olen täällä taas kipeän lapsen kanssa neljän seinän sisällä kauniina kesäiltana ja aloin sääliä itseäni...
Olen yllättynyt kuinka "raskasta" lapsen kanssa oleminen onkaan. olen aina ollut omaa aikaa rakastava, puuhakas ja energinen ihminen jolla on ollut miljoona rautaa tulessa. kolmikymppiseksi asti olin yksin.
Nyt olen 1 v 4kk vanhan pojan äiti. rakastan toki lastani, mutta aika usein olen väsynyt, ärtyisä ja flegmaattinen lapsen kanssa ollessani. hän on aika vaativa lapsi, vaatii lähes jatkuvaa leikkimistä kanssaan, kuljettelee äitiä ympäri kotia ja kitisee paljon. ei hirveästi leiki itsekseen ja sisaruksia ei ole. en tunne oloani hyväksi, energiseksi, lapsen kanssa oleminen ei jotenkin riitä... iltaisin, kun lapsi on pantu nukkumaan alkaa oma aikani ja silloin "herään eloon". jaksan touhuta omiani ja valvon (liian) myöhään aloittaakseni päivän lopenväsyneenä. Kuuluvatko nämäkin tunteet äitiyteen vai onko minussa joku vikana???
vauva-aika oli melko helppoa ja odotan nyt jo, että lapsi kasvaa niin että hänen kanssaan voi jutella ja touhuta ( esim. leipoa tai siivota...) mutta muuttuuko tämä tästä helpommaksi? uskallanko hankkia sisaruksia? eikö minusta olekaan äidiksi?
anteeksi pienet kirjaimet, lapsi nukkuu sylissä
Olen yllättynyt kuinka "raskasta" lapsen kanssa oleminen onkaan. olen aina ollut omaa aikaa rakastava, puuhakas ja energinen ihminen jolla on ollut miljoona rautaa tulessa. kolmikymppiseksi asti olin yksin.
Nyt olen 1 v 4kk vanhan pojan äiti. rakastan toki lastani, mutta aika usein olen väsynyt, ärtyisä ja flegmaattinen lapsen kanssa ollessani. hän on aika vaativa lapsi, vaatii lähes jatkuvaa leikkimistä kanssaan, kuljettelee äitiä ympäri kotia ja kitisee paljon. ei hirveästi leiki itsekseen ja sisaruksia ei ole. en tunne oloani hyväksi, energiseksi, lapsen kanssa oleminen ei jotenkin riitä... iltaisin, kun lapsi on pantu nukkumaan alkaa oma aikani ja silloin "herään eloon". jaksan touhuta omiani ja valvon (liian) myöhään aloittaakseni päivän lopenväsyneenä. Kuuluvatko nämäkin tunteet äitiyteen vai onko minussa joku vikana???
vauva-aika oli melko helppoa ja odotan nyt jo, että lapsi kasvaa niin että hänen kanssaan voi jutella ja touhuta ( esim. leipoa tai siivota...) mutta muuttuuko tämä tästä helpommaksi? uskallanko hankkia sisaruksia? eikö minusta olekaan äidiksi?
anteeksi pienet kirjaimet, lapsi nukkuu sylissä
Vastaukset 7
Vanhimmat
Lapsi kun siitä kasvaa niin kasvaa sen tarpeetkin olla ,tehdä ja sotkea kaikkea mikä aikuisesta tuntuu turhalta ja tarpeettomalta,sitä kait sanotaan leikiksi.Varmasti kaikilla on samoja tuntemuksia kun sinullakin ja tulee niitä hyviäkin päiviä kun menet aikaisemmin nukkumaan niin jaksat askarrella kotiaskareet lapsesi kanssa.
