Olin alkuvuodesta työkuvioissa säännöllisesti tekemisissä erään tuttavani kanssa, jonka olen tuntenut muutaman vuoden ajan. Aiemmin olemme törmäilleet melko satunnaisesti, nyt vuoden alusta huhtikuun loppuun olimme oikeastaan ensimmäistä kertaa tiiviimmin yhteydessä.
Jo pian alkuvuodesta tuttavani käytös alkoi ihmetyttää. Aluksi hän oli hyvin mielissään, että näimme toisiamme enemmän. Kuitenkin kun useasti puhuimme tapaavamme myös työn ulkopuolella, hänellä ei koskaan ollutkaan aikaa edes käydä esim. kahvilla vaikka ihan pikaisestikin. Tämä alkoi pikkuhiljaa ihmetyttää, koska aloin huomata että vaikka tuttavani oli erittäin paljon työkeikoilla, hän selvästikin valehteli välillä välttääkseen sen, että tapaisimme myös vapaalla.
Aloin aavistaa pahaa. Työprojektissakin hän oli välillä melko poissa-oleva, hermostunut ja ärtynyt - aivan erilainen kuin joskus, kun tutustuimme. Päätin ottaa asiasta selvää ja menin tapaamaan ystäväni veljeä, jota en aiemmin tuntenut kuin nimeltä. Hän kertoi, että tuttavallani on riitoja lähipiirin kanssa ja sen takia hermot ovat varmaan kireällä. En kuitenkaan ollut vakuuttunut, että veli puhui koko totuutta asiasta.
Palasin uudelleen parin viikon päästä tapaamaan tuttavani veljeä, kysyäkseni tarkemmin mistä ystäväni tulehtuneet välit läheisiin johtuivat. Kun saavuin paikalle, satuin kuulemaan puhelinkeskustelun, josta alkoi valjeta missä mennään. Mainitsin veljelle, että eikö olisi aika alkaa puhumaan totta, kun melkein jo tiedän, mistä on kyse.
Tilanne oli ja on edelleenkin tämä: Ystäväni on sairastunut bulimiaan reilut kolme vuotta sitten. Sairaus on vain ystäväni lähipiirin tiedossa, sillä hän on ehdottomasti kieltänyt puhumasta siitä eteenpäin - ei parhaille kavereilleen, eikä muille sukulaisille jne. Veli on viime kesänä maininnut asiasta työkaverilleen, joka oli myös vahingossa päässyt kuulemaan asiasta osan ja päätellyt loput. Tuttavani oli päässyt tietämään asiasta ja katkaissut välit veljeensä lähes kokonaan. Veli kertoi, että he kyllä näkevät joskus, mutta välit ovat erittäin kylmät ja kovin pitkiä lauseita ei keskenään vaihdeta. Veli kyllä haluaisi tehdä sovinnon, mutta tuttavani kanssa on mahdotonta edes keskustella asiasta.
Kun tapasin ystäväni seuraavan kerran otin asian puheeksi, peitetarinan avulla, jotta en paljastanut tietäväni asian. Kun kysyin sairastaako hän syömishäiriötä, hän sanoi sairastaneen joskus aikoinaan, mutta ei enää nykyään. Hyvin pian hän sanoi myös, että oli kyllästynyt siihen että olen niin paljon yhteydessä häneen nykyään. Hän sanoi jopa, että on pelkästään kohteliaisuutta ollut ns. kaveri kanssani. Nyt alkaa riittää ja hän ei enää kaipaa seuraani.
Tuttavani tilanne on vaikea. Hän on jo ilman sairauden mukana tuomaa salailuakin luonteeltaan sellainen, joka ei puhu vaikeista asioista juuri kenellekään ja ei esim. itke muiden nähden ilmaistakseen tunteitaan. Kenenkään läheisen tai muun ihmisen on mahdotonta puhua asiasta, sillä välit ovat kohta poikki, kun puuttuu asiaan. Tuttavani käy kuulemma terapiassa, mutta hän ei puhu niistäkään muille mitään, eikä niistä saada muualtakaan tietoa, koska hän on täysi-ikäinen. Hän on itse kuulemma sanonut, että sairaus olisi "hallinnassa" ja esim. oksentamista ei tapahtuisi enää usein. Tuota on kyllä vaikea uskoa, kun on itsekin havainnut, että huonompaan suuntaan mennään koko ajan.
Sairautta eivät siis tiedä lähipiirin lisäksi edes tuttavani parhaat ystävät. Lähipiirin voimat sairauden voittamiseksi alkavat olla loppu, mutta toisaalta kukaan ei enää halua ottaa riskiä, että tuttavani pistäisi kaikkiin läheisiinkin välit poikki. Itsekin jouduin kunniasanalla lupaamaan hänen veljelleen, että en missään tilanteessa puhu asiasta eteenpäin. Itsestä tuntuu pahalta, kun tuttavani parhaat kaveritkaan eivät tiedä asiasta, vaikka olisivat varmasti ymmärtäväisiä. Sekin asettaa omat ongelmansa, että tuttavani ei kyllä hevin myönnä sairautta ja hänet täytyisi melkein saada "rysän päältä" kiinni, että myöntäisi sairauden kaikille tutuilleen. Sehän kuitenkin olisi paranemisessa kaiken perusta, että hän myöntäisi olevansa sairas ja tarvitsevansa apua.
