toivon että te viisaat sijaisvanhemmat vaihtaisitte kokemuksia teille sijoitetun lapsen kanssa elämisestä siinä vaiheessa kun nuori tulee murrosikään, eikä hän ole enää se ihana ja kiitollinen lapsukainen. Olen jo aiemmin kertonut työskennelleeni laitospuolella ja olen siellä joutunut valitettavasti kohtaamaan nuoria, jotka tulevat sijaisperheistä (ongelmat eivät ehkä olleet näkövinkkelistäni niin suuria). Kertokaa kuinka jaksatte sen identiteetin etsinnän kamppailut ja kuinka hoitonne on valmistanut lasta tulevaan murrosikään niin, ettei hänen tarvitse kohdata enää yhtään uuttaa hylkäämistä.
Murrosiästä selviäminen
Plör
13800
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Hei!
Minusta tuntuu, ettei tarvitsee eika saakaan lasta valmistella tulevaan murrosikään, se vaan tulee ja on justisa sellainen kun mitä on.
Minusta tässä pitäisi valmistella vanhempia/sijaisvanhempia, että he jaksaisivat sitä murrosiän kriisi kestää ja ymmärtää.Siis että he todella osaavat sitä murrosikä ymmärtää !
Meidän esikoisen murrosikä oli niin rajua, että luulin, ettei toista sellaista ole olemassakaan.
Siis ei minkalaista yhdeisymmärrystä.
Kaikki mitä sanoin tai tein oli vääriin. Poikaa kapinoi siis kaikkeen ja kaikkia. Mikä ei ollut hyvää. Jatkuvaa riita ja huutamista!
Onneksi me selvisimme siitä ja poikaa nyt armejassa itsekin jo nolona hymyile, että mikä tyhmä oli ollutkaan. Nyt se vasta ymmärtää, ettei minä sitä aina ollut nolamassa kavereiden edessä ja kiusaamassa, kun illalla kotiin hain vaan oikeesti koetin sen parasta ajatella.
Toisen murrosikä on taas niin erilainen, että mukavampa poikaa antaa etsiä. Hän on kiltti meille, mutta jestäs sentään, koulussa se ei ole ollenkaan yhtä kiltti. Ota siis heistä selvä!
Esikoinen kun oli meillä se koekani ja teimme virheitä, koska luulimme, että me ollaan vanhempia, me ollaan viisampia ja me määrämme ja me kyllä tietämme, mikä on oikein!
Toisen kanssa osataan katsoa läpi sormien ja emme todellakaan repi riita ihan kaikista hölmöilystä. Eikä poikaa koke mitenkään ahistusta eikä se edes haluaa mennä hölmöilemään.
Lapsen murrosikä on aina erillinen, toisella helpompi toisella rajumpi. Kunhan me aikuiset vaan jaksetais muistaa, että se menee kyllä ohi.
Ehkä sijaisvanhemmalla on vähä vaikeampi, kun vieras lapsi huutaa täyttä kurkkua tai uhkaile tai sanoo rumasti, mutta sitä pitää vaan jaksaa. Kyllä se ajan myöten helpottaa...
ei sitä missään nimessä voi lapsella takasiin huutamaan ja muistuttamaan, että kuka sin'ä tässä oikein luulet olevansa? Se on vääriin eikä se autta yhtä.
Antaa vaan nuoren huuta keuhkot tyhjäksi, kyllä se leppyy ja kaikki on taas hyvin.
Merkka vastauksestasi, mutta en käsittele nyt kysymyksessäni normaalia murrosiän kuohuntaa vaan sitä "tupla työtä" jonka sijaisperheissä olevat nuoret joutuvat tekemään ollessaan murrosiässä.Heidän täytyy eräällä tavalla tehdä irtiotto sekä sijais-että biovanhempiin. Ja vähän veikkaan että valttikortti "et sä oo mun äiti ei sulla oo oikeutta" voi olla käytössä useasti ja varmasti tuntuu pahalta sijaisäideistä.
odottaan nyt minäkin, että mitä sijarit vastaa.
Minusta on hyvää sillalailla kokemuksia vaihtaa, oppii toisetkin.
Minulla ei tosiaan ole kokemusta vieraasta lapsesta vaan omista.
Jospa juku vastaa tänne, tulen ainakin kurkkamaan välillä...