Kirjoituksesi oli hyvin pitkälti kuin suoraan omalta näppikseltäni. Tosin sillä erotuksella, että mielestäni olen ehdottomasti äitityyppi, vaikka tunnistankin nykyisessä olotilassani väsymyksen, ärtyneisyyden ja flegmaattisuuden. Syyksi nykyiseen huonoon olooni uskon sen, että olen lapsesta vastuussa lähestulkoon 24/7, ollut jo vuoden ajan. Hoitoapua ei juuri ole. Isä on paljon töissä ja kotona ollessa keskittyy lähinnä lapsen viihdyttämiseen (no, hyvä sekin). Lapsen paikkakunnalla oleva mummi suhtautuu jokseenkin negatiivisesti lapsenhoitoon, joten häntä en missään tapauksessa halua vaivata. Omat vanhempani asuvat 300 km:n päässä, ja ystäviä minulla ei tällä paikkakunnalla juurikaan ole.
Itsekin olen kokenut rasittavaksi sen, että olen lapsessa kiinni, ihan faktisesti. Vessaankaan en voi mennä, etteikö hän alkaisi itkemään perääni. Onneksi sentään toisinaan saan hänet puuhastelemaan itsekseen. Joskus on pakko nostaa hänet pehmoleluineen pinnasänkyyn (ainoa varmasti turvallinen paikka), jotta saan tehtyä jotain välttämättömiä hommia. Kotimme on kuin pommin jäljiltä, mutta en jaksa välittää.
Minä myös valvon todella myöhään (herätäkseni väsyneenä uuteen päivään), koska nautin niistä rauhallisista, hiljaisista hetkistä - samalla ne ovat myös päivän ainoita hetkiä miehen kanssa.
Narinastani huolimatta rakastan lastani yli kaiken ja äitiys on maailman paras asia. Toivon kuitenkin, että pääsisin piakkoin takaisin työelämään, jotta lapsi saisi puuhastella muiden lasten kanssa (aivan innoissaan pikkulapsista) ja luovuttaa kasvatusvastuuta ammattilaisten käsiin. Nyt olen alkanut pelkäämään sitä, että en osaa/jaksa tarjota lapselleni tarpeeksi virikkeitä, jotta hän kehittyisi normaalisti.
Suosittelen teitä pitämään päivittäin rentoutushetkiä lapsen päikkäreiden aikaan. Käyn silloin itsekin sänkyyn pitkäkseni ja kuuntelemme musiikkia (molemmat nukahtavat jossain vaiheessa). Kannattaa myös keksiä jotain mukavaa tekemistä koko perheen voimalla, sillä mikään ei tylsistytä enemmän kuin kotiin jääminen. Moni iäkkäämpi äiti on myös todennut minulle, että he kokevat olevansa paljon parempia äitejä, kun saavat olla päivät työssä ja antaa itsestään enemmän lapselle illalla ja muina vapaa-aikoina. Kokeilin myös lievän alakuloisuuden hoitoon tarkoitettua luontaistuotetta ja mielestäni se on lisännyt henkistä hyvinvointia ja jaksamista.
Tärkeintä kuitenkin on, että lapsi on terve ja terhakka tyttö. Varmasti jokainen äiti on jossain vaiheessa väsynyt. Meille yli kolmekymppisille (olen 32 v.) äitiys on myös fyysisesti raskaampaa kuin parikymppisille. Me tarvitsemme kunnon yöunet :)
Jaksamista! Iloitse, aurinko paistaa!
Heips!
Minulla on myös 1v 4kk tyttö. Olen nyt hoitovapaalla vielä, mutta elokuussa menen opiskelemaan. (hyvä niin)
Rakastan lastani toki hyyyyyvin paljon, mutta en keksi enää uusia asioita mitä voisin hänen kanssaan tehdä. Olemme käyneet vuoden ajan kahdessa kerhossa, että meillä olisi jotain muuta kuin vain toisemme päivisin. Isä osallistuu illalla kyllä viihdyttämiseen, mutta hänkin alkaa kyllästyä. Tyttömme tekee niin paljon "pahojaan" heti, jos emme leiki hänen kanssaan lattialla. Hän on todella kovapäinen tyttö eikä usko mitään kieltoja. Ihan kuin seinille puhuisi...