Tilanne on itsellekin hyvin vaikea. Haluaisin yrittää auttaa kaikesta huolimatta, mutta onko mitään tehtävissä? Tekisi mieli kertoa jollekin tuttavani läheisemmälle ystävälle, missä oikeasti mennään. Jos tuttavani jatkaa samaa rataa, ystävät taitavat kyllä olla hyvin harvassa kohta. Mutta sairaudesta on kielletty kertomasta eteenpäin, joten mitään tukea en voi saada keneltäkään. Täytyisi siis "ottaa oikeus omiin käsiin". Toivottavasti joku osaisi kertoa edes jotain vastaavan tyyppisestä tilanteesta.
Jo pian alkuvuodesta tuttavani käytös alkoi ihmetyttää. Aluksi hän oli hyvin mielissään, että näimme toisiamme enemmän. Kuitenkin kun useasti puhuimme tapaavamme myös työn ulkopuolella, hänellä ei koskaan ollutkaan aikaa edes käydä esim. kahvilla vaikka ihan pikaisestikin. Tämä alkoi pikkuhiljaa ihmetyttää, koska aloin huomata että vaikka tuttavani oli erittäin paljon työkeikoilla, hän selvästikin valehteli välillä välttääkseen sen, että tapaisimme myös vapaalla.
Aloin aavistaa pahaa. Työprojektissakin hän oli välillä melko poissa-oleva, hermostunut ja ärtynyt - aivan erilainen kuin joskus, kun tutustuimme. Päätin ottaa asiasta selvää ja menin tapaamaan ystäväni veljeä, jota en aiemmin tuntenut kuin nimeltä. Hän kertoi, että tuttavallani on riitoja lähipiirin kanssa ja sen takia hermot ovat varmaan kireällä. En kuitenkaan ollut vakuuttunut, että veli puhui koko totuutta asiasta.
Palasin uudelleen parin viikon päästä tapaamaan tuttavani veljeä, kysyäkseni tarkemmin mistä ystäväni tulehtuneet välit läheisiin johtuivat. Kun saavuin paikalle, satuin kuulemaan puhelinkeskustelun, josta alkoi valjeta missä mennään. Mainitsin veljelle, että eikö olisi aika alkaa puhumaan totta, kun melkein jo tiedän, mistä on kyse.
Tilanne oli ja on edelleenkin tämä: Ystäväni on sairastunut bulimiaan reilut kolme vuotta sitten. Sairaus on vain ystäväni lähipiirin tiedossa, sillä hän on ehdottomasti kieltänyt puhumasta siitä eteenpäin - ei parhaille kavereilleen, eikä muille sukulaisille jne. Veli on viime kesänä maininnut asiasta työkaverilleen, joka oli myös vahingossa päässyt kuulemaan asiasta osan ja päätellyt loput. Tuttavani oli päässyt tietämään asiasta ja katkaissut välit veljeensä lähes kokonaan. Veli kertoi, että he kyllä näkevät joskus, mutta välit ovat erittäin kylmät ja kovin pitkiä lauseita ei keskenään vaihdeta. Veli kyllä haluaisi tehdä sovinnon, mutta tuttavani kanssa on mahdotonta edes keskustella asiasta.
Kun tapasin ystäväni seuraavan kerran otin asian puheeksi, peitetarinan avulla, jotta en paljastanut tietäväni asian. Kun kysyin sairastaako hän syömishäiriötä, hän sanoi sairastaneen joskus aikoinaan, mutta ei enää nykyään. Hyvin pian hän sanoi myös, että oli kyllästynyt siihen että olen niin paljon yhteydessä häneen nykyään. Hän sanoi jopa, että on pelkästään kohteliaisuutta ollut ns. kaveri kanssani. Nyt alkaa riittää ja hän ei enää kaipaa seuraani.
Tuttavani tilanne on vaikea. Hän on jo ilman sairauden mukana tuomaa salailuakin luonteeltaan sellainen, joka ei puhu vaikeista asioista juuri kenellekään ja ei esim. itke muiden nähden ilmaistakseen tunteitaan. Kenenkään läheisen tai muun ihmisen on mahdotonta puhua asiasta, sillä välit ovat kohta poikki, kun puuttuu asiaan. Tuttavani käy kuulemma terapiassa, mutta hän ei puhu niistäkään muille mitään, eikä niistä saada muualtakaan tietoa, koska hän on täysi-ikäinen. Hän on itse kuulemma sanonut, että sairaus olisi "hallinnassa" ja esim. oksentamista ei tapahtuisi enää usein. Tuota on kyllä vaikea uskoa, kun on itsekin havainnut, että huonompaan suuntaan mennään koko ajan.