Tuota ei tosin sossutantat usko, vaan he väittävät että lapsi on aina lojaali vanhempiaan kohtaan. Murrosikäistä heillä ei kai sitten itsellään ole ollut tai sitten hän on niin aivopesty ja alistettu sossun normeihin, ettei uskalla kapinoida edes normaalin kehitysken edellyttämissä puitteissa.
Minusta ei ole hyvä alkaa jälkikäteen kuitenkaan lapselle muistuttelemaan, kuin väärässä hän on ollut murrosiässä kohdellessaan äitiään loukkaavasti. Lasta ei tule nolata eikä normaalista kehityksestään. Murrosikäiselle voi ihan hyvin pitää kampoihin, koska sitähän reaktiota hän juuri vanhemmiltaan kaipaa. Ja sitten kun se ikä on ohi, niin ei pidä palata niihin kupruihin enää.
Mutta kuten sanottu, sossutantat ovat VÄÄRÄSSÄ sanoessaan, että lapset ovat aina lojaaleja vanhempiaan kohtaan. Päinvastoin, murrosikäisen mielestä omat vanhemmat ovat erittäin hölmöjä.
>>>> sossutantat ovat VÄÄRÄSSÄ sanoessaan, että lapset ovat aina lojaaleja vanhempiaan kohtaan>>>>
Mitä ne sossuntantat on? Ja onko niillä joku yksi yhteinen mielipide? Ihme höpötystä taas kerran.
Pitäiskö sua sitten sanoa sossupummiksi? Vai sekopäiseksi ämmäksi?
Sossutantat (käsittäen myös miespuoliset sossutantat) jättävät lapsen mielipiteen huomiotta sillä verukkeella, että lapsi on lojaali vanhempiaan kohtaan eikä muka kerro totuutta itselleen vaarallisista vanhemmista. Ei varmaankaan kerro kukaan, jota vastaan tollannen pöööööööö-pelottelija tulee. Onnea vaan ja menestystä työssäsi sullekkin, sitä todella noilla aivoilla tarvitset.
mitähän tohon nyt vastais.
Mulla on ollut kaksi omaa murrosikäistä ja en tiedä onko näillä sijoitetuilla vielä murrosikä ohitettu, vaikka iän puolesta pitäis alkaa olla ohi, mutta olen kuullut, että nykyisin pojilla tulee vasta usein 18-vuotiaana.
Mulla on ollut se periaate, että en lähde mukaan murrosikään. Siis mikään ei minun käytöksessäni tai kodin säännöissä muutu sen takia, että jollain hormoonit on sekaisin.
Olen tullut siihen tulokseen, että kun ns. raamit pysyy paikoillaan, eikä' mikään lapsen ympärillä muutu, vain hän, niin kun hän palaa taas takaisin "tähän elämään", niin kaikki on kuin ennenkin ja tuttu ja turvallinen ympäristö antaa tukea, kun itse on sekaisin. Mielestäni vanhemmat tekevät virheen siinä, kun rupeavat itse käyttäytymään samalla tavalla kuin murrosikäinen. Tiedän monia perheitä, missä lapsi haukkuu äitiään huoraksi ja ties miksi ja äiti huutaa samalla mitalla takasin.
Mun mielesteä aikuinen pitää olla aikuinen myös murrosikäiselle.
Meidän lapset kyllä kunnioittaa minua niin paljon, etteivät koskaan nimittele, mutta en myös minä nimittele heitä. Kunnioitamme toisiamme. Vaadin myös murrosikäiseltä määrättyjä käytöstapoja, kuten ennenkin. Vain silloin katson läpi sormien, kun huomaan, että nyt puhuu hormoonit, eikä lapsi.
Huutoa on ja ovet paukkuu. Kun tilanne on hetken päästä rauhottunut, tulevat pyytämään anteeksi, silloin sanon, et ymmärrän, mutta en siltikään pidä sellaisesta käytöksestä. Siihen se sitten jää.
Kotiintuloajoista ja muista on kyllä joutunut joustamaan, ettei jouduttais pattitilanteeseen.
Pitää vaan yrittää muistaa minkälaista oli, kun itse oli nuori.
Muistan sen erittäin hyvin, enkä siksi voi kauheesti moralisoida meidän nuorten tekemisiä.
Kohteliaat käytöstavat kuuluvat joka ikään. Asiat voivat riidellä, mutta harvoin meillä syytellään toisiamme, siis haukutaan rumasti. Nuoret keskenään sitä vitub homoa huutaa, mutta yleensä tietävät etten siitä pidä, niin yrittävät ottaa huomioon jos olen lähettyvillä. En siihenkään ole muuta sanonut, kuin, että sellaisesta en pidä.
