Mä taidan tarvita kipeesti apua.. Mulla pyörii itsemurha-ajatukset päässä ja tekisin sen jos uskaltaisin enkä haluaisi tuottaa vanhemmilleni sitä surua. Jonain päivänä kuitenkin varmasti teen sen pelosta ja vanhemmista huolimatta, koska en kestä tätä tunnetta. Tähän mennessä olen sinnitellyt ajatuksella että jos kuitenkin kikki kääntyy vielä hyväksi, mutta en jaksa enää.
Oon 18v. ja ollut jo monta vuotta masentunut, mut näin pahalta ei oo tuntunut koskaan. Mun elämä on ollu täyttä paskaa. Mua kiusattiin jo tarhassa aina ysiluokkaan asti. Mun yks sukulainen käytti mua, mun siskoa ja serkkua hyväksi enkä mä luuseri ole uskaltanut kertoa sitä muille, edes mun siskon ja serkun vuoksi. Kun olin pieni, mun vanhemmet riiteli jatkuvasti ja itse otin yhteen aika usein isän kanssa. Mä pelkäsin mun isää. Ja sitten vielä se pikkujuttu että oon gay, joka rajottaa mun elämää ihan kiitettävästi. Oon aina ollut yksinäinen kavereidenkin suhteen. Kaikki tää on saanut mut tuntemaan et oon vastenmielinen tyyppi ja itsetunto on nollassa.
En tie mitä tekisin. Psykologi ei varmaan auta, enkä pystyis ees puhumaan ku ääni alkaa väristä ja pillittäisin koko ajan enkä sais en takii sanaa suustani. En oo koskaan kertonut missään tai kenellekkään tätä kaikkea ennen.
Voiskohan joku auttaa tai sanoa jotain rohkasevaa tai ihan mitä vaan...
Oon 18v. ja ollut jo monta vuotta masentunut, mut näin pahalta ei oo tuntunut koskaan. Mun elämä on ollu täyttä paskaa. Mua kiusattiin jo tarhassa aina ysiluokkaan asti. Mun yks sukulainen käytti mua, mun siskoa ja serkkua hyväksi enkä mä luuseri ole uskaltanut kertoa sitä muille, edes mun siskon ja serkun vuoksi. Kun olin pieni, mun vanhemmet riiteli jatkuvasti ja itse otin yhteen aika usein isän kanssa. Mä pelkäsin mun isää. Ja sitten vielä se pikkujuttu että oon gay, joka rajottaa mun elämää ihan kiitettävästi. Oon aina ollut yksinäinen kavereidenkin suhteen. Kaikki tää on saanut mut tuntemaan et oon vastenmielinen tyyppi ja itsetunto on nollassa.
En tie mitä tekisin. Psykologi ei varmaan auta, enkä pystyis ees puhumaan ku ääni alkaa väristä ja pillittäisin koko ajan enkä sais en takii sanaa suustani. En oo koskaan kertonut missään tai kenellekkään tätä kaikkea ennen.
Voiskohan joku auttaa tai sanoa jotain rohkasevaa tai ihan mitä vaan...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi pientä,se että sä olet gay ei ole yhtään huono homma,ei sen tarvitse mitään rajoittaa.
Etsi itsellesi gay kavereita,ota yhteys vaikka setaan!Sieltä löydän varmasti jonkun nuorten miesten ryhmän josta voisit löytää tukea.
Olet nuori ja varmasti jokaikinen homo on ollut ahdistunut nuoruusiässään,ja myös jokainen hetsku jossain vaiheessa.
Et ole ällöttävä etkä muita huonompi,etsi paikkasi mailmassa,ei kannata elämän alkumetreillä lopettaa.
Tsemppiä!
Kiitos Oona vastauksestasi..Sen verran vielä sanoisin että olen tyttö..milla on nimeni, niin kuin tuolla nimimerkissä oli..nyt se on nimetön..se on kyllä kieltämättä aika osuva. Eipä kai tuolla mitään suurempaa merkitystä, en tiedä miksi halusin sen nyt sanoa. Kuitenkin kiitos että välitit:)
Minua kosketti kovasti viestisi.
Ensinnäksin sanon, että hankkiudu HETI YKSITYISELLE psykiatrille ja kerro tilanteestasi. Älä mene kunnalliselle lääkärille vaan maksa kiltisti yksityispsykiatrin vastaanotto. Kerro myös ehdottomasti itsemurha-ajatuksistasi ja lapsuuden kokemuksistasi. Vaikka sitten itkisitkin puolet ajasta. Älä pelästy, vaikka psykiatrisi ehdottaisi vaikka mitä: vaikka hoitojaksoa psykiatrisella osastolla tai psyykelääkkeitä. Niissä kummassakaan ei ole mitään pelättävää.
