Olen ollut muutaman vuoden työkyvytön vaikean masennuksen takia (muutakin vaivaa on lueteltu lääkärin lausunnoissa).
Voi olla, että joskus pystyisin tekemään jotain kevyttä työtä parina päivänä viikossa tai sitten en.
Työnantajat eivät varmastikaan hirveästi etsi tällaisia työntekijöitä tällaisella taustalla.
Mietinkin, jos jäisin suosiolla eläkkeelle ja tekisin sitten enemmän tai vähemmän satunnaisesti töitä voimien mukaan.
Luultavasti se eläke nimittäin myönnettäisiin tällä masennushistorialla.
Mutta toisaalta hirvittää, kun kuitenkin on aina kuvitellut, että joskus palaa oikeisiin töihin kunnon palkalla.
Ja vanhuuseläke jäisi varmaan erittäin pieneksi.
Miten muut ovat ratkaisseet tällaisen tilanteen?
Voitteko kertoa kokemuksia ja ajatuksia?
Putoaako kokonaan ulkopuolelle kaikesta, jos on työikäinen ja kuitenkin eläkkeellä?
Kannattaisiko sittenkin jatkaa tätä vuosi sairauslomaa kerrallaan systeemiä?
Tekemistä periaatteessa on mm. kodin ja pihan kunnossa pidossa, voimia vaihtelevasti.
Vihoviimeisintä olisi joutua työttömäksi työnhakijaksi, koska masennus iskisi varmasti takaisin ja kovaa.
Nyt selviän joten kuten lääkkeillä ja riittävällä unella ja liikunnalla.
Voi olla, että joskus pystyisin tekemään jotain kevyttä työtä parina päivänä viikossa tai sitten en.
Työnantajat eivät varmastikaan hirveästi etsi tällaisia työntekijöitä tällaisella taustalla.
Mietinkin, jos jäisin suosiolla eläkkeelle ja tekisin sitten enemmän tai vähemmän satunnaisesti töitä voimien mukaan.
Luultavasti se eläke nimittäin myönnettäisiin tällä masennushistorialla.
Mutta toisaalta hirvittää, kun kuitenkin on aina kuvitellut, että joskus palaa oikeisiin töihin kunnon palkalla.
Ja vanhuuseläke jäisi varmaan erittäin pieneksi.
Miten muut ovat ratkaisseet tällaisen tilanteen?
Voitteko kertoa kokemuksia ja ajatuksia?
Putoaako kokonaan ulkopuolelle kaikesta, jos on työikäinen ja kuitenkin eläkkeellä?
Kannattaisiko sittenkin jatkaa tätä vuosi sairauslomaa kerrallaan systeemiä?
Tekemistä periaatteessa on mm. kodin ja pihan kunnossa pidossa, voimia vaihtelevasti.
Vihoviimeisintä olisi joutua työttömäksi työnhakijaksi, koska masennus iskisi varmasti takaisin ja kovaa.
Nyt selviän joten kuten lääkkeillä ja riittävällä unella ja liikunnalla.
Vastaukset 21
Vanhimmat
Olin itse samassa tilanteessa. Luonto ei millään tahtonut antaa periksi heittäytyä eläkkeelle.
Terapeutti kertoi tosiasiat ja hyvä niin. Jos saa sairaseläkkeen, niin voi koska tahansa palata takaisin työelämään. Eli se ei ole mikään lopullinen ratkaisu. Loppuu vain ne puolen vuoden kuluttua haettavat kuntoustuet, jotka tietenkin rasittivat mieltä.
Kyllä se vahuuseläke pienenee, mutta onko mitään järkeä saada enemmän rahaa täysin loppuunpalaneena.
Minä sain eläkkeen ja kun vielä itse hyväksyin kuntoni, niin elämän laatu parani huomattavasti. Voisin jopa olla työkykyinen jo, mutta en edes haaveile, ikää on senverran ja oma ala mennyt lainsäädäntöineen niin paljon eteenpäin, että opiskelua olisi edessä.
Kaikki tuntuu olevan tyytyväisiä ratkaisuuni, lapsenlapseni, ystäväni, vävyni (kudon metsästäjälle villasukkia). Piha on kunnossa ja elän omilla ehdoilla.