Olen itse ollut aika villi nuori ja kinastellut asioista vanhempieni kanssa, jotka sanoivatkin, että olin vaikein kasvatettava, koska pyysin joka asiaan perusteluja.
Salaa vanhemmilta tein ties mitä. Mentiin muka rippileiriläisten kokousta pitämään seurakunnan kesäpaikkaan ja ryypättiin siellä koko viikonloppu. Kuitenkaan minusta ei juoppoa tullut. Omat lapseni ovat käyneet läpi omat juttunsa, mutta he kertoivat mulle kaikki, koska tiesivät , etten huuda.
Kyllä nää meidän sijoitetutkin kertoo aika paljon ja minusta on hyvä, kun uskaltavat ja kertovat, niin voin sitten antaa heille neuvoja ja varotella mitä ei ainakaan kannata tehdä. Kyllä murkkujenkin kanssa voi säilyttää hyvät puhevälit. Siis ymmärtämistä määrättyyn rajaan asti.Joidenkin mielestä olen ehkä liiankin ymmärtäväinen, mutta siten olen saanut omani luotsattua normaaliin hyvään aikuisuuteen ja sijoitetuistakin on hyvää vauhtia järkiintymässä ja aikuistumassa jo yksi, josta voin olla hyvin ylpeä, joten voinen uskoa valitsemaani linjaan.
paljon varmaan muutakin pitäisi lisätä, koska murrosikäisetkin ovat kaikki ihan erilaisia, ei ole olemassa mitään mikä toimisi kaikkien kanssa, paitsi tietysti ne perhen yhteiset säännöt ja tavat.
Niin sitä, että meidän lapset ei ole koskaan kyllä siihen vedonneet, etten voisi mitään sanoa, koska en ole heidän oikea äitinsä, jos on äideistä puhuttu, niin enemmänkin ovat sitä vihaansa ja arvosteluaan kohdistaneet omiin äiteihinsä ja siinä samlla käyneet läpi pettymyksiään ja suorastaan haukkuneet äitejään mulle, jolloin olen sitten joutunut äitejä melkein puolustelemaan ts. sitä samaa mitä olen täälläkin selittänyt, että kyllä ne äidit välittää ja haluaisi sen myös näyttää, mutta ie pysty. Sen noi nuoret kuitenkin ovat tavallaan halunneet kuulla, että ei heidän äitinsä kuitenkaan niin pahoja ole, ainakin haluaisivat olla parempia.
Näyttäisi olevan todella tärkeä se tieto kai juuri siksi, että tietävät olevansa peräisin vanhempiensa geeneistä ja jos vanhemmat on surkeita kaikkien mielestä, eivät voi itsestäkään parempaa ajatella.
Tälläisen teorian olen kehitellyt, reaktioiden perusteella.
Meille lapsi tuli jo murrosiän kynnyksellä, täytti kohta 13v. Samalla tuli hänen vuotta nuorempi sisaruksensa.
Tämä vanhempi oli jo valmiiksi vihainen maailmalle ja kohtalolleen. Sijoituksen hän ymmärsi toisaalta ja toisaalta ei. Kotona oleminen oli käynyt mahdottomaksi, yksinhuoltaja äidin vaikean alkoholismin vuoksi.
Kolme vuotta oli vaikeaa, mikään ei ollut hyvin. Tosin tämä nuori tuli kotiin silloin kun piti, ei juonut, ei polttanut, kävi koulua, mikä sitten mätti.
Asenne kaikkia kohtaan oli negatiivinen, sisarusta mätki ohimennessään, puhui rumasta ja meille alentuvasti, paiskoi ovia, murjotti huoneessaan ei osallistunut mihinkään, kaikki oli tyhmää ja me varsinkin, eli sitä tavallista murrosikää.
Vaikeaksi sen meille teki kun ei tuntenut kun murrosikäisen nuoren. Ei ollut kuvaa minkälainen tämä on todelliselta luonteeltaan ja ennen murrosikää, ei ollut yhteistä historiaa joka olisi kantanut vaikean yli.
Sukulaisilta ei saanut muuta kommenttia, kuin että aina se on vaikea ollut. Äiti ei kyennyt osallistumaan nuoren elämään kuin joskus puhelimella ja tosi harvoilla tapaamisilla sukulaisten tai meidän luona.
