kirjoitettu scifi-kyhäelmän alku. Tai jotain sinnepäin. Ajattelin laittaa tänne tämmöisen ekan version tekstin, jota en ikinä aio muokata enempää. Mitä tykkäätte?
Pilvisenä alkusyksyn päivänä huvipuistossa oli vielä paljon kävijöitä. Koska oli arkipäivä, kävijät olivat enimmäkseen lomalaisia tai päiväkotiryhmiä. Yksi ryhmä tungeksi juuri minikokoisen junan edessä. Vesitornia kiertävä juna seisoi paikoillaan ja odotti matkustajia. Silmälasipäinen äiti saatteli punatukkaisen poikansa junaan. Muut matkustajat olivat päiväkoti Valopallon lapsia, kaksitoista kolmesta kuuteen vanhoja poikia ja tyttöjä, heidän joukossaan yksi erityisen kaunis lapsi, suurisilmäinen tyttö, jolla oli ruudullinen nilkkoihin ulottuva mekko päällään. Tyttö puristi kädessään kulunutta nallea, jolla oli villapaita. Päiväkodin opettajat vilkuttivat lapsille silmälasipäisen äidin kanssa, sitten juna lähti, kääntyi mutkan taakse ja hävisi näkyvistä.
Päiväkodin opettajat keskustelivat kovaäänisesti ja äiti söi pojalta jääneen hattaran loppuun. Aurinko tuli äkkiä pilven takaa esiin. Äiti hymyili itsekseen ja katseli päiväkodin opettajia. Kaikilla oli samanlaiset punaiset t-paidat, joissa luki valkoisella Valopallo.
Aika tuntui kuluvan hitaasti. Pojan äiti alkoi vilkuilla kelloaan. Kesti vielä jonkun aikaa, ennen kuin päiväkodin opettajat alkoivat ihmetellä, miksi junan pyörähdys vesitornin ympäri kesti niin kauan. Pojan äiti alkoi näyttää hermostuneelta, päiväkodin opettajat liikehtivät ikävystyneesti. Yksi opettajista meni läheisen lippuluukun luokse. Lipunmyyjä kuunteli kyllästyneen näköisenä, mutta tarttui sitten puhelimeen. Hetken päästä opettaja palasi ja silmälasipäinen äiti kuuli opettajan sanovan toiselle, että asia oli tarkistettu, ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Juna tulee tuota pikaa. He odottivat taas, punatukkaisen pojan äiti meni lippuluukulle ja nyt virkailijakin näytti hermostuneelta. Hän soitti jälleen.
Yksi opettajista lähti kävelemään raiteiden viertä, loput jäivät odottamaan.
Kului aikaa, toisen opettajan puhelin soi. Hän vastasi ja jäi kuuntelemaan pelästyneen näköisenä. Hän sulki puhelimen ja ilmoitti värittömällä äänellä, että Marian on löytäneen junan, hän tulisi sen kyydissä takaisin. Toinen opettaja ei sanonut mitään, mutta punatukkaisen pojan äiti kysyi jotakin lapsista. Puhelimeen puhunut pudisti päätään, hän ei tiennyt. Huvipuiston muitakin työntekijöitä oli tullut paikalle, he seisoskelivat hermostuneen näköisinä. Juna tuli kulman takaa ja ensimmäisessä vaunussa istui Maria punaisessa t-paidassaan. Lapsia ei näkynyt, juna näytti ensin olevan tyhjä. Sitten erottui keskimmäisestä vaunusta pieni hahmo. Se oli punatukkainen poika, jonka äiti ensin huudahti helpotuksesta, mutta jäi sitten tuijottamaan junaa hiljaisena. Kaikki muut lapset olivat poissa.
Juna pysähtyi ja äiti juoksi poikaansa vastaan, otti hänet syliinsä. Pojalla oli tikkari kädessään. Ihmiset kerääntyivät Marian ympärille. Hän oli kävellyt kiskoja pitkin ja löytänyt junan vesitornin toiselta puolelta ilman lapsia ja kuljettajaa. Vain punatukkainen poika oli istunut kyydissä tikkari kädessään. Poika ei ollut osannut sanoa muuta kuin että toiset lapset menivät jonnekin. Kaikki kääntyivät katsomaan äitinsä sylissä olevaa poikaa. Mistä sait tuon tikkarin, äiti kysyi pojalta. Täti antoi, poika sanoi. Se täti, jolla oli ponitukka.
Lipunmyyjä puhui jälleen puhelimessa. Hän soitti poliisille. Toiset lähtivät kiskoja pitkin, yksi meni tutkimaan junaa. Hän löysi kuluneen nallen, jolla oli villapaita. Hän kysyi oliko se pojan, poika sanoi, että se oli sen tytön, joka itki. Se on Natalian, sanoi Maria ja katsoi nallea siristäen silmiään. Villapaitainen nalle tuijotti takaisin ja valo heijastui sen lasisilmistä tehden ne melkein elävän näköisiksi.
