Naapurin Enni jäi auttamaan minua, mitä aluksi
ihmettelin. Täysin tuntematon ihminen.
Sain aseteltua vaatteet komeroihin ja Enni oli sillä välin keittänyt kattilallisen makaronivelliä.
- Pittää syyvvä, et jaksaa, hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi vatsanseutuani.
- Eiiiii, en minä ole pieniin päin. Tein vain niin monta lasta peräjälkeen, että maha on nyt tällainen rupuska, sanoin ja nauroin heleästi päälle. Kai minä, aikuinen, monta lasta synnyttänyt nainen, nyt tietäsin, jos olisin raskaana?
- Jaa, no kyl se kuitekii vähä siltä näyttää, Enni ei antanut periksi.
- Minä en tahdo enää yhtään kakaraa ja Pepe tietää sen. Minä en yksinkertaisesti kestä! Sanani olivat lujat.
- Ei kenellekää anneta liia suurta taakkaa, Enni lausui hartaasti.
- Ja mie uskon siihe.
- Mut minä en usko. Johan on ihme, että ihmisen pitäisi kaikki helvetin riesat vaan jaksaa.
Vaikka ei olis yhtään iloisempaa ja valoisampaa koko elämässä, niin silti vaan pitäisi.
Voi helvetti. Minä en ainakaan jaksa! Joskus pitäisi saada olla vaan ja nauttia, mutta sellaista ei ole ikinä. Aina vaa, vaikka mitä....
- Mie kyl huomaan sen. Siun elämästäis puuttuu valo, Enni sanoi säälivästi.
- Kunnon yöuni tästä puuttuu, eikä mikään valo. En saa milloinkaan nukutuksi, tyrmäsin Ennin ajatuksen.
- Mie vien nuo isommat tytöt meille vähäks aikaa, ni sie käyt nukkumaa. Tuon ne illalla takas. Ja jos tulloo ikävä, ni tuut vaa tuost metän läpi hakemaa, Enni ehdotti.
Houkutus tarttua ehdotukseen oli suuri.
- Mutta, jos niistä on haittaa? Kysyin varovasti.
- Eikäs mitä. Myö pijetääkii vaik pyhäkoulu, Enni
innostui.
- Miul on kiiltokuvia ja taulu, johon niitä voip laittaa. Siinähä se aika sit männöö.
Enni meni ja vei tytöt mukanaan.
Minä kävin pitkälleni sänkyyn ja otin vauvan vierelleni.
Ja vaikka kuinka yritin nukkua, uni kartteli minua. Mielessä pyöri kaikenlaista.
Uusi asunto ja uudet systeemit.
Pepen into muuttaa tänne.
Appiukon sairaus, joka vain paheni, vaikka oli saavinaan siihen hoitoakin.
Anopin selitykset, kuinka mukavaa oli, kun asuimme näin lähellä.
Hän pääsisi talvella mukavasti potkurilla piipahtamaan kylässä.
Pysyisi vain pois. Minä en häntä kaivannut.
Talvi.
Nyt oltiin jo lokakuussa.
Kohta elämä olisi yhtä lumentyönnön ja
puunkannon juhlaa.
Vauva vierelläni nukkui hiljaa.
Olin vain, vaikkei se helpotusta olooni tuonutkaan.
Kehoni oli jäykkä, kuin liikaa pingotettu sahanterä.
Silmäluomet värisivät, jos suljin silmäni.
Tunsin kireyden koko kehossa.
Sitten muistin mitä Enni sanoi. Jos olisikin raskaana?
Mitä jos?
Mitä jos olisin TAAS?
Siinä sängyllä tein lupauksen.
Vannoin tulevani hulluksi.
Yhtä hulluksi, kuin äitini.
En millään voisi enää saada lasta!
Ei minua saisi pakottaa!
Vai voisiko?
Tarvitsisinko keskeytykseen Pepen luvan?
Torjuin ajatuksen naurettavana.
Jos haluaisin keskeyttää tämän
sikiön kasvun, en kai minä siihen kenenkään lupaa tarvitsisi? Tämähän oli minun ruumiini.
Minä, aikuinen nainen, musertuneena liian työtaakkani alle. Olin liian uupunut.
Myös terveyteni oli uhattuna.
Ainakin, jos sen kätilön sanaan oli mitään uskomista.
Muistelin viikkoja ja kuukausia taakse päin.
Enkä saanut päähäni, olinko milloin viimeksi vuotanut verta?
Oliko Enni oikeassa?