Jotenkin sitä saatiin vuodet luovittua puhumalla , puhumallla ja nuoren välillä murjottamalla. Keskusteluyhteys kuitenkin säilyi.
Kyllä sitä piti ottaa puheeksi sekin haluaako tämä yleensä meillä asua vai olisiko joku laitos parempi paikka. Siihen hän kuitenkin päätyi että haluaa meillä olla ja sen jälkeen jotenkin itsekin tunsi olonsa varmemmaksi ja osasi suhtautua paremmin oikeuttelevaan nuoreen ja aika teki tehtävänsä.
Me matkustelemme pari kertaa vuodessa, talvella kotimaassa ja kesäisin ulkomailla ja tällöin nuori oli täysillä mukana ja häneeen sai kontaktia, eikä ongelmia ollut. Nyt jo täysi-ikäisenä asiat sujuvat ja kuohunta on tasaantunut ja vuoden päähän suunnittelee jatko-opintoja, muuttoa ja itsenäistymistä.
Toisen sisaruksen murrosikä meni toisen varjossa, eikä ongelmia ollut, mutta tämä ei tullut murrosikään pariin vuoteen, joten siinä ehti tutustua ja kotiutua.
Mielestäni sijoitetulla lapsella on kaikki syyt ja oikeus olla vihainen ja pettynyt oli hän sitten murrosiässä tai ei oli huostaanoton syy mikä tahansa. Hänethän on petetty.
Minusta murrosikä on kuitenkin pahin ikä joutua vieraaseen perheeseen. Tunteet kuohuvat muutenkin ja kaikki on tylsää. Silloin pitäisi saada olla tutussa omassa kodissa, valitettavasti aina se ei onnistu.
Murrosikäisiä lapsia onkin vaikea sijoittaa perheeseen, koska se on niin oikukas vaihe.
Tosin on murrosikäisiä, jotka itse haluavat pois kotoaan liian tulehtuneiden suhteiden takia.
Joutuuko ojasta allikkoon tiedä häntä.
Mietin tuossa vielä tuota murrosiän sijoitusta ja onko se pahin ikä. Murroiässä kuitenkin pystyy ymmärtämään sijoituksen syyt ja käsittelemään niitä, vaika oma mieli on mylleryksessä.
Ehkä alle kouluikäisen on taas vaikeinta ymmärtää syitä vaan kokee sijoituksen hyljätyksi tulemisena ja kelpaamattomuutena.
Lapset ovat erilaisia ja toimivat eri lailla. Toiset oirehtivat ja toisissa ei huomaa mitään, mutta ei ole sanottua ettei siltikään asioita ajattele ja koe vihan, syyllisyyden, hylkäämisen yms, tunteita. Lapsella on oikeus kapinoida ja olla hyväksymättä esim. sijoittamista, mutta hänellä on myös oikeus niin halutessaan kiinnittyä sijaisperheeseen ja olla tuntematta edellä mainittuja tunteita.
Hänellä on kaikesta holimatta oikeus olla lapsi ja nauttia huolettomuudesta.
eikä petetty vain kerran, vaan aina uudestaan ja uudestaan. Vanhemmat ja muut sukulaiset kyllä herkästi lupailevat kaikkea, mutta kun toteuttamisen aika tulee, eivät pidä lupauksiaan ja lapset pettyvät taas.
Olenkin opettanut lapsia purkamaan pettymyksen ja suuttumuksen tunteensa välittömästi ja sanonut, että heillä on täysi syy ja oikeus olla pettyneitä ja tuntea kuten tuntevat. Toivoen, ettei kaikkea katkeruutta tarvitsisi jättää odottamaan murrosiän kapinointia. Kuitenkin murrosiässä miettivät enemmän kaikkea ja silloin nousee niitä monia kysymyksiä ja katkeruutta, mikä on ihan oikeutettua. Se on kuitenkin läpikäytävä, jotta heistä voisi tulla tasapainoisia aikuisia, jotka ovat käsitelleet lapsuutensa pulmat edes omassa mielessään jollain tasolla. Paljon vielä varmasti jää muistilokeroihin, mikä ei edes murrosiässä ole tullut käsittelyyn, kuten meillä jokaisella. Ei sitä aina edes ymmärrä mitä kaikkea mieleensä onkaan painanut.