Tärkeintä kai on se, että itse hyväksyy eläköitymisen (muut hyväksyvät sen helposti) ja panostaa omaan hyvinvointiin.
Kiitos asiallisesta vastauksestasi.
Kieltämättä tuottaa stressiä jatkuva kuntoutustuen hakeminen.
Olen vielä sen verran nuori, että mietin mitä tapahtuu, jos haluankin vielä opiskella tai perustaa perheen.
Onko eläkkeeltä vaikeaa/mahdotonta siirtyä opiskelemaan tai vanhemmaksi?
Toistaiseksi en ole jaksanut ottaa selvää näistä asioista.
Kelaan ei uskalla soittaa ja kysellä, koska siellä kysytään ensimmäiseksi henkilötunnusta - mitään yleisempää neuvoa eivät tunnu kertovan.
En myöskään tunne muita vastaavassa tilanteessa olevia.
Kaikki tutut ovat vielä työelämässä.
Vuosiin en uskaltanut edes sanoa, missä kauhuissa rämmin.
Nyt onneksi on jo päivittäiset rutiinit eikä hävetä tämä kuntokaan niin kauheasti.
Silti tiedän, että jos tulee liikaa kuormitusta, alkaa tehdä mieli paeta tätä kaikkea ja itsemurha-ajatukset valtaavat pään.
Vain toinen masentunut voi ymmärtää, mitä se on.
Ei tällaista tilaa kukaan vapaaehtoisesti itselleen hanki.
On se kumma että toisten TÄYTYY vaan jaksaa painaa töitä jotta saadaan maksetuksi tollasten eläkkeet.
Luutetkos että se on herkkua työnteko muillekkaan.
Pitäisi varmaan itsekkin heittäytyä siis eläkkeelle?
Mitään en sille voi, HALVEKSUN työikäisiä, M A S E N T U N E I T A, koskapa he eivät ole kuin siivellä eläviä laiskureita.
Mulla ainakin on sen verran iso eläke
ja verot sen mukaisesti, että todennäköisesti
minä elätän SINUA ja maksan sinulle noita
moottoriteitä, äitiysneuvoloita ja katuvaloja.
Jos joskus sairastut tai satut elämään yli
65-vuotiaaksi, niin voitpa tarvita myös
sairaalapaikkaa ja sitäkin minä olen maksanut
sinun puolestasi.
Käytä maksamiani palveluja iloisesti ja
hyvällä omallatunnolla! Turha kadehtia,
se saa sut näyttämään rumalta!
Otatko sitten työtoveriksesi ihmisen, joka on jatkuvasti ahdistunut ja epätoivoinen? Kuunteletko, kun hän kertoo pahasta olostaan? Oletko ymmärtäväinen, jos hän ei puhu? Teetkö hänen puolestaan tehtäviä, joihin hän ei pysty? Puolustatko, jos joku tulee irvailemaan "hulluudesta"? Haetko aamulla töihin, jos hän on kurjassa kunnossa? Käytkö illalla kaupassa hänen puolestaan? Vietkö tarvittaessa lääkäriin?
Vai oletko ihan yhtä kova ja armoton masentuneelle riippumatta siitä, onko hän töissä, sairauslomalla vai hirressä?
jotka suostuvat työssä tekemään esim. ylitöitä ilman korvausta, eli sitä "pakko painaa pitkää päivää". Kuka pakottaa tekemään niin? Kuka niitä töistään väsyneitä ja stressaantuneita ihmisiä kieltää sanomasta työnantajalle EI! No itse ne nössöt, jotka eivät uskalla, vaan tekevät kiltisti kaiken, mitä käsketään ja herrat nauraa partaansa näille pelkureille ja käärii voitot liiviinsä.
Ai että maistui hunajaiselta kommenttisi; niin oli kuin olisin itse kirjoittanut. On se hienoa että on muitakin jotka tajuaa katsoa asioita hieman pintaa syvemmälle. Paljon on kuitenkin vielä itsensä ennenaikojaan loppuun polttavia "työnsankareita" joita työnantajat käyttää häikäilemättä hyväkseen. Eräskin kaveri "painoi pitkää päivää"; naureskeli vain kun yritin muistuttaa työaikalaeista. Sitten olikin jo 35:n iässä selkä sökönä. Todella idioottimaisia duunareita ja hullun lailla ylitöiden painajia löytyy aina vaan...
