Millaisia anoppeja ja appiukkoja teillä on? Mulla on tosi mukavat appivanhemmat. Ne asuu lähellä mutta ei mitenkään tuppaudu tai kysele "liikoja". Tulevat käymään ja me käydään heillä välillä. Asutaan kymmenen talon päässä toisistamme=) Tykkäävät hoitaa meidän vauvoja jne...
Mua kuitnekin jotkut asiat huvittaa aivan sika paljon...
Esim anoppi pitää konvehteja lukitussa lasihyllyssä jonne sillä on eri hyllyssä avain. Sitten kun kahvit on juotu niin se ottaa sen avaimen ja menee avaamaan sen konvehtikaapin. Tarjoaa yhdet namut per naama ja laittaa konvehdin taas säpin taakse =DDDD
Toinen on sellanen kun meillä on siis vauva. Kun ollaan kylässä niin a:lla on jatkuvasti harso kädessä kun vauvalta saattaa valua kuolaa kun se leikkii lattialla.
Ei siis mitään puklaamista vaan kuolaa. Eräänä kertana oltiin heillä, pidin vauvaa sylkyssä ja meinasin saada sydärin kun appi ja anoppi alkoivat hosua ja häälyä viimistä päivää kesken keskustelun.
"Harso oli hukassa, missä se taas on...jne..." ja minä sitten sarkastisesti kysyin että "herran jumala, ei kai siltä nyt kuolaa valunut lattialle". Hieman noloina vastattiin että "ei tässä mitään hätää.."
Onhan se hyvä että on tarkka mutta kun ei siellä nyt muutenkaan niiiiin siistiä ole että se vauvan kuola jotain lopullisesti pilaisi vaikka kaunis koti onkin =)
En tiedä mitä sinä iltana puhuttiin kun Sisu oli käynyt vääntämässä tortut heidän makuuhuoneeseen....
No sitten on näitä muita tapauksia kun on tultu omalla avaimella meille... Tai availtu siekailematta meidän kaappeja... Tai sillon kun Sisu oli hankittu meille niin anoppi huusi että "kattokaakin, että tuo ei tule koskaan meille" Olin sillon oksennustaudissa ja tulin moikkaamaan heitä ulos. Ton kuultuani käännyin vaan kannoilleni ja lähdin sisälle Sisu kädessä =)
Mukavin muisto on kuitenkin se kun olin saanut lääkäriltä huonoja uutisia ja anoppi päätti ne kuultuaan soittaa heti mulle töistä ja alkoi lohduttelemaan. Se oli hieno ele ja yksi sellainen peittoaa kymmenen kurjaa kokemusta =)
Me ei aina ymmärretä toisiamme, ja maailmankatsomuksetkin ovat aika erinlaisia, mutta se elintärkeä tunne, välittäminen, on kuitnekin olemassa ja siitä on syytä olla kiitollinen.
Mua kuitnekin jotkut asiat huvittaa aivan sika paljon...
Esim anoppi pitää konvehteja lukitussa lasihyllyssä jonne sillä on eri hyllyssä avain. Sitten kun kahvit on juotu niin se ottaa sen avaimen ja menee avaamaan sen konvehtikaapin. Tarjoaa yhdet namut per naama ja laittaa konvehdin taas säpin taakse =DDDD
Toinen on sellanen kun meillä on siis vauva. Kun ollaan kylässä niin a:lla on jatkuvasti harso kädessä kun vauvalta saattaa valua kuolaa kun se leikkii lattialla.
Ei siis mitään puklaamista vaan kuolaa. Eräänä kertana oltiin heillä, pidin vauvaa sylkyssä ja meinasin saada sydärin kun appi ja anoppi alkoivat hosua ja häälyä viimistä päivää kesken keskustelun.
"Harso oli hukassa, missä se taas on...jne..." ja minä sitten sarkastisesti kysyin että "herran jumala, ei kai siltä nyt kuolaa valunut lattialle". Hieman noloina vastattiin että "ei tässä mitään hätää.."
Onhan se hyvä että on tarkka mutta kun ei siellä nyt muutenkaan niiiiin siistiä ole että se vauvan kuola jotain lopullisesti pilaisi vaikka kaunis koti onkin =)
En tiedä mitä sinä iltana puhuttiin kun Sisu oli käynyt vääntämässä tortut heidän makuuhuoneeseen....