Pilvisenä alkusyksyn päivänä huvipuistossa oli vielä paljon kävijöitä. Koska oli arkipäivä, kävijät olivat enimmäkseen lomalaisia tai päiväkotiryhmiä. Yksi ryhmä tungeksi juuri minikokoisen junan edessä. Vesitornia kiertävä juna seisoi paikoillaan ja odotti matkustajia. Silmälasipäinen äiti saatteli punatukkaisen poikansa junaan. Muut matkustajat olivat päiväkoti Valopallon lapsia, kaksitoista kolmesta kuuteen vanhoja poikia ja tyttöjä, heidän joukossaan yksi erityisen kaunis lapsi, suurisilmäinen tyttö, jolla oli ruudullinen nilkkoihin ulottuva mekko päällään. Tyttö puristi kädessään kulunutta nallea, jolla oli villapaita. Päiväkodin opettajat vilkuttivat lapsille silmälasipäisen äidin kanssa, sitten juna lähti, kääntyi mutkan taakse ja hävisi näkyvistä.
Päiväkodin opettajat keskustelivat kovaäänisesti ja äiti söi pojalta jääneen hattaran loppuun. Aurinko tuli äkkiä pilven takaa esiin. Äiti hymyili itsekseen ja katseli päiväkodin opettajia. Kaikilla oli samanlaiset punaiset t-paidat, joissa luki valkoisella Valopallo.
Aika tuntui kuluvan hitaasti. Pojan äiti alkoi vilkuilla kelloaan. Kesti vielä jonkun aikaa, ennen kuin päiväkodin opettajat alkoivat ihmetellä, miksi junan pyörähdys vesitornin ympäri kesti niin kauan. Pojan äiti alkoi näyttää hermostuneelta, päiväkodin opettajat liikehtivät ikävystyneesti. Yksi opettajista meni läheisen lippuluukun luokse. Lipunmyyjä kuunteli kyllästyneen näköisenä, mutta tarttui sitten puhelimeen. Hetken päästä opettaja palasi ja silmälasipäinen äiti kuuli opettajan sanovan toiselle, että asia oli tarkistettu, ei pitäisi olla mitään ongelmaa. Juna tulee tuota pikaa. He odottivat taas, punatukkaisen pojan äiti meni lippuluukulle ja nyt virkailijakin näytti hermostuneelta. Hän soitti jälleen.
Yksi opettajista lähti kävelemään raiteiden viertä, loput jäivät odottamaan.
Kului aikaa, toisen opettajan puhelin soi. Hän vastasi ja jäi kuuntelemaan pelästyneen näköisenä. Hän sulki puhelimen ja ilmoitti värittömällä äänellä, että Marian on löytäneen junan, hän tulisi sen kyydissä takaisin. Toinen opettaja ei sanonut mitään, mutta punatukkaisen pojan äiti kysyi jotakin lapsista. Puhelimeen puhunut pudisti päätään, hän ei tiennyt. Huvipuiston muitakin työntekijöitä oli tullut paikalle, he seisoskelivat hermostuneen näköisinä. Juna tuli kulman takaa ja ensimmäisessä vaunussa istui Maria punaisessa t-paidassaan. Lapsia ei näkynyt, juna näytti ensin olevan tyhjä. Sitten erottui keskimmäisestä vaunusta pieni hahmo. Se oli punatukkainen poika, jonka äiti ensin huudahti helpotuksesta, mutta jäi sitten tuijottamaan junaa hiljaisena. Kaikki muut lapset olivat poissa.
Juna pysähtyi ja äiti juoksi poikaansa vastaan, otti hänet syliinsä. Pojalla oli tikkari kädessään. Ihmiset kerääntyivät Marian ympärille. Hän oli kävellyt kiskoja pitkin ja löytänyt junan vesitornin toiselta puolelta ilman lapsia ja kuljettajaa. Vain punatukkainen poika oli istunut kyydissä tikkari kädessään. Poika ei ollut osannut sanoa muuta kuin että toiset lapset menivät jonnekin. Kaikki kääntyivät katsomaan äitinsä sylissä olevaa poikaa. Mistä sait tuon tikkarin, äiti kysyi pojalta. Täti antoi, poika sanoi. Se täti, jolla oli ponitukka.
Lipunmyyjä puhui jälleen puhelimessa. Hän soitti poliisille. Toiset lähtivät kiskoja pitkin, yksi meni tutkimaan junaa. Hän löysi kuluneen nallen, jolla oli villapaita. Hän kysyi oliko se pojan, poika sanoi, että se oli sen tytön, joka itki. Se on Natalian, sanoi Maria ja katsoi nallea siristäen silmiään. Villapaitainen nalle tuijotti takaisin ja valo heijastui sen lasisilmistä tehden ne melkein elävän näköisiksi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
...lukea tämän tarinan jostain
heräsikö mielenkiinto tosiaan? Kirjoitin tätä tarinaa melko pitkän pätkän, mutta lopputulos alkoi naurattaa jo itseänikin... scifi on melko hermojaraastava lajityyppi.
Tekstisi on mielestäni erittäin hyvää scifiä.
Kirjoitan välillä scifiä minäkin, ja luenkin lähinnä näitä uusia voittaneita juttuja, siis suomalaisia.
Yllättävän harvoin niitä lukiessani törmään kiinnostavaan tekstiin, todella harvoin.
Tässä on sitä jotakin, joka vertautui näinkin lyhyenä pätkänä mielessäni Pikku prinssiin. Jännittävää!
... jatka ihmeessä!
oli kivasti sanottu. Mielikuva pikku prinssistä oli minusta jännä. Jaa, uskaltaisikohan sitä jatkaa, mikä ettei...
"Vakavissaan kirjoitettu scifi-kyhäelmän alku, jota en aio ikinä muokata enempää."
Mukava paradoksi melko sujuvan tarinan alkuun.