Minulla todettiin rintasyöpä alkuvuodesta. Mieheni on ollut koko ajan tukenani ( osapoisto ja nyt sädehoidot loppusuoralla).
Hän ei kuitenkaan halua keskustella syövästä, hoidoista tai mistään niihin liittyvästä. Hän on kuitenkin ollut jokaisella lääkärissäkäynnillä mukana ja sädehoidoissakin.
Millaisia kokemuksia teillä muilla?
Hän ei kuitenkaan halua keskustella syövästä, hoidoista tai mistään niihin liittyvästä. Hän on kuitenkin ollut jokaisella lääkärissäkäynnillä mukana ja sädehoidoissakin.
Millaisia kokemuksia teillä muilla?
Vastaukset 23
Vanhimmat
Paitsi että syöpä on isku potilaalle itselleen se on myös melkoinen isku ja koettelemus läheisille ja ystäville. Miehesi haluaa ilmiselvästi olla tukenasi, jos kerran on ollut mukana lääkärissä ja hoidoissa. Luulisin, että asia askarruttaa häntäkin, ja ennenkaikkea hän on huolissaan. Ehkä hän on puhumaton siksi, ettei halua huolestuttaa sinua. Ehkä hän mielessään vielä prosessoi, niinkuin hienosti sanotaan, tätä asiaa. Anna hänelle aikaa. Kyllä se puhumisen aikakin tulee.
onkin hieman hämmentynyt olo ( jo pelkästään tästä syövästä). Olen iloinen siitä että mies on ollut mukanani, mutta keskustelua asiasta hänen kanssaan en saa aikaan.
Totesit että itselläsi on hämmentynyt olo. Tuota hämmennystä kai itsekin tarkoitin kun kirjoitin prosessoinnista, en vaan löytänyt oikeaa sanaa. Uskoisin, että miehesikin tuntee itsensä hämmentyneeksi ja ehkä vähän ulkopuoliseksikin kun ei voi tietää miltä sinusta tuntuu ja sattuuko se. Kuinka sitä nyt sitten on tapana sanoakaan: jokaisen tulee saada pureskella asiat omaan tahtiin. Ja jos puhuminen ei kotona heti onnistukaan, niin näiltä palstoilta löytyy kohtalotovereita, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia.
mukava huomata että löytyy ihmisiä jotka ymmärtävät. Kaikki sukulaiset ja ystävätkin tuntuvat olevan yhtä eksyksissä!
ovat jotenkin ihan kipsissä koko tämän asian kanssa. Kukaan ei osaa ikään kuin toimia. Minusta tuntuu, että minun pitää olla vahvin ja rohkaista kaikkia muita, samoin miestä ja selvittää kaikki parhain päin. Aika uupunut olo tässä onkin jo, enkä oikein tahdo jaksaa uskoa itse niin positiivisesti.
Aika sairas tilanne.
sinulle! Olenkin miettinyt kumpi väsyttää enemmän, hoidot vai reipasta näytteleminen?
Olen joutunut lohduttelemaan niin montaa ihmistä, että joskus oikein huvittaa, kukas se sairas tässä on?
se usein minustakin tuntuu ja aivan sairaalta, kun se olen minä joka lohdutan ja yritän luoda toiveikkaita tulevaisuuden näkymiä!
Välillä haluaisin vain olla yksin, että saisin levätä ja olla tasan niin väsynyt kuin mitä tunnen.
Joskus toivoo, että saisi sairastaa rauhassa. Olla just niin heikko, miltä tuntuu!
Mulla todettiin imusolmukkeissa syöpä nyt keväällä,hoidot on alkanut ja kotona on turha yrittää puhua aiheesta tai hoidoista.Johtuuko sitten siitä ettei niin sanottua tietoa tai omaa kokemusta ole?Täällä käyn sitten purkamassa aiheesta.Elämän vaikeat asiat täytyy kohdata kuitenkin yksin,en voi siirtää niitä toisten kärsittäväksi. Olisi kuitenki mukava jos joku viitsisi kulkea rinnalla ja tukea silloin kun tuntuu,ettei itse jaksa.Olen saanut kokea senkin,ja yritän muistaa olla kiitollinen niistä hetkistä.Sen olen oppinut ettei mitään voi ainakaan suunnitella etukäteen...
Olet oikeassa siinä, että tietyssä mielessä asiat on kohdattava yksin. Mutta kenenkään ei ole pakko jaksaa yksin. Se on kaksi eri asiaa.
Mieheni on onneksi ollut fyysisesti rinnallani. Mutta sitä keskustelukumppania kaipaan usein.
esim syöpäyhdistyksestä josta jokainen saa tukihenkilön jos haluaa.
Ei minunkaan mies halunnut keskustella mutta ajattele nyt se asia on sinulle tällä hetkellä tärkein mutta miehet ajattelevat että ei tässä mitään ja elämä jatkuu. ei miehet halua jäädä paikalleen pohtimaan asiaa jolloin se tuen ja keskusteluavun saat parhaiten sieltä esim. syöpikseltä jossa tukihenkilöt ovat saman kokeneet..
Anneli
keskustella ventovieraan ja oman puolison kanssa.
