Heipsan!Haluaisin kuulla miten teillä muilla sujuu paniikki-ongelmienne kanssa?Mulla nämä kohtaukset alkoi n.3-4 vuotta sitten. Syön lääkkeitä.Niin "huonossa"jamassa en ole, että olisin päässyt kunnalliselle terapiaan,kävin 2 kertaa juttelemassa,ja tykkäsin itse että siitä oli hyötyä.Elelen suht normaalia elämää.Pahinta on käydä terveyskeskuksessa.Ne ihmiset ja ympäristä.Saman tein alkaa ahdistaa ja tekis mieli lähteä pois,huimaa ja tulee huono olo. Kertaakaan en ole lähtenyt menee,mutta eipä se jääminen ja tilanteen voittaminen ole mitään auttanu;seuraavalla kerralla taas sama juttu.Sitä en ole keksiny,mikä siinä paikassa niin ahdistaa...
Minkälaista muilla paniikkihäiriötä sairastavilla?
panic01
61112
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Olen lukenut näitä juttuja, ja täällä meillä panikoidaan ihan samojen oireiden mukaan.
Itse olin vuoden vuorotteluvapaalla, kun alkoi tuntua, ettei jaksa, ja ahdisti ja väsytti.
Kotona oli hyvä, mutta palasin töihin, ja pam!
Tärinä, tykytykset ja oksennuksen tunne noin viikon, kunnes laukesi, ja en pysynyt pystyssä.
Puutuminen, kaikki tuo kuuluu asiaan. Mies tajusi tilanteen, minä en. Hän oli huolissaan ja tilasi lääkärin. Nyt olen sairaslomalla, ja luulen, etten töihin palaa. Luulin oikeasti kuolevani. Onko tämä yleisempää nykyään, meitä on paljon. Vai sanotaanko sitä työuupumukseksi?
Monilla varmaan on paniikkihäiriöitä. Ei kaikki halua sitä kertoa. Mä en kyl henk.koht. itekään paljon siitä puhu. Mun mies tietää ja sisko. Mun vanhemmat taas ei ymmärrä yhtää mikä on paniikkihäiriö.Kun se ensimmäisen kerran tulee sen jälkeen pelkää uutta kohtausta.Mä inhoon tiettyjä paikkojakin mis oon saanu ahdistus/paniikkikohtauksen.Ja vältän niitä paikkoja.Mul on ollu kohta n.20 vuotta ekasta kohtauksesta.Nyt on pillerii niin pärjäilen.Nappi päivässä pitää mielen kondiksessa. Ja huumori tietysti.
Mulla kans nuo terveyskeskuskäynnit on hankalia. En tiiä mistä johtuu, mutta ainako siellä käyn niin alkaa huimaan, kädet hikoaa ja sydän hakkaa. Jos joku on sattunu laittaan vielä hajuvettä, mun on tosi vaikea olla. Pitäs sen verran ajatella ettei TK-käynnille sitä laittas.
Hammaslääkäriin en pysty meneen ennen ku on pakko, jotenki pelottaa se ku oot siinä tuolissa etkä pääse mihinkään ennen ku hoito on tehty. Ja vielä ku sulle pannaan vettä suuhun ja joudut pitään suuta auki lähes tunnin:)
juuri näin..olen kärsinyt näistä paniikkikohtauksista vuosikymmeniä.
Olen keski-ikäinen.Lapsuudessani ei tiedetty tästä,sille ei olut nimeä.Olen elänyt mielettömässä ahdistuksessa lapsuuttani.Joskus oli jokapäiväistä,joskus harvemmin.
Lääkitys on ja huumori;)
Terveyskeskus ja lääkärit eivät pelota,siellä koen olevani turvassa,on apu lähellä.
Mutta juuri tuolla aiemmin käsiteltiin hammaslääkäripelkoa,siis sitä juuri,että tuolista ei pääse pois kun tulee kohtaus.Siksi en lentokoneeseenkaan mene,kun en pääse pois!
Ei minua aina napitkaan auta,vaikka on niitten kanssa parempi kuin ilman.Ei muuta kuin vältellä ja kehitellä kaikki kikat ja pakko-toiminnot,ettei panic tulisi.Aina kun ei pääse liikennevaloissakaan kadun yli,eikä torille.
No,yritän kuitenkin mahdollisimman paljon olla "taisteluvalmiina".Tsemppiä!
Minä olen 40, ja vasta nyt alkaa valjeta, mistä on kyse.
Minä jännitän. Ja paljon. Mutta en ole koskaan oikein tullut ajatelleeksi, että sydämeni hakkaa silloin tuhatta ja sataa. Äärimmäisen miellyttämisenhaluisena ylikilttinä ihmisenä saan huonon omantunnon ja minua pelottaa lääkärissä, kun omat elämäntavat eivät ehkä ole ihan täydelliset. Paniikkiin menen kun näen verenpainemittarin _lääkärin_ kädessä. Sydän alkaa hakata, tulee hiki, korvat alkavat soida ja tulee ihan epätodellinen olo. Lukemat ovat sitten sen mukaisia. Ei siinä auta käskyt rentoutua. Viimeksi jouduin sairaalaan takykardisena, kun ei lääkärillekään tullut mieleen, että kyse voisi olla paniikkikohtauksesta. (ja paineet olin saanut nostettua 195/130). Kotona paineet on ihan normaalit.
Kun muistelen taaksepäin, tuo sydän-parka on hakannut aina sillointällöin kaikenlaisissa tilanteissa, mutta hakkaaminen on mennyt ohi, kun nuorena osaa siirtää ajatukset muualle ja on paljon virikkeitä ja vilkas sosiaalinen elämä.
Toista se on nyt. Luulin aluksi erinäisiä oireita takaisin palanneeksi migreeniksi, mutta liian tilannesidonnaisia nämä ovat ollakseen outoa migreeniäkään!
Tämän a-haa elämyksen jälkeen pitänee alkaa miettiä, mitä seuraavaksi. Ainakin täytyy jutella verenpainetta hoitavan lääkärin kanssa uudelleen. Paitsi, etten tykkää siitä ihmisestä. Pitänee löytää lääkäri, jonka kanssa voi jutella tällaisenkin asian asiallisesti. Minusta on siis otettu kaikenlaiset mahdolliset testit verenpaineiden takia, joten elimellistä syytä ei ole. Miksi kenellekään ei tullut mieleen että vika on korvien välissä? Kerroin meinaan avoimesti työstressistä, vähistä unista, aikuisiän opiskeluista, kumppanin ulkomaankomennuksesta ja lähipiirin kuolemista yms kun kyseltiin mitä muutoksia on ollut....
Kun sitten tässä viikko sitten menin yöllä sairaalaan, antoivat betasalpaaja-reseptin, kun tykytyskohtaus ei mennyt ohi neljässäkään tunnissa itsekseen, vaan pulssi pysyi 125:ssä vaikka makasin. Verenpaine sentään laski normaaliksi. Ehdin lietsoa itseni näemmä melkoiseen paniikkiin ja pelkäsin että sydämessä on vikaa:-)
laitan tuon hymyn kuitenkin tuonne....