No sitten on näitä muita tapauksia kun on tultu omalla avaimella meille... Tai availtu siekailematta meidän kaappeja... Tai sillon kun Sisu oli hankittu meille niin anoppi huusi että "kattokaakin, että tuo ei tule koskaan meille" Olin sillon oksennustaudissa ja tulin moikkaamaan heitä ulos. Ton kuultuani käännyin vaan kannoilleni ja lähdin sisälle Sisu kädessä =)
Mukavin muisto on kuitenkin se kun olin saanut lääkäriltä huonoja uutisia ja anoppi päätti ne kuultuaan soittaa heti mulle töistä ja alkoi lohduttelemaan. Se oli hieno ele ja yksi sellainen peittoaa kymmenen kurjaa kokemusta =)
Me ei aina ymmärretä toisiamme, ja maailmankatsomuksetkin ovat aika erinlaisia, mutta se elintärkeä tunne, välittäminen, on kuitnekin olemassa ja siitä on syytä olla kiitollinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
siltä,että muilla on mukavampi anoppi ja appikin kuin mulla vanhemmat.
Ylihuomenna on mun nuorimman siskoni rippijuhla...ketäs ei ole "muistettu"kutsua?Arvauksia.
Olen kertonut vuoden 2004 kahden vuorokauden sähkökatkosta juuri ennen joulua 24-26 päivä,sitä en ole maininnut että mun nuorin oli silloin vajaan kk vanha vauva,vettä ei tullut eikä saanut(porakaivo)lämmittää piti puilla jatkuvasti ja nukuttiin kaikki keittiön lattialla,mitään jouluruokia ei saatu tehtyä,pimeät illat pelotti lapsia,vauvan pesu oli hieman vaikeaa,eikä meillä tietty ollut myös wc käytössä...ym ym ym.Arvatkaapa kahdesti mitä äitini sanoi?Voi harmi,ompa teillä surkea joulu,saatteko vettä mistään?siis voittehan hakea meiltäkin mutta parempi olisi jos jostain muualta saisitte kun meillä se maksu menee käytetyn veden mukaan.Monien ihmisten kanssa olen tästäkin puhunut jälkeenpäin,kaikki luulee että se on vitsi kunnes tajuavat ettei.Juu,eikä me olla missään riidoissa että siitä ei ole kyse.
muori (äiti) aina samanlainen. Niin pihi kuin ihminen yleensä voi olla.
Mukuloiden ollessa pieniä, se toi niille tuliaisina pannukakkua. Pojat söivät innolla aina siihen asti, kun muori kertoi valmistaneensa sen happamasta maidosta. Sitä kun ei voinut enää muuhun käyttää. Kaksi kolmesta meni oksentamaan. Itse heitin jaljellä olevat pannarit roskiin. Muori piti sitä jumalanpilkkana. Heittää nyt ruokaa roskiin.
kuulostaa oudolta... Mihin niitä vihamiehiä enää tarviikaan kun suku on lähellä?
Olen monesti miettinyt että jos se toteutuu
ettei mun miehen työpaikalla enää olla ns paikkakuntasidonnaisia niin sitten muutetaan kauniiseen keskisuomeen koska suku ei ainakaan täällä pidättele =)
ole edes mikään pihi,kun hänellä ei ole koskaan aikaa tavata (muka)mun muksuja niin ostaa niille kaikkea sitten,kerran sanoinkin,että lapsille olisi kivampaa nähdä sua kuin saada tavaraa/vaatetta.Asutaan tosiaan 13km päässä,äiti käy täällä kerran vuodessa,mutta esim kesä-heinä ja elokuun sen auto kulkee päivittäin meidän ohi kun se käy aktiivisesti uimassa tuossa pienen matkan päässä.Me ei olla sinne tervetulleita..lapset voisi uudessa talossa tiputtaa jotain ja parkettiin tulla naarmu.Vaan aikamoinen on sitten sunkin muoris ollut..törkeää.
tasan ei käy onnenlahjat. Minulla taas oli ihana mutta vaikea äiti. Mikään ei ollut kyllin hyvää pojilleni, jos sen vain rahalla sai. Pojat jumaloivat mummiaan, mutta ei sen rahan vuoksi. No anoppi sitten taas. Anoppi rakasti omia lapsiaan ja ennenkaikkea poikiaan aika tavalla. Joten me miniät yhtä lukuunottamatta olimme sitten jotakin todella kaameaa. Mutta elämässä voi aina tehdä omia ratkaisujaan, ja yksinkertaisesti katkaista suhteet vaikeaan ihmiseen. Pitkän päälle se on aina paras ratkaisu. Loukattavana ei tarvitse olla eikä saa olla. Vaikeuksia on elämä täynnä ilmankin. Jos on vaikea ihminen joka ei muuta tee kuin pilkkaa ja arvostelee, sanot sitten mitä tahansa, niin usko vanhaa, ei kannata itseään kiusata.
