on? Jokainen kokemushan on ainutlaatuinen ja yksilöllinen, mutta kertokaa.. Vajaa neljä viikkoa laskettuun aikaan..
Millaista se
synnyttäminen
142536
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 14
Vanhimmat
aivan mahtavaa!! siis näin jälkeenpäin ajateltuna. tietty se jännittää paljon. mutta sitä en vaihtaisi mihinkään. kun sain tytön rinnalle,ajattelin ettei ikinä enää, mutta viikon päästä tuntui että toinenkin tänne, kiitos :)
se menee niin luonnostaan että ei tarvi ajatella ett
ä osaankohan tehdä kaiken oikein ja milloin pitää hengittää yms...
onnea sinulle!
vai olisitko halunnut tietää miten se etenee??
Kiitos vastauksesta! Siitä olin kiinnostunut juuri, että kuinka kamalaa/ihanaa se on. Ja kivusta tietenki. Suurinpiirtein tiedän, mitä missäkin vaiheessa tapahtuu. Eräs ystävä sanoi heti ensimmäisenä kun kerroin olevani raskaana, että "synnytys on ihan teurastusta". Oli itse synnyttänyt alateitse. Monet kyllä tosiaan on sanonu, et voi synnyttä saman tien uudelleen :) Vissiin se palkinto on sen arvoinen:)
mitään teurastusta ole. ja kuten joku tuossa jo sanoi, kipua ei voi verrata oikein mihinkään. se tulee ja menee, onhan ne avaavat supistukset kuitenkin sen verran kipeitä että siinä ei paljon muuta mieti ja kun tietää että kohta tulee seuraava. se tuntuu tuonne alavartaloon niin hassusti. hankala selittää mutta minulla auttoi kiikkutuoli supistuksiin kun odottelin puudutusta. ja kun muistaa hengittää syvään, nenän kautta sisään, suun kautta ulos niin sekin jo lievittää sitä kipua.
ne on onnen kipuja ja ne kyllä kestää kun se palkinto sieltä on tulossa!!!
terv. edellinen vastaaja...
kun sanotaan että se sattuu eniten kuin mikään..
mihin sitä kipua voi verrata? mikä muu sattuu samanverran? ja miten se on oikeeta kipua jos sen unohtaa vauvan synnyttyä vai helpottaako kipu heti..
mielestäni verrata oikein mihinkään. Kipu on voimakas, todella kokonaisvaltainen olotila, jossa en ainakaan itse enää pystynyt ajattelemaan ulkopuolista maailmaa ja sen tapahtumia. Supistuskipu avautumisvaiheessa on kuitenkin aaltomaista, tulee ja menee, joten kyllä sen kestää. Jokainen kipeä supistus kuitenkin tekee tehtävänsä eli vie tulevaa äitiä lähemmäs ponnistusvaihetta. Kun vauva on maailmassa, ei kivusta ole enää tietoakaan.
supistus kipua voisi verrata tosi koviin kuukautis kipuihin mutta epiduraali vie kyl kivut kokonaan pois. mutta sitten tää ponnistus vaihe..kamalinta mitä tiän! se ei varsinaisesti ole kipua vaan aivan sanoin kuvaamaton paine! ja siihen ei auta mikään,se on vaan kestettävä ja ponnistettava aina kun rupee työnnättään. kaikki kyl sanoo et kipu unohtuu heti mut mä olin viikon niin kipee että en meinannu edes pystyä sängyssä kääntyyn,söin 9 särkylääkettä joka päivä!
ponnistus ei sattunut - suurimmat kivut olivat avautumisvaiheessa (synnytys oli käynnistetty). eli siis tiheään supisti ja LUJAA!!!! toisen asteen repeämä ommeltiin, ja pystyin istumaan ihan normaalisti heti. ja vauva oli yli 4 kiloinen. että kovin yksilöllistä :-)
Ei mitään oireita edellis- iltana, ehkä joku hassu lievä supistus, aattelin silloin, että ei nuo supistukset niin kamalia olekaan... ja kaikki turvotus hävisi samana iltana... lapsi päätti tulla rv. 40 4
Yöllä säännölliset supparit alkoivat noin kello neljä, siitä autoon ja 50 km synnytyssairaalaan, supisteli säännöllisesti koko matkan. Sairaalassa meni sitten lapsivesi, kuudelta olin jo synnytyssalissa ja poika syntyi klo 11. Minusta aika meni tosi nopeasti ja ajattelin silloin, että en enää ikinä uudelleen, mutta ei se niin kamalaa ollutkaan vaan päinvastoin. Tuntui, että en osannut ressata ollenkaan, ajattelin vaan, että siellä on ammattilaiset, jotka osaa hommansa.