Kuules nyt arvoisa "työnsankari", jos viitsisit sen verran sivistää itseäsi että hakisit netistä hieman tietoa hakusanalla "MASENNUS". Niin voisit sinäkin ehkä tajuta tästä aiheesta jotain, koska nyt et tunnu tajuavan ollenkaan yhtään mitään asiasta, jota yritit kommentoida ja mitä tulitkaan kirjoittaneeksi... Haukut nyt ihan väärää puuta, mutta oletko itse ollut tikkua ristiin pistämässä, millä nykyisiä työoloja saataisiin inhimillisemmiksi, eikä vain rutistettaisi "lisää tehokkuutta" duunareista.
joka uskaltaa silloin jäädä huilaamaan, sairaslomalle, kun työ alkaa uuvuttaa jo todella pahasti. Yksikään työ ei ole terveyden menettämisen arvoinen. Ne taas on niitä pelkureita, jotka viimeisillä voimillaan pinnistelee työssä. Ovat ihan rättiväsyneitä, mutta eivät uskalla myöntää itselleen sitä, että eivät jaksa enää ja vielä katkerana ja kateellisena haukkuvat niitä, jotka uskaltavat ottaa elämän vähän löysemmin välillä. Ne kovaääniset, jotka eniten haukkuvat masentuneita tai työuupumuksesta kärsiviä laiskoiksi, ovat yleensä niitä, jotka siellä työpaikoille ensimmäisenä kumartelevat pomoja ja tekevät kuin koirat, kaiken sen mitä nämä herrat käskee, joskus jopa ihan ilmaiseksi, vapaa-ajallakin kantavat töitä kotiin.
potilaita ! Siis mielen sairaudeltaan potilaaksi luokiteltuja ihmisiä. Jos useammat erikoislääkärit ovat tämän päätelleet ja todenneet, sinulla ei ole siihen mitään sanomista. Ei mitään.
Näinkös tuumaisit syöpäsairaiden, tms. vaikeasti voivien suhteen myös! Bimbo, kävele sinä muualle tältä palstalta, sinne töihisi vaikka. Monet kadehtivat sinua, joka saaaaat ja voit käydä töissä.
Jos palaat vaikka syövästä toipilaana töihin, saat lämpimän ja ymmärtäväisen vastaanoton töissä. Kaikki auttavat ja tukevat sinua työpaikalla tämän vakavan sairautesi jälkeen. Mutta jos vakavasta masennuksesta toipuva palaa töihin, hän voi saada joskus todella törkeää käytöstä osakseen siellä töissä. Hänellä jopa voidaan koittaa teetättää lisää töitä, sen auttamisen ja tukemisen sijaan, kun "se on hullu, ei se mitään tajua".
Hyvin kuvasit tilanteen, kun jos ihmisellä on psyyken (mielen) pahoja vaikeuksia. Mikähän siinä on, että se niin aiheuttaa aliarvioinnin? Nykyään kai on hieman helpottanut tilanne, kun varsinkin monia näistä psyyken hässäköistä on alettu kutsua burn out'eiksi, jolloin sinne taka voi piiloitua pahemminkin romahtaneena. Mutta silti !
kenenkään en toivoisi sairastuvan masennukseen on se niin hirveä sairaus. mutta nyt mieli vähän muuttui kun,luin vastauksesi. toivoisin todella että sinä kokisit tämän saman helvetin kuin mä,
jo muuttuis sinultakin kusipäältä mielipide.
Hei,
Tilanteesi on hyvin tutun kaltainen. Ensiksi haluan sanoa että toivon että tilanteessasi voidaan kokeilla tarvittaessa kaikkea mahdollista hoitotapaa vointisi edistämiseksi. Jos kysymys on kohdallasi muutamasta vuodesta niin vielä on toivoa. Sanon tämän siksi koska oma sairastamiseni saattoi alkaa melko saman kaltaisesti, mutta minulla se on päässyt kroonistumaan; olen viimeksi ollut virallisesti normaalissa työsuhteessa v.'98.
