Tiedän olevani sopivan kokoinen, ehkä hieman ylimääräistä jossakin…painoindeksikin on vaja 23 ja mittani 60/162. Kuitenkin jo lähes kaksi vuotta olen ollut ahdistuksen pyörteessä. Tuntuu, etten kelpaa, vaikka kuinka yrittäisin! En ole tarpeeksi fiksu, kaunis, laiha, kiltti, tunnollinen, vastuuntuntoinen, itsenäinen.. tuntuu kuin olisin alisuoriutuja lähes kaikessa! Toisaalta tiedän, ettei tämä pidä paikkaansa.
Olen aina ollut kovin yksinäinen. Monet ihmiset ovat pettäneet minut, ystäväksi ei voi juuri ketään kutsua. Poikaystävä on elämän suola. Sain laihdutettua 12 kiloa kahdessa vuodessa melko dramaattisella ruokavaliomuutoksella keliakian vuoksi. Mittani olivat tuolloin 72/162, joten painonpudotus tuli tarpeeseen, ja se tapahtui melko terveellisesti. Viimeiset kilot ovat kuitenkin lähteneet kovalla kuntoilulla.
Mielessä ei pyöri nykyään mikään muu kuin se, että pitäisi liikkua ja jumpata jatkuvasti. Peilin edessä kuluu aivan liian paljon aikaa! En hahmota kehoani enää oikein… Jotenkin tuntuu siltä, että jatkuvasti täytyy olla varmistamassa, että miltä näyttää. En osaa suhteuttaa omaa kokoani muihin! Tunnen itseni yhtä isoksi, kuin mitä ennen olin. Tahtoisin olla vain lihaa ja nahkaa! Pieni… en normaalin kokoinen.
Tunnen niin paljon omantunnon tuskia kaikesta, niin syömisestä, liikkumisesta (vaikka normaalisti kävelen 6-10km päivässä ja jumppaan kotona), kuin yleensäkin vuorovaikutukseen liittyvistä asioista. Tahtoisin vain käpertyä piiloon… kuitenkin niin kaipaan ymmärrystä ja ennen kaikkea sitä, että joku AIDOSTI välittäisi!! Sitä kun ei tahdo saada… sitä on vaan niin yksin kaiken kanssa.
Pystyisikö joku, jolla on samanlaisia tuntemuksia, selventämään tätä minun tilannetta?? Olenko päässäni paisuttanut kaiken vai tulisiko olla huolissaan? Toisaalta olen jo huolissani itsestäni, mutta ei tahdo jaksaa pitää järkeä mukana enää… jos vaan antaisi lipsua.
Olen aina ollut kovin yksinäinen. Monet ihmiset ovat pettäneet minut, ystäväksi ei voi juuri ketään kutsua. Poikaystävä on elämän suola. Sain laihdutettua 12 kiloa kahdessa vuodessa melko dramaattisella ruokavaliomuutoksella keliakian vuoksi. Mittani olivat tuolloin 72/162, joten painonpudotus tuli tarpeeseen, ja se tapahtui melko terveellisesti. Viimeiset kilot ovat kuitenkin lähteneet kovalla kuntoilulla.
Mielessä ei pyöri nykyään mikään muu kuin se, että pitäisi liikkua ja jumpata jatkuvasti. Peilin edessä kuluu aivan liian paljon aikaa! En hahmota kehoani enää oikein… Jotenkin tuntuu siltä, että jatkuvasti täytyy olla varmistamassa, että miltä näyttää. En osaa suhteuttaa omaa kokoani muihin! Tunnen itseni yhtä isoksi, kuin mitä ennen olin. Tahtoisin olla vain lihaa ja nahkaa! Pieni… en normaalin kokoinen.
Tunnen niin paljon omantunnon tuskia kaikesta, niin syömisestä, liikkumisesta (vaikka normaalisti kävelen 6-10km päivässä ja jumppaan kotona), kuin yleensäkin vuorovaikutukseen liittyvistä asioista. Tahtoisin vain käpertyä piiloon… kuitenkin niin kaipaan ymmärrystä ja ennen kaikkea sitä, että joku AIDOSTI välittäisi!! Sitä kun ei tahdo saada… sitä on vaan niin yksin kaiken kanssa.
Pystyisikö joku, jolla on samanlaisia tuntemuksia, selventämään tätä minun tilannetta?? Olenko päässäni paisuttanut kaiken vai tulisiko olla huolissaan? Toisaalta olen jo huolissani itsestäni, mutta ei tahdo jaksaa pitää järkeä mukana enää… jos vaan antaisi lipsua.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Itse ajattelen aika samalla tapaa olen 164/52kg. Normaali mitoissa mutta mikään ei enään riitä. tahdon olla 164/48. Lihaksikas olen mutta nyt rasvat pois. Kuntoilen lähes päivittäin, tarkkailen syömistäni ja toivon laihtuvani nuo 4kg heinäkuun aikana!
