse tässä vähän aikaa katsoa, miten elämä vie eteenpäin ja tehdä päätöksiä sitten myöhemmin. Olisiko minusta sinkuksi, vain harvat ja valitut saavat minussa tällaisia värinöitä aikaiseksi, eikä reaalimaailmassa ole ehkä olemassa tällaista aikaa ihastumiselle. Yksin jäämisen vaihtoehdon joudun punnitsemaan, mutta ehkä myös tiedän mitä haluaisin. Ehkä yksi minun ongelmistani on, etten ymmärrä mitä tavoiteltavaa pitkässä parisuhdeinstituutiossa on.
Valitsitte aikoinaan isää lapsillenne, oliko teillä silloin muitakin tunteita lasten isää kohtaan, ehkä jopa rakkaudeksi nimitettäviä?
Muistelkapa seuraavaksi kuinka kauan rakkautta=onnea kesti, sitä aikaa kun ette huomanneet muita olevankaan.
Siinä laskeskellessanne, jatkan tähän vielä sen verran, että tulevat suhteenne haalistuvat yhtälailla, se on täysin itsenne käsissä, haluatteko pitää tunteita yllä kumppaneihinne.
Valitettavasti melkein jokainen suhde haalistuu samassa kestossa. Etsittekö sitten taas uutta?
Pitkä suhde (avio?) elää ja muuttuu edetessään, tuleeko se yllätyksenä ja sitä ei kestetä.
Neuvojia riittää tyylillä: lähde suhteesta, jätä se ja niin edelleen, mutta suhteen kehitykseen kuuluu vaikeudet ja seesteiset, sekä vähemmän seesteiset vuorottelut.
Kyllä aikuisen ihmisen on kestettävä itsessään ihastumiset ja rakastumiset, ilman toimeen tarttumista.
Lapsten on saatava varttua eheässä perheessä, vanhemmat voivat säästää itsekkäät ajatuksensa uusista kumppaneista lasten aikuistumiseen asti.
Joo sain itse varttua tällaisessa "onnellisessa" ydinperheessä. Vanhempani uhkasivat toisiaan aina riidoissa avioerolla "kunhan lapset on isoja" jne. Empä olisi juurikaan omasta maailmasta järkkynyt vaikka olisivat eronneetkin. Suhteet molempiin olisivat kumminkin säilyneet ja saman rakkauden molemmilta saanut. Hirveintä oli elää tuollaisessa kulissiavioliitossa jossa on jatkuvasti jännitettä ilmassa. Ei se ole kiveen kirjoitettu että lapset mukamas hylätään kun kahden aikuisen tiet eroavat. Jos ilmassa on jännitettä, tunteettomuutta jne. Niin kyllä siinä opitaan ainoastaa kiero oppitunti kahden ihmisen suhteesta. Kyllä yhdessäoloon on löydyttävä muutakin syytä kuin lapset. En tietenkään peilaa tätä tilannetta itseeni koska kuten jo totesin että yritämme selvittää suhteemme terapian avulla. Jos lopputuloksena päädytään eroon niin en minä silti lapsiani hylkää.
"Ehkä yksi minun ongelmistani on, etten ymmärrä mitä tavoiteltavaa pitkässä parisuhdeinstituutiossa on."
Sitä kuvittelee (tai ainakin minä kuvittelin), että haluaa sen yhden ainoan oikean, jonka kanssa elää lopun elämänsä, mutta tosielämä näyttää menevän toisin. Tuttujen ja ystävien kanssa olemme keskustelleet, ettei koko elämän kestävä suhde edes ole realistista nykypäivänä ja koko avioliittoinstituutio on kauppiaiden juhlaa ja yhteiskunnan keksimä "velvoite".
Hyvä on jos löytää sellaisen kumppanin, jonka kanssa tekee lapset ja kasvattaa heidät niin, että kumpikin vanhempi ottaa vastuuta.
Kaikki naimisissa olevat tuttavani ovat eronneet kerran, jotkut ystävistäni ovat jo kolmannella kierroksella. Vanhempani erosivat. Isä löysi uuden, josta hän tekee eroa. Uusi rakkaus on jo oven takana odottamassa.
N alle 30
minullekin,keski-ikäiselle perheen äidille.Joskus vain ilman mitään tarvetta tai tilaustakaan joku saa vain jotain vahvaa syntymään omassa mielessä ja kehossa.
Eikä siihen kummempia tarteta.Katseita, hymyjä ja jotenkin toisesta hohkaava hänen itse tiedostamaton kemia,joka kolahtaa kuin halolla huitasis.Ja mielikuvitus hoitaa loput.
Tunne on muuten hirveän vaikea käsitellä itse.Onhan kyseessä tunteet joita ei periaatteessa saisi millään muotoa edes olla tai päästä syntymään.Niitä on vaikea purkaa sanoiksi.
Minä olen aina ollut herkästi tuomitseva kanssaihmisiä kohtaa,tälläisissä asioissa.Ajatellut että perheellinen ihminen joka ihastuu jollain muotoa vieraaseen on läpeensä paha ja perhettään arvostamaton.Alinta kastia!
Nyt sain maistaa omaa lääkettäni.Yhtäkkiä varoittamatta edessä oli sellainen niin oman tuntuinen ihminen ja niin syvät silmät että olisi vaan heti tehnyt mieli sukeltaa niiden syövereihin ikiajoiksi.Että siitäs sain!
Tämä voi kuulostaa aika hassulta ,mutta olen ajatellut meidän avioliiton olevan ihan kunnossa.
Tietyä väljähtymistä toki on havaittavissa kun toistakymmentä vuotta yhdessä kuljettu,mutta noin pääpiirteittäin kaikki perusasiat ok.
Minulla on luottoystävä jonka kanssa jauhaa tätä läpi.Muuten elän vaan eteenpäin, nautin perheestäni ja odotan että kesätuulet lennättää nämä ajatukset pois.
Pakko vaan uskoa että kaikella on tarkoituksensa..