Mulla todettiin lähes vuosi sitten vakava masennus. Kotioloissa "yksin" jäädessä olo tuntuu siltä,kuin taivas tippuisi niskaan. Heti kun on seuraa tai pääsee "ihmisten ilmoille", en usko, että kukaan -edes itse- huomaan eroa Anita Hirvoseen. Ilon tarve elämässä on niin kova, että heti kun iloa (seuraa) saa, niin masennus katoaa-osaan kyllä ottaa ilon irti vaikka pelkällä kahvinjuonnillakin.
Varsinainen kysymys: Kuolema koittaa kuitenkin heti, kun vieraat katoaa ja jään kotiin lasten ja miehen kanssa. Mitä hittoa pitää tehdä, että saa lääkkeitä masennukseen? Onko teille muille tarjottu niitä lääkäriltä? Olen käynyt koko tämän vuoden terapiassa, yksi hoitoneuvottelukin on jo takana, mutta kertaakaan ei ole edes keskusteltu lääkkeistä! WTF?!
Pyhällä hengelläkö tässä on mentävä?
Varsinainen kysymys: Kuolema koittaa kuitenkin heti, kun vieraat katoaa ja jään kotiin lasten ja miehen kanssa. Mitä hittoa pitää tehdä, että saa lääkkeitä masennukseen? Onko teille muille tarjottu niitä lääkäriltä? Olen käynyt koko tämän vuoden terapiassa, yksi hoitoneuvottelukin on jo takana, mutta kertaakaan ei ole edes keskusteltu lääkkeistä! WTF?!
Pyhällä hengelläkö tässä on mentävä?
Vastaukset 6
Vanhimmat
Ne itse puheeksi, sillä eihän ne varsinaisia ongelmia poista, joten niitä ei ehkä niin suositella. Mutta kannattaa kokeilla, joillakin ne toimivat oikein hyvin.
Nyt kun katsoo tuota "itse puheeksi", niin ei hajuakaan, miksi en oo ottanut puheeksi. Tyhmä. Totta kai olis pitänyt ottaa. Voi tyhmä. Aina pää auki muutenkin, niin miksei nytkin.
Noh, tietääpä maanantaina mistä puhutaan ;)
Lykkyä tykö, vaikka kielteisyys lääkkeille ei ole tyhmää. Pakko niitäkin joskus on käyttää, toivottavasti auttaa sinua eteenpäin!
Jotenkin tässä sinun tapauksessa minun tulee mieleen, että just syvemmät konstit, kuten analysoiminen ja elämäsi muuhun kulkuun puuttuminen olisi se eka juttu; ehkäpä uusien tapojen ja asenteiden oppiminen.
Kuten edellä sanottu, lääkitys ei ongelmia poista. Jotenkin vaikutat kuitenkin melko toimintakykyiseltä, sinulla olisi hyvinkin kykyä keskustelujen ja perheesikin myötävaikutuksella päästä eteenpäin ja selvyyteen ilman lääkityskokeiluihin lähtemistä. Tämä on nyt vain yksi näkemys asiasta, nyt tässä sinulla. Pyrkisit ensin painimaan oman sisäisen muuttumisesi kanssa sillei rauhassa ja omilla ehdoillasi, ehkäpä terapeutin kanssa. Tällöin saisit pysyvämmän avun ja selvyyden, mikä sinua syvimmiltään vaivaa. Jokin identiteetin vajeko?
Tunnistan kovasti olleeni itse aina samanlainen. Masennus ja muu paha olo hyökkää yksin kotona ollessa. Kun olen seurassa ja missä tahansa tilanteessa ihmistenilmoilla tai vain suorittamassa jotakin 'tehtävää', niin nuo oireet ovat kuin päähän lyötyjä, poissa. Tulevat taas esiin, kun olen itsekseni. Jotenkin se, että on muita ihmisiä, johon joutuu persoonaansa peilaamaan, auttaa jotenkin, pitää selkeänä ja vankempana. Sellaisesta olen minäkin "kärsinyt", että jos valitan masennussairauttani, niin toinen voi olla kummissaan, kun ei sitä mitenkään huomaa. Vaikuttaa kuin valehtelisin ja liioittelin, turhia valittelisin. Minussa vaihtelee kaksi ihan eri tyyppistä ihmistä, toinen rikkinäinen ja toinen melko ehjäkin!?
ilman lääkkeitä hyvinkin? Tuntuu, että kun terapia alkoi, meni tosi kauan hyvin, alkoi näyttää tosi valoisalta, kun sai käydä purkamassa itseään, ja joku kerrankin kuunteli. Muutenkin tuntui, että terapiasta olisi hyötyä. Nyt, kun ensihuuma on ohi, rutinoituminen alkanut, palattiin taas lähtökuoppiin - olo on taas sama, kuin terapian alkaessa.
Pitäisikö se lääkitys kuitenkin aloittaa, kun tuntuu, etten yksikseni saa langan päästä kiinni? Vai voiko siitä saada? Oletko sinä saanut? Edes jossain vaiheessa, parin vuoden päästä, joskus...?
...ihan aina, ihan hyvin. Välissä oli hyvin monet vuodet ilman mitään lääkityksen tarvetta, se periodi oli joskus vuosien terapiajakson jälkeen. Siinä mukana minua ehdottomasti auttoi myös uskoon tulo ja se pysyvästi auttaa. Minulla oli paljon suht hyvin pärjääviä vuosia ja tosiaan ei tarvetta masennus- tai ahdistuslääkitykseenkään.
Keski-ikäisenä sitten uutta lastia tullut elämään ja samat herkkyyteni kun tietenkin ovat tallella, niin on tässä taas jo vuosia ssri-lääkitystä tarvittu ja tarvittaessa pientä rauhoittavaa. Kyllä silti sanon olevani vahvempi, just siinä, että itseni tunteminen on pitkällä; se on tärkeetä että tuntee itseään ja rakennettaan, mihin just terapiakin tähtää. Tapahtuu niinku 'sujut itsensä kanssa' oleminen, mikä sinänsä rentouttaa. Pystyy pudottamaan vaatimuksiaan ja sopeutumaan myös. Tietenkin se, minkä ikäinen on, vaikuttaa hiukan.
Terapian aikana voi tulla ns. taantumaa ja kaikenlaista tunnepuolen hässäkkää, mutta silloin just' kun niitä on 'päällä', niitä voi myös terapeutin kanssa ikään kuin tutkia. Voi yrittää siinä verekseltään keksiä keinoja selvitä eteenpäin, ikäänkuin voi pyrkiä löytämään työkaluja tyyliin "entäs, miten toimin kun tämmöistä tulee ja mistähän johtuu, mikä laukaisi".
Etsi myös niitä asiayhteyksiä ja tilanteita, joissa voit mahdollisimman hyvin, anitahirvosmaisesti! Tärkeää sinun on saada tuntumaa itseesi ja näin saat turvaa siitä, että hallitset, niin, sairauttasi, ihan järkevästi.
Tietysti voit kokeilla samalla myös lääkitystä edelleen. Eipä näihin asioihin ole yhtä kaavaa. Kyllä uskon, että tulet pärjäämään. Ole sinnikäs vain terapiassa ja mahdollisimman syvällisen rehellinen hänelle, jotta te yhdessä löydätte parhaiten just Sinua. Kyllä terapia myöhemmin elämässä auttaa, just siten, että siitä saat ihan pysyviä työkaluja, joita käytellä pahoissa tilanteissa, etkä ole enää niin hukassa. - Hei vain ja kestämistä sinulle tähänkin juhannusviikkoon, ja sitä tarviin minäkin.