kaikki te joita potuttaa, ottaa päähän, haluaisi kuolla, tuntee itsensä toivottoman passiiviseksi, masentaa kertokaa mulle millainen olo teillä todella on? ootteko kertonut olostanne muille? käyttäisin aineistoa aamunavauksen tekemiseen, jos vastauksia tulee tarpeeksi, kiitos kaikille
masentuneet ystäväni
lehti
9526
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuollaiseen kysymykseen on oikeastaan täysin mahdotonta vastata. Totuus on se, että jos ei ole kokenut masennusta, ei todellakaan voi käsittää mitä se käytännössä on. Ihmisen joka on masentunut on myös monesti hyvin vaikeaa ymmärtää miksi muut eivät voi ymmärtää häntä.
On täysin ymmärrettävää, että "muut" ihmiset luulevat voivansa auttaa masentunutta vain sanomalla hänelle että "Koita pärjätä", "Ota itseäsi niskasta kiinni" tai jotain vastaavaa. Normaalissa tilanteessa ihminen voikin muuttaa olotilaansa vain ajattelemalla positiivisesti. Masennuksessa tilanne on aivan toinen. Käytännössä vaikka kuinka yrittäisi ajatella positiivisesti, sillä ei ole mitään merkitystä. Sitä olotilaa ei vain yksinkertaisesti voi sanoin selittää.
Ymmärrettävää on myös näissä tilanteissa "normaalien" ihmisen vastenmielinen suhtautuminen masentuneita kohtaan. Totuushan on se ettei kukaan jaksa masentunutta ihmistä kuunnella/katsella. Siinä on vain se huono puoli että monissa tapauksissa se tekee todella hallaa ko. henkilölle.
Ehkä kaikki on kuitenkin vain sitä normaalia "luonnon valintaa", jolla saadaan huonot yksilöt karsittua täältä maailmasta pois. Yksinäiset ja masentuneet henkilöt yleensäkin päättävät päivänsä omin avuin, tämänhän auttaa vain evoluutiota joka on vain hyvä asia. Kumma kun sitä ei moni voi hyväksyä..
Nimim. Masentunut jo 10 vuotta, mutta tappiin asti aion täällä paskassa törttöillä.....
tollain sitä ajattelee, muttei tiedä että tekeekö niin joku muukin x)
No hei.
Mulla on sisälläni sellainen tunne, etten mä kuulu tänne, tuntuu kuin sydän repeytyisi irti ja se koskee ja pelottaa. Sitä toivoisi kuolevansa muttei pysty. Ei enää näe sitä parempaa huomista.
Mulla on ollut jo 3-vuotta masennus ja nyt se on pahentunut. Mä voisin vajota maan alle.
Mua pännii...
Vai että aamun avauksia. Ei voi olla todellista, että joku yrittää keksiä ajankulua kyseisestä ongelmasta, olen hieman kiukkunen. Revippä siitä elämääs sisältöö jos joka aamu pitää ihmetellä miten tästä päivästä selvii, ja jätä ne turhat luritukset. Masennus ja paniikkihäiriöt on sen verran vakava asia asianomaisille että ei niitä kiinnosta kuunnella moista.
voin kyllä sanoa suoraan, etten tee tätä muuten vaan. eikä mua masekaan oo vaivannut läheskään niin kauaa kuin muilla => vuoden verran. ja taatusti tällästen kysyminen ottaa heti aamutuimaan tai muuten vittumaisessta olossa päähän, mutta mä tarvin tätä. kommunikaatiota kirjoittamisen kautta toisiin samoin voiviin etten sekoa täysin ja halkaise vielä päätäni seinään sitä hakatessani.
ja päivään lähtö ei todellakaan ole aina helppoa. tätä aamuna sain mielettömän ahistusitku kohtauksen kun nousin ylös oli väsynyt ja piti lähteä kouluun. yöllä nukuin silti reilun yhdeksän tuntisen.
mutta ilmase ittees ja todella paljon kiitoksia viestistäs! on ihanaa saada agressiivistakin palautetta! antaa tulla vaan lisää x)
Noh, masennus on ollut aika epäsäännöllistä ja sai alkunsa luultavasti joulukuun alussa kun poikaystävä jätti ja tuli niin yksinäinen olo. Sitten kun olo tuntui paremmalta, minua hyväksikäytettiin koko tammikuun ajan ja masennus syveni. Uutenavuotena ensimmäinen itsemurhayritys, helmikuussa toinen. Helmikuinen yritys oli lievempi, sain siitä pelkän flunssan. Maalis- ja huhtikuun ajan masennus on ollut taas aika syvää, voisi sanoa että ahdistusta.