Ilokaasu auttoi, kun älys ottaa oikeaan aikaan, epiduraali oli ehkä kamalinta koko synnytyksessä, mutta vain siksi, että sitä ei meinattu saada mun selkään ja se lääkäri oli aivan kamala, suosittelen silti... :)
Tsemppiä synnytykseen :)
Sivua kun kelaa alaspäin siellä on paljon erillaisia synnytyskertomuksia..
http://www.perhekerho.net/oppaat/raskaus_odotus.htm#synnytyskertomuksia
pelkäsin aivan älyttömästi ja sain ajan pelkopolille. juttelin siä kätilön kanssa ja lopulta päädyin alatie synnytykseen. mulla käynnistettiin koska vedet oli menny eikä tullu tarpeeks kovia supistuksia. käynnistettynä synnytys on todella raju. kivut oli aluks kovia mutta epiduraali vei kivut kokonaan pois. sitten kun sain ruveta ponnistamaan niin se oli jotain niin hirveetä että en olisi edes uskonut..tuntu kuin persus repeisi kokonaan! mutta sitä nopeemmin se on ohi mitä kovemmin jaksaa ponnistaa,mul meni puol tuntii ja eka lapsi. en edes revennyt kuin ekan asteen eli ihan vaan pieni repeemä. se ponnistus oli niin kamalaa etten pahempaa tiedä mutta todellakin palkinto siitä on jotain niin ihanaa että kyl se kipu unohtuu!! että hyvillä mielin voit ihan mennä :)
Vajaa kolme viikkoa sitten synnyttäneenä sanoisin muutamia asioita toisin, mitä monet on täälläkin sanoneet. Mutta siis yksilöllistähän sekin on.
Ensinnä, minulla eivät kivut loppuneet siihen, kun lapsi oli tullut ulos. Supistelu jatkui, ja oli aivan yhtä kivuliasta kuin ennen lapsen ulostautumistakin. Ainoastaan se paineen tunne helpotti, kun lapsi oli ulkona. Supistukset olivat myös aika kauheita imettäessä.
Toiseksi, epiduraali ei aina vie kaikkea kipua pois. Itselläni se vei vain terävimmän huipun kivusta pois, mutta muutoin supistukset olivat aivan yhtä kauheita kuin ennen epiduraaliakin. Lisäksi minulla oli apuna ilokaasu, joka sekään ei vienyt kipuja kokonaan pois, mutta auttoi alkuvaiheessa. Epiduraalin laitto ei sattunut, mutta tipan laitto sattui aika kipeää. En halua pelotella, mutta kun kerran kysyit.. Minä todella huusin kuin teurastettava, niin lujaa kuin vain pystyin..
Minulta puhkaistiin synnytyksen alussa kalvot, ja lapsi olikin kakannut lapsiveteen, mutta se ei kyllä sattunut. Siis se puhkaisu (olen kuullut että joillain on sattunut). Lisäksi ulostin ponnistaessa, en kerennyt saada ruisketta, koska piti maata anturi vauvan päässä (sydänäänet olivat huonot). Makasin koko synnytyksen ajan sängyllä (ikävää, mutta lapsen parhaaksi), ja ponnistin puoli-istuvassa asennossa.
Synnytyksen koin kuitenkin ihan normaalisti menneeksi, eikä siitä jäänyt mitään traumoja. Ei edes, vaikka toisen asteen episiotomia leikattiin kahden epäonnistuneen puudutussuihkeen jälkeen, ja kaikelta paineelta ja supistuskivultakin tunsin ja kuulin sen leikkaamisen, ja se TODELLA sattui. Mutta se sattui vain sen hetken. Parantumaan on lähtenyt tosi hyvin, istumaan pystyy ihan ok.
Kun sain lapsen rinnalleni, pitelin sitä tosi hämmentyneenä ja katselin kun se itki, tuntui ihan oudolta. Ja lapsi haisi aika pahalle (ei oltu vielä kylvetetty). :) En laskenut edes sormia tai varpaita, vaikka kätilö kovasti kehotti, että katso kaikki varpaat ja sormet on! Katselin vaan, ja yritin hahmottaa, että sieltä se tuli mun mahasta. Itkeä en tainnut, muistaakseni.