Olen itse miettinyt miljoona kertaa mitä olisin vielä voinut tehdä toipumiseni eteen - siis näiden vuosien jälkeen. Itselläni hallitsevana ongelmana olivat oman masennukseni synnyttämä jatkuva ahdistuneisuus/tuskaisuus, joka invalidisoi täysin. Masennussairaushan on usein oirekuvaltaan hyvin yksilöllinen ja vaihteleva ja sillä on voimakas taipumus jatkuvasti pahentua.
Itse yritin luottaa myös ajan voimaan, mutta aika itsessään ei todella välttämättä tuo helpotusta vaan on mahdollista ajautua lukkotilanteeseen josta ei näy ulospääsyä. Itsekin - ennen sairastumistani olin ainakin ns. aina "hoitanut oman tonttini" , mutta vuosien kuluessa olen joutunut luopumaan suuresta osasta siitä mitä olin aiemmin.
Tee KAIKKESI tässä ajassa! Älä päästä tilannettasi kroonistumaan -se on pahimmillaan ihmisarvoisen elämän täydellinen päättyminen!
Toivon kohdallasi toipumista.
tSH.
Kiitos kommenteistasi.
Olen ollut "riittävän" pitkään poissa työelämästä.
Muutamana vuotena ei ollut juurikaan hyviä päiviä tai edes siedettäviä.
Elämä on kuitenkin mielestäni ihmisarvoista riippumatta onko töissä vai ei.
Eri asia on, ottaako kukaan tällaista raakkia töihin.
Kieltämättä aika on pahentanut tilannetta, koska nyt on pitkä aukko työhistoriassa.
En voi olla varma, paranenko jatkossa vai tuleeko uusia masennusjaksoja ja pelkään että en jaksakaan, jos menen töihin.
En myöskään enää tiedä, millainen olisi mieleistä työstä.
Valitettavasti ei ole sellaisia ihmissuhteitakaan, jotka tukisivat uuden aloittamisessa.
Hullulta tuntuu sekin, että jotkut jäävät virallisesti tässä iässä eläkkeelle ja siirtyvät golfailemaan (heitä ei kai kukaan paheksu?).
siihen, että masennuksen takia taukoa pitänyt ei ehkä ihan helposti edes saa töitä. Leimautuminen on tosiasia, ikävä kyllä. Suomessa on hyvin vähän ns. sosiaalisia työpaikkoja vajaakuntoisille ja vammaisille. Esim. korkeakoulututkinnon suorittaneen on kyllä käytännössä mahdoton löytää
koulutusta vastaavaa työtä, jossa olisi vielä kunnon palkkakin. Siis jos olet masennustoipilas. Jonkinlaista "suojatyötä" saattaisi olla tarjolla, mutta ansiotaso varmaan vastaa eläkettä. Joten suo siellä, vetelä täällä.
Tärkeää olisi opetella ajattelemaan uudesta näkökulmasta koko elämäänsä ja olemistaan: en ole ensisijaisesti työntekijä/palkansaaja, vaan itsenäinen ihminen, joka voi järjestää elämänsä niin kuin parhaaksi näkee. Mitään syyllisyyttä tai huonoa omaatuntoa ei toki pidä kokea eläkkeelle siirtymisen takia. Jokaisella on sama ihmisarvo.
Sopeutuminen vie aikansa, mutta sitten onkin ihan uudet näkymät mm. vapaaehtoistyössä, satunnaisissa "oikeissakin" työsuhteissa, opiskelussa (oman mielenkiinnon mukaan), harrastusmahdollisuuksissa jne. Aikaa riittää ruhtinaallisesti kaikkeen, mitä oikeasti haluaakin tehdä. Usein löytyy myös se "edullisempi vaihtoehto" eli miten voin toteuttaa haaveitani oman budjetin rajoissa.
Minä olen taas päässyt elämään kiinni, nuorena eläkeläisenä, onnistuu se sinultakin!