Hän kyllä syö ja nukkuu hyvin, mutta on todella aktiivinen tapaus. Nyt kun tyttö on mennyt nukkumaan , niin minulla on aikaa mieheni kanssa. Että haluan vain sanoa, että et ole tunteidesi kanssa yksin! =)))))
Meillä siis tosiaan tyttö on 1v 5kk. Itse aloitin opiskelun viime syksynä, jolloin isä jäi kotiin tytön kanssa. Nyt alkuvuoden tyttäremme on ollut vuoroin äitini, vuoroin isäni kanssa päivät kahden viikon vuoroissa, jotta tyttären isukki on saanut lukea pääsykokeisiin. Nyt muutaman viikon olen ollut pitkästä aikaa neidin kanssa kahdestaan, ja hävettää myöntää että olen ihan poikki. Tyttö herää aamuseitsemältä ja nukahtaa ennen kahdeksaa illalla ( päiväunet), isi tulee kotiin kuuden aikaan.
Välillä meillä on ihania päiviä, saatan laittaa tytölle kylpyveden keskellä päivää, jossa neiti saattaa viiihtyä tunninkin, tai puoli tuntia menee vaatekaapin tyhjäämiseen. Kotitöihin varataan rutkasti aikaa, koska neiti niistä tykkää. Jos päivä menee tytön "pillin" mukaan, kaikki on hyvin, mutta jos joudun kieltämään tai komentamaan, päivä saattaa olla yhtä huutoa.
Isällä on rankkaa lukemisen ja muiden paineiden kanssa, joten en viitsisi rasittaa ihan älyttömästi..Mutta tarkoitus oli sanoa, että yritetään jaksaa, kyllä tämä varmaankin ajan myötä helpottaa..
Todella raskaan vauva-ajan jälkeen (allergiaa, vauvan unihäiriö, vauvan jatkuva itku, oma sairauteni) jälkeen odotin kovasti tätä "taapero" vaihetta, mutta nyt kyllä myönnän että olen pettynyt itseeni ja äitinä oloon. Tämä on todella HIRVITTÄVÄN raskasta työtä, raskaampaa kuin ikään mitä voisin kuvitella!
Poikani on nyt 1,5 v ja yliaktiivinen, hyvin tempperamenttinen lapsi. Päivittäinen sanavarastoni koostuu lähinnä sanoista: EI, ja varo, sekä kirkuvan lapsen lohduttelusta. Poika kiipeää tuoleille, pöydille, hyllyille ym. juoksee ympäri asuntoa, repii verhot ikkunoista, heittelee /rikkoo kaiken minkä saa käsiinsä, ja kirkuu jatkuvasti vaikka ei edes satuttaisi itseään. En ole päässyt 1,5 vuoteen yksin edes vessaan, paitsi silloin kun poika nukkuu. Pinnasängystäkin hän tosin tuli jo ajat sitten yli, nyt nukkuu syvässä matkasängyssä joka on ainoa paikka mihin hänet voi jättää yksin hetkeksikään.
Myös minä valvon yöllä myöhään, ja aamulla yritän puolikuolleena raahautua pienen touhottajan perässä. Kaipaan omaa aikaa ja elämää ennen lasta!
Toivon todella että tämä joskus helpottaa, oma jaksaminen alkaa olla jo ihan loppu. Helpottaa kuulla että muillakin on vaikeaa, olen ajatellut, että olen huono äiti kun en jaksa omaa lastani...
Huoh, en olekkaan ainut! :)
En pääse vessaan, en mihinkään yksin. Olen joka päivä lapseni kanssa yksin, mies on viikot töissä muualla.. Raskasta on, mutta yritetään jaksaa :)
Kai tämä kuuluu ikään, huomasin että moni lapsi on yli vuoden, meillä lapsi on nyt 1v.4kk.
kyllä on tutun tuntuista! Meillä on sairasteltu koko kevät, vasta kesällä päästiin jopa muutamaan otteeseen puistoon, siinä välissä kun ei oltu sairaalassa tai toipumassa.
Sairaus vie voimia sekä hoitajalta että hoidettavalta. En silti koe olevani huono äiti, vaikka puutteita minussakin varmasti on. Nyt menossa leikkiterapia, sekä lapselle että äidille. Yritetään kuroa kiinni mennen talven lumien mukana sulanutta aikaa...
Surullista mutta totta. Voimia sinulle, kohtalotoveri!