Tukihenkilön kanssa varataan tietty aika, puolisolle voisi mainita mieltä painavasta asiasta vaikka illalla ennen nukkumaanmenoa.
( tai voinhan nyttenkin, mutta keskustelua ei pahemmin synny).
täällä.
Olen jotenkin sitäkin miettinyt, että kun miestä pitää aina pyytää mukaan tai kysyä, että voiko tulla mukaan tai lähteä... Ajattelen nimittäin, että jos tilanne olisi toisinpäin, minä varmaan tyrkyttäisin itseäni mukaan joka paikkaan, matkalle hoitoihin ja lääkäreissä käynteihin, ym. Enkä ole mitenkään muuten luonteeltani aktiivinen tms, mutta kokisin tämän asian sellaiseksi, että haluaisin kaikessa osoittaa olevani konkreettisestikin mieheni tukena ja vierellä.
Mies ei myöskään ole hakenut ja kysellyt mitään tietoa mistään syöpäsivustoilta tms, kun taas minä olen varma, että minä olisin lukenut kaiken mahdollisen, jos miehellä olisi syöpä.
Onko tämä vain joku sukupuoliero-kysymys? Miten teillä muilla?
Minä olen aina etsinyt kaiken mahdollisen tiedon ( mm. kun miehelläni todettiin verenpaine ja korkea kolesteroli).
Mies ei ole lukenut yhtään syöpää koskevaa esitettä, minkä olen kotiin tuonut.
pyynnöstäsi lääkäriin ja sädehoitoon vai omasta ehdotuksestaan ja pyynnöstään?
Sanooko miehesi, ettei hän halua keskustella vai eikö hän vain keskustele syövästä ja hoidoista, ym?
Minun mies myös aika nihkeesti keskustelee, eikä hän ilman pyyntöäni ole tarjoutunut mihinkään. Kerran oli sädehoidossa.
>huokaus
mieheni on oma-aloitteisesti ollut mukana jokaisella lääkärissä käynnillä ja sädehoidoissakin ( tietysti odottanut käytävässä tai seuraa hoitohenkilökunnan kanssa monitorista...).
Täytyy olla kiitollinen, eikä valittaa "turhasta". Ilmeisesti suomalaiselle miehelle on vaikea puhua sairauksista.
mutta serkkuni, jolla aivokasvain, hänene miehensä on aina mukana.
Kummankaan miehet eivät puhu asiasta edes toisilleen. Minusta tuntuu se välillä luonnottomalta.
Hei!
Itse sairastin syövän muutama vuosi sitten. Oma mieheni oli kaikessa mukana, hoiti lapset ja arjen, mutta kun yritin keskustella sairaudesta ja siihen liittyvistä peloista, tuloksena oli aina riita. Hän ei halunnut puhua ja minä yritin pakottaa! Sairaalan syöpätukihenkilö antoi hyvän neuvon:ÄLÄ KOSKAAN PAKOTA TOISTA PUHUMAAN, SILLÄ JOKAISELLA ON OMA TAPANSA SELVITÄ KRIISISTÄ!
Kun sain tämän neuvon sisäistettyä, osasin olla onnellinen siitä tuesta mitä mieheltäni sain. Nyt voimme jo keskustella asiasta jonkin verran, tai ainakin minä voin puhua ja hän kuuntelee.
Siis annan sinulle saman neuvon: Nauti siitä hiljaisesta tuesta, minkä mieheltäsi saat! äläkä vaadi häneltä sellaista mihin hän ei nyt pysty.
Aurinkoista kesää teille molemmille!
Toista ihmistä ei voi muuttaa. Jokainen ihminen voi muuttua.
Minäkin pahoitin monta kertaa, kun mieheni ei lukenut mitään syövästä. Eräänä päivänä tajusin, että hänhän oli ottanut jopa töistä vapaata ollakseen mukanani ekassa kontrollissa! Eli hän osallistui omalla tavallaan.
kun miestä ei näytä kiinnostavan mikään syöpään liittyvä. Ei itse etsi tietoa, ei kysele, ei keskustele, ei käynyt missään hoidoissa tms. mukanani, ei - -
Minä en käsitä, että miten hän siis asiaa käsittelee, kun tuntuu ja näyttää, ettei käsittele mitenkään.
-Vai onko hän siis jotenkin täysin lukossa??
Ennen oli huomaavainen ja kiinnostunut mielipiteistäni, ym. Muutos on iso. Aikaa diagnoosista nyt 3 1/2 kk.
pelottava,että haluaa sulkea koko asian mielestään ?
Minun mieheni sanoi kerra, käydessäni hoidoisa, ettei tiedä mitä sanoa. Kun vastasin, etä sano mitä ajattelet... hän sanoi, ettei tiedä mitä ajatella. Ymmärrän häntä, hän on nähnyt oman sukulaisensa menetyvän syöpään ja nyt pitäisi olla tukenani...
ja itse asiassa aloin oikein nalkuttamaan miehelleni asiasta ( siitä ettei hän keskustellut> joten hänhän ei mielestäni rakastanut minua).Onneksi mieheni jaksoi kuunnella vaikkei keskustelua syntynytkään. Myöhemmin tajusin, että hän oli tukenut minua hoitamalla yksin koko perheen asiat.