Toivoin sydämestäni, ettei.
ihmettelin. Täysin tuntematon ihminen.
Sain aseteltua vaatteet komeroihin ja Enni oli sillä välin keittänyt kattilallisen makaronivelliä.
- Pittää syyvvä, et jaksaa, hän sanoi ja vilkaisi merkitsevästi vatsanseutuani.
- Eiiiii, en minä ole pieniin päin. Tein vain niin monta lasta peräjälkeen, että maha on nyt tällainen rupuska, sanoin ja nauroin heleästi päälle. Kai minä, aikuinen, monta lasta synnyttänyt nainen, nyt tietäsin, jos olisin raskaana?
- Jaa, no kyl se kuitekii vähä siltä näyttää, Enni ei antanut periksi.
- Minä en tahdo enää yhtään kakaraa ja Pepe tietää sen. Minä en yksinkertaisesti kestä! Sanani olivat lujat.
- Ei kenellekää anneta liia suurta taakkaa, Enni lausui hartaasti.
- Ja mie uskon siihe.
- Mut minä en usko. Johan on ihme, että ihmisen pitäisi kaikki helvetin riesat vaan jaksaa.
Vaikka ei olis yhtään iloisempaa ja valoisampaa koko elämässä, niin silti vaan pitäisi.
Voi helvetti. Minä en ainakaan jaksa! Joskus pitäisi saada olla vaan ja nauttia, mutta sellaista ei ole ikinä. Aina vaa, vaikka mitä....
- Mie kyl huomaan sen. Siun elämästäis puuttuu valo, Enni sanoi säälivästi.
- Kunnon yöuni tästä puuttuu, eikä mikään valo. En saa milloinkaan nukutuksi, tyrmäsin Ennin ajatuksen.
- Mie vien nuo isommat tytöt meille vähäks aikaa, ni sie käyt nukkumaa. Tuon ne illalla takas. Ja jos tulloo ikävä, ni tuut vaa tuost metän läpi hakemaa, Enni ehdotti.
Houkutus tarttua ehdotukseen oli suuri.
- Mutta, jos niistä on haittaa? Kysyin varovasti.
- Eikäs mitä. Myö pijetääkii vaik pyhäkoulu, Enni
innostui.
- Miul on kiiltokuvia ja taulu, johon niitä voip laittaa. Siinähä se aika sit männöö.
Enni meni ja vei tytöt mukanaan.
Minä kävin pitkälleni sänkyyn ja otin vauvan vierelleni.
Ja vaikka kuinka yritin nukkua, uni kartteli minua. Mielessä pyöri kaikenlaista.
Uusi asunto ja uudet systeemit.
Pepen into muuttaa tänne.
Appiukon sairaus, joka vain paheni, vaikka oli saavinaan siihen hoitoakin.
Anopin selitykset, kuinka mukavaa oli, kun asuimme näin lähellä.
Hän pääsisi talvella mukavasti potkurilla piipahtamaan kylässä.
Pysyisi vain pois. Minä en häntä kaivannut.
Talvi.
Nyt oltiin jo lokakuussa.
Kohta elämä olisi yhtä lumentyönnön ja
puunkannon juhlaa.
Vauva vierelläni nukkui hiljaa.
Olin vain, vaikkei se helpotusta olooni tuonutkaan.
Kehoni oli jäykkä, kuin liikaa pingotettu sahanterä.
Silmäluomet värisivät, jos suljin silmäni.
Tunsin kireyden koko kehossa.
Sitten muistin mitä Enni sanoi. Jos olisikin raskaana?
Mitä jos?
Mitä jos olisin TAAS?
Siinä sängyllä tein lupauksen.
Vannoin tulevani hulluksi.
Yhtä hulluksi, kuin äitini.
En millään voisi enää saada lasta!
Ei minua saisi pakottaa!
Vai voisiko?
Tarvitsisinko keskeytykseen Pepen luvan?
Torjuin ajatuksen naurettavana.
Jos haluaisin keskeyttää tämän
sikiön kasvun, en kai minä siihen kenenkään lupaa tarvitsisi? Tämähän oli minun ruumiini.
Minä, aikuinen nainen, musertuneena liian työtaakkani alle. Olin liian uupunut.
Myös terveyteni oli uhattuna.
Ainakin, jos sen kätilön sanaan oli mitään uskomista.
Muistelin viikkoja ja kuukausia taakse päin.
Enkä saanut päähäni, olinko milloin viimeksi vuotanut verta?
Oliko Enni oikeassa?
Toivoin sydämestäni, ettei.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.