Minulla on tavallaan varsin erilainen tausta, olen lähtöisin uskonnollisesti erittäin ahdasmielisestä kodista, jossa vanhemmat riitelivät kaiken aikaa, kunnes noin 17 vuoden jälkeen ymmärsivät erota. Minulla lapsuudestani kovasti traumoja. Noin pari vuotta sitten ajauduin henkisesti todella ahtaalle, ja sairastuin lopulta stressiperäiseen psykoosiin. Hakeuduin osittain silloisen avomieheni avustuksella yksityiselle psykiatrille, jolle kerroin avoimesti sekavaksi ja ahdistavaksi käyneestä olotilastani. Hän ehdotti hoitojaksoa psykiatrisella osastolla. Lähdin sinne omasta vapaasta tahdostani, sillä pelkäsin ahdistukseni käyväni niin suureksi, että tekisin jotain pahaa itselleni. Osastolla minulle aloitettiin psyykelääkitys. Olin sairaalassa noin kuukauden, jonka jälkeen kotiuduin. Söin tämän jälkeen lääkkeitä peräti vuoden ajan, jotta psykoosini ei uusiutuisi.
Minulle sairaalakokemus ei ollut lainkaan niin paha kokemus, kuin olisin voinut kuvitella. Kokemus sinällään. Parasta kuitenkin koko jutun synkkyyden keskellä on se, että sain hoitavalta lääkäriltäni lausunnon, jonka avulla pystyin hakeutumaan Kelan osittain korvaamaan psykoterapiaan. Kela myöntää terapiaa vuodeksi kerrallaan (tiivistä, 1-2 krt vko:ssa) ja sitä voi hakea maksimillaan kolmeksi vuodeksi. Mistään lyhytkestoisesta terapiasta ei siis ole kyse.
Kehoittaisin sinua todellakin hakeutumaan yksityiselle psykiatrille, ja kertomaan tilanteestasi. Sano, että olisit halukas Kelan tukemaan terapiaan. Käsittääkseni hoitosuhteen on täytynyt jatkua lääkäriin puoli vuotta, jotta terapiaa voi hakea. Mutta aloita lääkärikäynnillä niin pian kuin mahdollista! Äläkä missään tapauksessa kulta pieni tee itsellesi mitään. Apua on saatavilla, mutta sitä täytyy itse todella aktiivisesti hakea.
Omakohtaisesti voin sanoa, että terapia on tehnyt minulle todella hyvää. On voinut käsitellä omia ongelmia ja traumoja turvallisessa ja vapaassa ympäristössä ilman mitään ilmaisua estäviä tekijöitä. Kerrankin koen, että olen voinut puhua omista asioistani avoimesti aikuiselle ihmiselle, omille vanhemmille kun asioistani en ole voinut koskaan voinut puhua.
Sikäli minulla on samanlaisia kokemuksia, että minuakin on kiusattu koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan, lähinnä vanhempieni ammatin vuoksi. Itseluottamukseni ja itsetuntoni ovat pahasti vaurioituneet, ja olen saanut siihenkin jonkinlaista apua terapiasta. Itsekin myös pelkäsin isääni.
Se, että äänesi alkaa väristä tai alat itkemään psykologin luona ei haittaa mitään. Minä itken terapiassani harva se kerta. Itkeminen elämän kriisitilanteissa on aivan luonnollista. Esim. terapeuttini vastaanotolla on iso pino nenäliinoja juuri tällaisia tilanteita varten. Terapian tarkoitus on juuri se, että pystyy vapaasti käsittelemään ja ilmaisemaan omia tunteitaan.
Älä häpeä seksuaalisuuttasi. Jokainen meistä on yksilö. Eihän heterokaan suunnittele syntyvänsä heteroksi. Näin vain käy. Me olemme erilaisia. Hyväksy se asia itsessäsi. Ehkä jonain päivänä -toivon niin- opit myös nauttimaan omasta seksuaalisuudestasi.
Voimia sinulle! Ja laita toki viestiä, jos haluat!
Haluaisin kysyä, että saavatko vanhemmat tietää kaikesta jos käyn psykiatrilla? He eivät saisi edes tietää, että ylipäätänsä käyn psykiatrilla..
se tietäisi meikäläiselle lisää pahaa oloa. Lisäksi vielä, että mitä mahtaisi suurin piirtein maksaa?..voit kuvitella ettei rahaakaan meikäläiseltä älyttömästi löydy. Jos sen voi pitää perheeltä salassa, voisin yrittää raahata itseni psykiatrille..eipä mulla taida olla juurikaan hävittävää. Muuten kiitoksia paljon!
Itse kävin pari vuotta sitten Pulssissa psykiatrilla ja maksoin käynnistäni omavastuuna 51,70 euroa. Halpaa se ei siis ole. Mutta tilannettasi ajatellen mielestäni ehdottoman tärkeää.