On yksi kaveri, jolle tästä pystyn puhumaan, mutta ei hänkään ymmärrä. Toiselle kaverille taas en jaksa edes yrittää selittää.. Tiedän että menetän ystäväni jos masennus vielä jatkuu, mutta kun se on vaikeaa vaikuttaa tähän olotilaan. Parisen viikkoa sitten olin 4 päivää "normaali" ja se tunne oli kyllä ihana.. oli niin vapaa olo, kun ajatukset eivät häirinneet, pystyin juttelemaan kaikesta yms. Nyt on taas muutaman päivän ollut pelkkää pimeää..
Uskon että tämä minun masennus johtuu aiemmista elämän pettymyksistä, ja erilaisuudesta. Kun kaverit ovat niin erilaisia kuin minä. Tyypillisiä 15-vuotiaita, vaatekaupoissa ja kaupungilla. Minä taas syvennyn eri asioihin, ja ne asiat ovat sellaisia jotka eivät kavereita kiinnosta, niin joudun ne sulkemaan sisälleni ja niistä kasvaa möykky joka tulee ulos masennuksena.
..yrityksen tapaista. Vaikea on kysymys ja olen erittäin huono kertomaan tunteistani, koska en ole siihen oikeastaan koskaan tottunut, mutta yritän kuitenkin.
Masennus on todella hajottavaa. Se vain jatkuu ja jatkuu, oli missä vain. Sitä ei pääse karkuun, se vaanii jokaisen nurkan takana ja toisinaan iskee kimppuun niin lujaa, että sitä vain vääntelehtii tuskasta peiton alla, kun ei pysty edes itkemään, vaikka kovastikin itkettäisi. Rintaa puristaa ja tuntuu, että tukehtuu. On ihan hiton oksettava olo. Muutenkin tuntuu hyvin usein, ettei jaksa sängystä nousta. Sitä jää vain makaamaan, ei pysty mihinkään ja koko olemassaolo on yhtä piinaavaa odotusta. Odotusta paremmasta, johon ei edes usko.
Ihmisten kanssa ollessa on kuin olisi kokonaan toisessa maailmassa tai ei ainakaan eläisi omassa ruumiissaan. Kun katselee sitä hymyä, sitä iloa, jonka esimerkiksi tämä kevät ja tuleva kesä ihmisissä saa aikaan, se kirpaisee todella lujaa, kun huomaa, että itseen valon lisääntymisellä on täysin päinvastainen vaikutus. Muutenkaan ihmisten kanssa ei voi olla oma itsensä, pitää yrittää jaksaa olla ystävällinen, kuunnella mahdollisesti toisten ongelmia, yrittää auttaa ja niin edespäin.
Koulu tuottaa pahasti ongelmia, kun siellä on tottunut pärjäämään. Ei yksinkertaisesti pysty keskittymään kokeisiin lukemiseen ja koska uni ei tule ennen kahta, väsyttääkin niin, ettei mitään jää mieleen. Pakko silti saada kiitettävä tai suutun itselleni niin kauheasti, ettei mitään rajaa. Pienikin epäonnistuminen, niin koen olevani aivan kauhean huono ja epäonnistunut, suorastaan virhe. Ja koska en jaksa oikein siivota tai tehdä mitään muutakaan ylimääräistä ja tuhlaan yksinkertaisiinkin koulutehtäviin kauheasti aikaa, etenkin vanhempani haukkuvat minua vähä-älyiseksi ja laiskaksi. Keskiarvoni kuitenkin hipoo kymppiä.
Itsemurha tuntuu hyvin usein ainoalta vaihtoehdolta, vaikkei se sitä toki ole. En halua elää, mutten uskalla kuollakaan, joten se siitä, mutta en käsitä, mitä ihmettä enää voin tehdä. Miten voisin tappaa itseni nopeasti ja kivuttomasti? En tiedä. Mielessä se on jatkuvasti. En tahtoisi tuottaa tuskaa läheisilleni, jos nyt joku yleensäkään minusta välittää, mutta heidän tulisi vain ymmärtää se, ettei meiltä ole kysytty ennen syntymäämme, tahdommeko elää. Näin ollen jokaisella on myös oikeus elämänsä päättää halutessaan.
Olen puhunut lähinnä netissä ja ilman nettiä olisin varmaan ollut kuolleena jo ainakin kaksi vuotta. Ei puhuminen silti minua auta, vaikka monia ehkä auttaakin. Kokeilin terapiaa, se oli täysi kauhistus. Livetutuille en voisi kuvitellakaan puhuvani enkä enää oikein puhu netissäkään kenellekään, koska sehän vain rasittaa ihmisiä. Olen täysi rasite ja kaikki hylkäävät minut aina muutenkin. Ei yhtään ystävää, vain muutama kaveri, joita väkisin näkee joskus. Ei missään ole hyvä.