Pääasiahan kuitenkin lienee, että itse tietää ja selkeästi tiedostaa sen, ettei masentunut tosiaankaan ole kuitenkaan mikään hullu. Siis sillätavoin ettei järki pelaisi; ompahan muuten vain ratkaisevasti menettänyt jotain henkisestä voimavarastaan tai kestävyydestään, mutta ei varmasti omasta tarkoiteuksellisesta syystään, paitsi ehkä siksi kun on antanut ja uhrannut itsestään liikaa...
Voi, Depiskus! Masentuneita on niin monenlaisia. Anoppini putosi niin pahaan masennukseen, että hän sekosi. Ihminen muuttuu yht'äkkiä aivan toiseksi, kun hän sekoaa. Hän puhui muutamaa lausetta asioista, jotka ilmeisesti olivat viimeinen niitti laukaisemaan masennuksen. Hän oli kuin robotti, mutta ei järkevä. Ei hänen kanssaan voinut puhua, ei saanut mitään kontaktia. Tyhjät, näkevät silmät vain seisoivat päässä. Siihen asti hän oli sydämellinen, loputtoman hyväntahtoinen ihminen. Teki töitä itsensä uuvuksiin asti.
Nämä ihmiset, jotka tänne kirjoittavat, pystyvät sentään ajattelemaan järkevästi ja jopa kirjoittamaan sen niin, että kaikki ymmärtävät. Paljon on varmaan itse kultakin otettu pois, mutta paljon on vielä jäljelläkin. Olen läheltä seurannut ihmistä, joka joutui riuduttavan ruumiillisen sairauden vuoksi sairaseläkkeelle noin 30-vuotiaana. Hän eli 46-vuotiaaksi. Neljä viimeistä vuottaan hän oli terveyskeskuksessa dementiaosastolla dementoituneiden mummujen kanssa. Hän oli ainoa potilas, jolla järki pelasi. Liikuntakyky hävisi vähitellen kokonaan. Lopulta nieleminenkin vaati suurta keskittymistä. Jonkin verran hän jaksoi puhua, mutta järki oli terävä loppuun asti. Hän sanoi, että hän voi sentään ajatella.
Kiitos arvokkaista kommenteista.
Juuri sitä epäilen, että työelämä ei vastaisi koulutustani ja taitojani, jos yleensä jonkin paikan saisin.
Siksi mietin, pitäisikö suosiolla tyytyä vähempiin tuloihin ja miettiä, missä minua todella tarvitaan ja mitä voin tehdä elämälläni.
Toisaalta taas harmittaa jo etukäteen, että en sitten ole monenkaan silmissä kovin arvokas ihminen.
Voi olla vaikea esim. löytää elämänkumppania.
Kaikessa tässäkin on mahdollisuuksia pudota uusiin masennusjaksoihin.
Silti pitäisi yrittää elää mielekäs elämä, ettei kuollessa kaduttaisi.
Niin siinä oli sitten hyvä esimerkki, miten ENTINEN "hyvinvointiyhteiskunta" kohtelee ihmisiä, jotka kuitenkin ovat antaneet oman panoksensa tälle yhteiskunnalle ja somaleiden ym. muotivaatteiden kustantamiseksi sossurahoilla. Sitten kun ei itse enää ole fyysistä suoriutumiskykyä, niin dumpataan johonkin hoitolaitokseen, jossa joutuu olemaan henkisessä mielessä ihan väärässä paikassa,. Täytyy sanoa että jossakin, olisi joillakin päättäjillä aihetta HÄVETÄ, ja oikein tosi rankasti.
Miten mahtais onnistua kahden masiksen yhteiselo? Jos olis vuoronperään huonot päivät, niin sitten vaan se kummalla sattuisi olemaan parempi päivä, potkiskelisi toistakin liikkeelle ja repisi mukaansa kävelyllertämään, käymään kaupassa yms.
Sitten jos molemmille sattuisi yht'aikaa huono päivä, niin olisihan se mukavampaa synkistellä kaverin kanssa kahdestaan ja jäädä vällyjen väliin tuhnailemaan, jos ei kerran jaksa nousta ylös, niin ei sitten... Illalla voisi lämmittää saunan, lukea päivän lehdestä, maailman sen hetkistä hulluutta ja haukata jotain, sitten nukkumaan... Huomenna on päivä uus...