Sairautta eivät siis tiedä lähipiirin lisäksi edes tuttavani parhaat ystävät. Lähipiirin voimat sairauden voittamiseksi alkavat olla loppu, mutta toisaalta kukaan ei enää halua ottaa riskiä, että tuttavani pistäisi kaikkiin läheisiinkin välit poikki. Itsekin jouduin kunniasanalla lupaamaan hänen veljelleen, että en missään tilanteessa puhu asiasta eteenpäin. Itsestä tuntuu pahalta, kun tuttavani parhaat kaveritkaan eivät tiedä asiasta, vaikka olisivat varmasti ymmärtäväisiä. Sekin asettaa omat ongelmansa, että tuttavani ei kyllä hevin myönnä sairautta ja hänet täytyisi melkein saada "rysän päältä" kiinni, että myöntäisi sairauden kaikille tutuilleen. Sehän kuitenkin olisi paranemisessa kaiken perusta, että hän myöntäisi olevansa sairas ja tarvitsevansa apua.
Tilanne on itsellekin hyvin vaikea. Haluaisin yrittää auttaa kaikesta huolimatta, mutta onko mitään tehtävissä? Tekisi mieli kertoa jollekin tuttavani läheisemmälle ystävälle, missä oikeasti mennään. Jos tuttavani jatkaa samaa rataa, ystävät taitavat kyllä olla hyvin harvassa kohta. Mutta sairaudesta on kielletty kertomasta eteenpäin, joten mitään tukea en voi saada keneltäkään. Täytyisi siis "ottaa oikeus omiin käsiin". Toivottavasti joku osaisi kertoa edes jotain vastaavan tyyppisestä tilanteesta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tapauksessa haluaisi kenenkään selkäni takana kertovan asiasta kellekään tms., EN. Tuttavasi lienee täysi-ikäinen, eikö totta?
Jokainen aikuinen on vastuussa itselleen tekemisistään ja tekemättä jättämisistään.
Anna asian olla, älä ihmeessä ala hyysätä ystävääsi!
Ymmärrän halusi auttaa, mutta se kipinä siihen avun hakuun, sen pitää, samoin kuin esim. alkoholistilla, se pitää aina tulla henkilöltä itseltään.
Minä ainakin loukkaantuisin jos minun asioistani puhuttaisiin/kirjoiteltaisiin selän takana, tai yleensäkään niihin puututtaisiin.
Et sitten ajatellut, että kun tämän laitoit tänne, samoin törmäsin tähän samaan viestiin eräällä toisella foorumilla, että olet kertonut aika yksityiskohtaisesti asioista ja tämä tuttavasi TAI hänen läheisensä saattavat tunnistaa itsensä???!!!
Tuttavasi on terapiassa, hyvä niin, et sinä voi tietää mitä hän siellä kertoo ja mitä jättää kertomatta. Ja MIKSI ihmeessä MUIDEN pitäisi saada tietoa mitä terapiassa tapahtuu???!! Haloo, haloo!!
MIKSI yleensäkään tuttavasi sukulaisten tai ystäväpiirin pitäisi tietää tästä bulimiasta?
Sinuna unohtaisin moiset asioiden "omiin käsiin otot" tyystin.
Tämä on tuttavasi sairaus, minusta sinä tungettelet jo nyt liikaa. Olet ottanut asian hänen kanssaan puheeksi, samoin hänen veljensä.
Hän on kertonut ettei kaipaa seuraasi, miksi et ota ja usko sitä??
Olen tosiaan puuttunut liikaakin asioihin, jotka eivät mulle kuulu. On vaan niin vaikea hyväksyä, että ystävääni ei tavallaan ole olemassa tällä hetkellä.
Mutta kuten totesit, paraneminen täytyy lähteä hänestä itsestään. Ehkä en vain vieläkään ymmärrä tätä vaikeaa sairautta, vaikka olen lukenut siitä paljon, kun sain tietää ystäväni sairastavan sitä.
En usko, että ystäväni tai hänen lähipiirinsä ehtivät juuri netissä pyöriä tällä hetkellä, sillä heillä on paljon erilaisia perhe- ja sukutilaisuuksia alkukesän aikana. Ehkä on törkeää kirjoitella tästä nettiin, mutta ei tämä vaan itsellekään ole helppoa. Mielestäni riski, että tuttavani tai muut törmäävät tähän viestiin on kuitenkin hyvin pieni.
Tsemppiä myös sinulle, toivottavasti onnistut voittamaan sairautesi!
Voin kertoa että kun on syvällä sairaudessa ei oikeasti voi muutkun salailla asiaa. Ei tahdo menettää kasvojaan vaikka APUA todella tarvitsee.
Syömishäiriöt tuhoavat kaiken. Itse olen ollut kietreessä 2vuotta. Raivoan olen kuin yö ja päivä. Tunnistin itseni hyvin kirjoituksestasi millainen ystäväsi on. On vaikea luottaa keneenkään kun pelkää että asia leviää julkisuuteen!!!
Emme tahdo olla sairaita, meillä on pakkomielle....Se muuttaa jopa persoonamme ilkeäksi! Niin ikävää...emmekä itse huomaa mitä tuhoamme ympärillämme...