Täällä palstallakin sellainen on selkeesti näkyvissä.
että pitäisikö tarttua härkää sarvista ja kertoa äitille mitä asioista ajattelen sillä uhalla että se on siinä sitten,eipä tämä paljoa siitä eroa kuin oltaisiin riidoissa..
mummua pennuilla, tietekin (minä tyhmä) Justiinan mummu oli kilttimummu, minun äitini oli vain pelkkä mummu.
kai sekin jotakin kertoo???
vaikka et sitä itsesi vuoksi tekisikään niin lastesi takia.
asioita. On lapsiasi kohtaan väärin tuollainen käytös äidiltäsi. Pojat vieraantuivat täysin toisesta mummostaan. Pojat odottivat aikansa mummoa synttäreilleen ja kun aikaa kului odotus lopahti. Oli jotenkin surkuhupaista, kun anoppi kerran soitti ja valitti että saisi se vanhempi poikani käydä lomillaan intistä hänenkin luonaan. Ihmettelin silloin MIKSI ja kysyinkin, että miksi ihmeessä hän harvat vapaansa viettää itselleen vieraiden ihmisten luona.
Minun anoppini oli kuolinvuoteellaan. Olimme sängyn molemmilla puolilla tyttäreni ja minä. Anoppi ei pystynyt puhumaan, ainoastaan kyyneleet vuotivat hänen poskilleen. Hyvästelin hänet. Kotimatkalla sanoin tyttärelleni, että olisithan sinäkin voinut sanoa jotakin, onhan hän sentään sinun mummosi ja kait huomasit kuinka hän itki. Tähän tytär vastasi: no, eihän se mitään vaikka nyt vähän itkeekin, kyllä se on ollut kova ihminen aikanaan.
Ajattelin itsekseni: kovan anopin kovaluontoinen pojan tytär.
hän hakkasi vaimonsa, lapsensa ja komensi kaikkia kuin olisi ollut herra ja ylhäisyys. Minua hän ei kuitenkaan koskaan saanut valtaansa. Kaikki ihmettelivät, miten pystyn pitämään pokerini hänen kanssaan. Sanoin aina, että helppoa: Minä en vain kuuntele häntä ollenkaan.
Kuitenkin hautajaisissaan minä itkin, hänen lapsensa ei.
katkera olenkin,ei esim nuorimmaiselleni sano mitään jos sanon,mennäänkö mummille,tiedän silti että muita vieraita hän tunnistaa hyvin nimeltä ja ilostuu.Äitini on aina eronsa jälkeen haukkunut mummoani,mutta minulla ainakin on muistoja lapsuuden mummolasta,kesälomareissuista pohjoiseen,kaikkea sitä mitä omillani ei ole.Ikävää on myös se,että mieheni vanhemmat ovat jo kuolleet,joten äitini on nuorimpani ainoa isovanhempi.
kun kertoo suoraan mikä toisen käytöksessä on itseä loukkaavaa. Etenkin kun kyseessä on tosi läheinen ihminen ja asiasta on itselle selkeää haittaa niin varmasti mitään siinä ei menetä. Sitten voi miettiä että pitääkö jatkossa ainoastaan asialliset välit.
Mun mielestä pääasia on että toinen saa sen viestin että mä en aio katsoa tällaista loputtomiin.
Ja kun kirjoitit että >sen uhalla että se on sitten siinä> niin eikö sekin kerro jo aika paljon jos se TODELLA on sitten siinä? Tieks...?
Anoppisi oli tarkkanäköinen nainen.
se siellä taas purkaa pahaa oloaan.....
mee ny kattoo vaikk linnanjuhlii
Kivoja ihmisiä ovat minun anoppi ja appeni. Joskus tulee sellaista pientä kinastelua appiukon kanssa, kun olemme molemmat todella härkäpäisiä. Anopin kanssa olen hyvät ystävät. Appiukostanikin pidän todella paljon ja he ovat tärkeitä ihmisiä minulle. Erillaisia olemme, mutta eivätkö kaikki ihmiset ole?