Mikä sinulla sai tämän laihuuden ihannoinnin päälle?
Itse laihduttuani huomasin jossakin välissä, että laihdutuksen luonne muuttui. Vaikka olinkin jo omasta mielestäni entisten haavekuvitelmieni mukaan ihannemitoissa, ei sekään enää kelvannut... koko ajan on vaan riittämättömyyden tunne itseensä ja hävettää näyttää itseänsä julkisilla paikoilla.
Tuntuu, että kaikki jatkuvasti arvostelisi ulkonäköäni ja kilojani... mutta eihän kaikki pyöri minun napani ympärillä oikeasti! Luulen vaan niin.
Kaikki tämä johtuu siitä, etten saa mielestäni tarpeeksi kehuja ja kumppanuutta. Se on saanut tuntemaan itseni ulkopuoliseksi. Etten kelpaa.
Tämä asia kun pyörii jatkuvasti päässäni nykyään... vaikka eilenkin tuli yli 50km pyöräiltyä ja syötyä hyvin vähän (aikaisempiin tottumuksiin nähden), en pystynyt syömään sitäkään määrää ilman omatunnon tuskia. Jatkuvasti pitäisi vähentää ruoka-annoksia ja niiden kokoa.
Vielä en kuitnekaan ole lipsunut siihen, että laskisin kalorimäärät syömisistäni. Mutta kaikki "normaali rasvainen" ruoka on jäänyt jo aikoja sitten. Kaikissa on liikaa kaloreita, kun katsoo paketin kyljestä! Mitään ei uskalla syödä hyvällä omatunnolla.
Auttakaa :(
Moi,
Mulla aikalailla samanlaista...Joitakin eroja tietty.Mä oon 63/166. Lihoin vuoden sisään tosin 6 kg, viime kesänä siis painoin 57 kg. Silloin olin suhteellisen tyytyväinen...Aina olen miettinyt liikkumista ja syömistä aivan liikaa.
Tuo tunne, että haluis vaan käpertyä. Ihan sama mulla. Mulla kyllä ollut aina paljon ystäviä. Nyt vaan pahasti näyttää siltä, että pikku hiljaa karkotan kaikki pois, ja vaan oman pahan olon takia...
Voimia!!!!
Tää mun tilanne ei kyl tästä näytä selviävän... viikon verran oon ollu tosi niukalla ravintomäärällä ja painokin on tippunut 2 kiloa... ja toki ku peilistä katsoo, tekee hyvää kun näkee litteän vatsan ja jo hieman roikkuvat vaatteet.
Eniten kuitenkin pelottaa se päivä kun mun vanhemmat näkevät mut. Voi olla että sitten paino on tippunut jo aika paljon, jos siis näin jatkan. En tahtoisi aiheuttaa enempää tuskaa heidän elämään, sillä sitä heillä jo on tarpeeksi.
Totuus on vaan se, etten enää jaksanut ikuista kamppailua ja tyytymättömyyttä itseeni... jos saisin tarpeeksi laihdutettua ja siten voisin olla sujut itseni kanssa.. huolettomammin ihmisten parissa.. se olisi sen arvoista! Ja ehkä joku tuttu huomaisi tilanteeni ja välittäisi??
Luin teidän kaikkien jutut ja tunnistin itseni tosin kaksi vuotta sitten olleen itseni. Ajattelin silloin juuri samalla tavalla olin yksinäinen vaikka periaatteessa kaikki oli hyvin tunsin itseni riittämättömäksi, innostuin urheilusta ja lahdutuksesta vähän liikaakin.. mutta se oli ainoa asia mikä tuntui olevan itse hallittavissa.. en ollut ollenkaan tyytyväinen kroppaani vaikka paino lähenteli alipainon puolella.. aluksi olin niin innoissani kun vanhat vaatteet muuttuivat liian isoiksi ja se vain kannusti minua laihduttamaan lisää! ..Nyt kavahdan niitä kuvia joita minusta on tuolloin otettu, onneksi joku muutti suunnan parempaan ja nyt olen jo ehkä vähän liiankin pyöreä mutta se ei haittaa tunnen itseni kauniiksi jälleen :) Se on totta että oma kuva katoaa ja sitä on ulkopuolisen vaikea korjata.. mutta hyvät ystävät nyt on kesä ja kaunista ulkona. Elkää katsoko vain omaa napaa jäätte paljosta paitsi!! Elämä ei ole murehtimista varten eikä ainaista laihdutusta!! niin ja kun ensi kerran katsotte peiliin niin katsokaa kuinka kauniita te olette ja uskon että muutkin sen huomaavat ;)
semppiä vaan &&&&&&&