Lisäksi minun on erittäin vaikea sietää ihmisten höpinöitä, meteliä ja kaikkea muuta.
Yksinäisyys tappaa. Masennus tappaa. Maailma on hyvin, hyvin julma paikka, jos on hiemankin poikkeava luonteeltaan.
Tästä ei pääse koskaan eroon.
En tiedä, oliko äskeisestä mitään apua ja äkkiä sen kaiken lisäksi kirjoitinkin, mutta toivottavasti sait edes jonkinlaista vinkkiä kirjoituksestani. Kuten sanoin, en osaa kirjoittaa, mutta enhän osaa muutakaan.
Hyvää keväänjatkoa.
-Tiina
kiitos viestistäsi. se oli todella tunteellinen ja kuvaava. sanot ettet osaa kirjoittaa. äskeisenkin olit laittanut nopeasti. kun luin tekstiäsi tunsin kuitenkin suuren surun. ehkä osa on omaa, mutta sun tekstistä mä sen tunsin. jotain taikaa sinussa on, jos äskeinen ei ollut hyvä kirjoitus. kiitos vielä.
kysyisin vielä yhden asian, jos ok. mikä terapiassa tökki? mikä sanoi sulle ettei se ollut oikea tapa?
En vain satu olemaan lainkaan avoin ihminen. En mielelläni puhu asioistani muille, en luota ihmisiin enkä näe mitään syytä uskoutua terapeutille vain sen vuoksi, että hän on alan ammattilainen. Eivät ammattilaisetkaan aina ymmärrä tai osaa auttaa, vaikka uskoon siitä, että terapeutti pystyy auttamaan, toki perustuu juurikin terapian tehokkuus valtaosalla ihmisistä.
Tiedän, ettei terapeutti pysty auttamaan minua. Se on niin sattumaa, millainen ihminen siellä sattuu istumaan. Hän on minulle täysin vieras ja kenties luonteeltaan aivan vastakohtani. Kenties muutenkin täysin erityyppinen ja näin ollen hyvin todennäköisesti myös eri aaltopituudella kanssani. Näin se on lähes aina ihmisten kanssa.
Ja olen huomannut, miten ikävästi ihmiset terapeutit mukaan lukien suhtautuvat minuun tietynlaisella tavalla iästäni johtuen. Olen siis vasta viidentoista, mutta mielestäni iän ei pitäisi antaa vaikuttaa siihen, millainen keskustelu ihmisten välillä on. Olen tavannut hyvin älykkäitä ikäisiäni ihmisiä, mutta olen myös tavannut aikuisia, jotka ovat täysin kypsymättömiä ja heidän ajattelutapansa hyvinkin konservatiivisia.
On olemassa tietty ihmistyyppi, jonka edustajien kanssa kykenen keskustelemaan aika luontevasti ja heidän seurassaan jopa viihdyn. Ikävä luokitella ihmisiä näin, mutta en tähän hätään keksi muutakaan keinoa, jolla kertoa tätä asiaa. Tarkoittamani kaltaisia on käsittämättömän harvassa, joten olisi melkoinen lottovoitto, jos semmoinen ihminen terapeutiksi osuisi. En myöskään voi sietää liian empaattisia tai muka-huolehtivaisia ja -välittäviä terapeutteja. Kylmä asiallisuus, älykkyys, keskustelutaito. Siinä se. Ja keskustelutaitoon tietenkin kuuluu olennaisena osana taito kuunnella.
Ja kuten sanoin, minua ei puhuminen auta. Toisia auttaa paljonkin, voi olla helpottavaa jo pelkästään se, että asioistaan saa kerrottua jollekulle. Keskusteleminen asiasta kuin asiasta saattaa auttaa hetkellisesti siinä mielessä, että se vie ajatuksia toisaalle ja saattaa antaa lisää näkökulmaa, mutta semmoisia keskusteluja on harvoin. En oikein jaksa small talkia ihmisten kanssa, vaikka lähestulkoon päivittäinhän sitä väkisinkin joutuu jonkun verran harjoittamaan. En vain jaksa sitä, se tuntuu niin turhalta. Ja vie energiaa, kun siinä samalla saa hammasta purren yrittää olla sanomatta toiselle, että olisi hiljaa, jos ei ole mitään parempaa sanottavaa.
Vain Rauhaa sielu kaipaa.