Toinen vaihtoehto on tietysti selvittää, millaista apua omasta terveyskeskuksestasi voisi saada (vaikka edellisessä viestissäni en tätä suositellutkaan, se saattaisikin olla tilanteessasi ehkä sittenkin parempi vaihtoehto.) En ole kuntapuolella koskaan asioinut näissä asioissa, enkä tiedä käytännöistä, mutta uskoisin, että jos eivät muuta apua osaa antaa, osaavat ainakin ohjata sinua eteenpäin. Katso puhelinluettelostasi mitä terveyskeskuksestasi löytyy. Yleensä siellä on ainakin joku nimikkeellä mielenterveyshoitaja tai psykiatrinen sairaanhoitaja tv. Tämäkin olisi jonkinlainen alku. Itse kävin myös sairaalajaksoni jälkeen läheisen kaupungin sairaalan psykiatrisella osastolla juttelemassa säännöllisesti (noin joka toinen viikko) psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa, ja tämä asioiminen siellä oli täysin maksutonta. Ehkä sinun sitten kuitenkin kannattaa aloittaa omasta terveyskeskuksestasi ja kysellä apua ensin sieltä, ja jos apua sieltä et saa, hakeudu sitten yksityiselle.
Vanhempasi eivät käsittääkseni saa tietää käynnistäsi psykiatrilla tai psykologilla mitään, olethan täysi-ikäinen, ja sinulla vapaus päättää itse omista asioistasi. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi ehdottoman tärkeää että vanhempasi tietäisivät asiasta, ja myös kokemastasi seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Se on rikos. Tämä olisi tärkeää kaikkien hyväksikäytön uhreiksi joutuneille. Se mitä eniten pelkäät - totuuden kertominen - onkin juuri se, mitä sinun täytyisi tehdä. Mitä asiassa oikein pelkäät? Julkista häpeää? Tai sitä että vanhempasi tahtoisivat tehdä asiasta rikosilmoituksen? Juuri näinhän asiassa pitäisikin toimia!
Olen aika paljon vanhempi kuin sinä, reippaasti yli 3-kymppinen nainen. Jos minun lapseni olisi kokenut jotain tuollaista mitä sinä, olisin (alkujärkytyksen jälkeen) kuitenkin helpottunut ja kiitollinen lapselleni siitä, että hän uskaltaisi kertoisi asiasta minulle, eikä pitäisi tuskaa sisällään. Sinulla on elämä vielä edessä! Mutta sinun on saatava apua ja nopeasti, ja mielestäni olisi parasta jos voisit puhua tilanteestasi avoimesti vanhempiesi kanssa. Mielestäni heillä on ehdottomasti oikeus tietää totuus teitä hyväksikäyttäneestä sukulaisesta.
Vaikeuksista voi päästä yli, mutta usein se vaatii pitkää psyykkistä työtä (terapiaa) ja myös panostamista siihen.
Kaikkea hyvää sinulle!
Kaiken muun kohdalla sanoisin kohdallasi, että kyllä se siittä ja älä turhaan murehdi. Mutta se hyväksikäyttöjuttu on niin vakava asia, että koeta saada asia auki etsimällä joko vertaistukiryhmä, tiedustelemalla apua mistä tahansa mielenterveystoimistosta, googlettamalla joku sopiva keskusteluryhmä esim.http://www.kelaa.com/sininen/index.php
Hyvä ystäväni, joka on hyväksikäytetty lapsena, tunnusti asian itselleen vasta aikuisiällä ja vaikka kokemuksien työstäminen oli hänelle raskasta toimii hän nyt myös vapaaehtoisena tukihenkilönä muille hyväksikäytetyille kristillisessä järjestöissä.
En tahdo sinua liikaa masentaa, mutta hyväksikäyttö on vakava rikos ja se tuhoaa monen lapsen identiteetin lopuksi ikää. Joten älä enää mieti, vaan mene ja puhu. Olet sen velkaa siskollesi ja serkullesikin, jotka toivon mukaan myös hakevat apua kokemalleen. Asiaa ei saa jättää teidän harteillenne, vaan vääryys on tuotava päivänvaloon.
Kaikkea mahdollista hyvää elämääsi!
Kunpa se olisi noin helppoa, kuin "kyllä se siittä". Jos löytäisin joskus jonkun ihmisen joka väittäisi meikäläisestä, olisin valmis unohtamaan että minua on hyväksikäytetty, eikä se häiritsisi elämääni. Tosin minun pitäisi tehdä jotain siskoni ja serkkuni vuoksi, mutta EIHÄN TÄLLANEN TYYPPI HITTO SOIKOON PYSTY MIHINKÄÄN. Jos ei tarvitsisi kestää tätä kaikkea yksin, niin voisin tästä kaikesta paskasta selvitä..enkä tarkoita nyt mitään psykiatria tai muuta. Kiitos kuitenkin:)