Omat vanhempani ovat suorastaan rakastuneet mieheeni. Hirveän hyvin tulevat toimeen puolin ja toisin.
Mieheni on sellainen keppostelija(tullut isäänsä). Äitini tahtoisi jo toisen lapsenlapsen ja toi minulle kaupasta vauvalehden(tietää, että minullakin vauvakuume). Mieheni saikin siitä hienon idean ja tilasi anopilleen netistä ET-lehden.. Äitini on nuorekas 43-vuotias, eikä oikein innostunut ajtuksesta;) Huumoria kuitenkin äidiltäni löytyy ja hän itseasiassa lukee lehden kannesta kanteen.
Appiukkoni tekee kanssa samantapaisia jekkuja, kuin mieheni. Mennessäni heille ensimmäistä kertaa kylään appiukkoni sanoi naama peruslukemilla, että autotallin voisi miniä mennä nyt siivoamaan. Leukahan siinä loksahti ja olin juuri sanomassa jotain takaisin, niin appiukko alkoikin nauramaan=) Toisen jekun hän teki minun ollessa kylässä toista kertaa. Olin anopille apuna kasvimaalla, niin appiukko hiippaili navettaan laittamaan puutarhaletkua päälle. Onneksi anoppini huomasi appiukon metkuilun ja karjaisi appiukolle hyvin selvän kiellon. Muuten olisimme molemmat kastuneet. appiukko tunnetaan metkuistaan kaikkialla, todella hauska mies, eikä missään tapauksessa tylsä!
Appiukolle, anopille, äidilleni ja isälleni lapsemme on kaikki kaikessa. Soitellaan puolin ja toisin ja käydään usein kylässä.
omat vielä keljummilta. Mutta onneksi olkoon kuitenkin.
Ei masenna:-). Mukavaa, että jollakin on kaikki ihmissuhteet kunnossa.
jos appivanhemmat on ns. huumorityyppejä!
Meillä nuo ovat hiukan jäykähköjä, eli ei mitään älytöntä käkätystä kun sinne menee.
Mä kuitenkin tykkää että ihmiset on erilaisia koska se antaa mahdollisuuden oppia uutta ja saamaan uusia näkökantoja.
Olen huomannut että minussa, appiukossa ja mun mutsissa on samaa- ja miehessäni, hänen äidissä ja minun isässä on samaa. Jotenkin ihminen kai valitsee kumppanin niin kuuluisin perustein, isänsä tai äitinsä mukaan, tiedä häntä.
Toi vauva-lehti juttu oli aika paha...!
Yks päivä ajattelin ihan samanlaisia asioita,että tästä aiheesta ei ole palstalla paljon puhuttu.
Miula on tosi ihanat appivanhemmat,ovat siinä samalla myös työnantajia.Tiedän että he myös pitää miusta paljon,tekemisissä ollaan joka päivä usea tunti ja tietenkin helpottaa kaikkien elämää kun yhdessä olo on niin helppoa.
Mieheni ei tule heidän kanssaan kovin hyvin aina toimeen,mutta se on heidän asiansa.
Jos joskus on joku asia joka ei miellytä niin helpoiten sivuuttaa sen kun ei ole kuulevinaankaan.
Oma äitini on ihanneanoppi kaikille :)
Yhdestäkään poikaystävästä ei ole koskaan löytänyt pahaa sanaa ja erotilanteissa ollut täysin puolueeton.Hän on mitä kiltein ja hyvätahtoisin ihminen ja tahtoo aina uskoa toisista jotain hyvää.Elämänsä ei aina ole ollut kovin helppoa,mutta ei ole katkeroitunut.
Harmi kun olen ainoa lapsi,kovin harvalla on mahdollisuus meiän äipän kaltaiseen anoppiin.No,miehellä on useampi sisarus joten omat mukavat appivanhemmat on sitä muillekkin miniöille/vävyille.
sulla on mukava suku. Se on pirun hieno piirre että osaa löytää tilanteesta jotain positiivistä, se on hyvä työkalu sillon kun elämä potkii. Monet katkeroituu, mutta niillä joilla se asenne on plussalla, tuntuu sitä virtaa riittävän muillekin jakaa. Itse olen kateellinen hiukan sellaisen voiman omaaville tyypeille....! =D ehkä mäkin opin??