Sanoisin, että ihana, kamala synnytys. Traumoja ei ole, mutta toista lasta en halua, en ole halunnut toista edes ennen kuin tulin raskaaksi. Yksi riittää meille. :) Kyllä siitä synnytyksestä selviää, enemmänkin meni aikaa sopeutumiseen, siihen siis, että nyt on lapsi, ja se todella tuli minusta. Ja se on aika vaativainen. Siitä se työ alkaa, kun on synnyttänyt.
Tsemppiä sulle, kyllä se hyvin menee!
Ohessa positiivinen ja nopea kokemus viime elokuulta.
-------
Hei! Terveiset Naikkarilta! Rakas esikoistyttäremme Neiti Herné (entinen Herra Herne) näki päivänvalon Naistenklinikalla 31.8.2006 "melkein toimistoaikaan" klo 17.25 :-)
Pituutta oli 50 senttiä, painoa 3565 grammaa ja päänympärys reilut 36 senttiä.
29.8. klo 03.30 tuli vaaleanpunainen vessareissu ja lähtö NKl:lle. Perille päästyämme otettiin perinteiset käyrät ja olin edelleen surkeasti vain sormenpäälle auki! Siirryin osastolle odottelemaan ja
seuraavana aamuna lääkäri "uhkaili", että torstaina käynnistellään, jollei homma ala itsestään ennen sitä.
Torstaina huonosti nukutun (oksentelua ja outoja kipuja ;-)) yön jälkeen, kun kätilöni sitten tulikin töihin pääsin taas käyrille ja sisätutkimukseen: 3 senttiä auki ja säännölliset supistukset, JEEE!
Ei siis tarvinnut käynnistellä :-) Pikainen soitto miehelle: kerää kamasi, ja piikki petidiiniä: vielä hetki unta ennen voimanponnistusta.
Klo 13.30 mentiin sitten synnytyssaliin. Henkäilin
ilokaasua, luin supistuskäyrää ja nojailin saccosäkkiin. Odottelin niitä kunnollisia oikeita synnytyskipuja, joista synnyttäneet naiset puhuvat, "et tiedä mitään ennen kuin olet itse sen kokenut" Klo 14.30 olinkin sitten jo 8 senttiä auki. Loppu kävikin vauhdilla, kaikki puudutusaineet jäivät käyttämättä (epiduraalia en olisi ottanutkaan kuin viimeisessä hädässä), musat kuuntelematta ja miehellä eväät syömättä.
Klo 17 menin ponnistamaan synnytysjakkaralle, (johon voisi joku muuten lisätä kahvat ja kunnon jalkatuet) Ja klo 17.25 10 pisteen tyttö oli sylissäni.
Synnytys oli ihan mahtava kokemus, kiitos kätilöni ja Rakkaan Mieheni.
Seuraavat 4 päivää oltiin sitten perhehuoneessa ja
opeteltiin vauvanhoitoa. Kotiin tultiin maanantai-iltana ja nyt eletään maidontuoksuista vauva-arkea. Nyt voi jo hiukan hengähtääkin, kun paino on alun rajun notkahduksen jälkeen taas lähtenyt tukevaan nousuun.
Ihanaa odotusta ja tsemppiä kaikille synnytykseen!
Älkää turhaan pelätkö sitä, synnytys voi olla myös upea kokemus :-)
Kolme synnytystä takana ja se on joka kerta ollut aivan ihana kokemus!!! Kahdessa synnytyksessä on ollut epiduraali ja se vei kivut kokonaan paitsi ponnistus vaiheessa ja yks synnytys ilokaasulla. Totta kai synnyttäminen sattuu mut kyllä se vaan on sen arvoista!!! Mä taisin jäädä koukkuun synnyttämiseen, haluaisin kokea sen uudelleen ja uudelleen...... Ei elämässä voi olla parempaa kokemusta ja tunnetta. Aivan mahtavaa juttu!!
Se oli hauskaa ja jännää! Sattui mutta sehän on vain hetkellistä, haastavaa toimia oman kehonsa ja kipujen kanssa. Voi kunpa pääsisin pian uudestaan :)