Isät, miltä tuntui olla mukana synnytyksessä?
Pyörryttikö, näitkö jotain epämiellyttävää, millainen äiti oli tilanteessa yms..
kertokaa oma näkemyksenne.
Pyörryttikö, näitkö jotain epämiellyttävää, millainen äiti oli tilanteessa yms..
kertokaa oma näkemyksenne.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen ollut mukana kaikkien neljän lapseni synnytyksessä.
En ole kokenut tapahtumaa mitenkään epämiellyttäväksi tai ahdistavaksi. Eniten harmittaa kun ei voi osallistua enempää eikä ottaa osaa kivuista itselleen.
Osallistuminen on kädestä pitämistä, kannustamista ja hien pyyhkimistä äidin kasvoilta ja yleistä henkistä mukanaoloa.
Vaikka sitä kuinka on olevinaan coolia äijää niin joka kerta kun lapsi syntyy, pääsee itku.
No ei vainenkaan.
Kokemusta on hehkutettu niin että varsinaisessa tilanteessa on vaarana pettyminen kun tunteet eivät roihahtelekaan. Olenko huono isä ja aviomies kun en hyppelekään riemusta tai itke? Jokainen suhtautuu juttuihin kuitenkin ihan omalla tavallaan. Minulle huippuhetki oli se, kun pidin kapaloitua poikaani sylissäni ja siunasin hänet piirtämällä uskonnollisen symbolin sormellani hänen otsaansa. Siunaaminen on minulle aika tavatonta koska olen ateisti, mutta symbolin sentään valitsin valtakulttuurin ulkopuolelta: Torin vasaran. Jos poika alkaa vanhemmalla iällä tuntea vetoa kirveitä ja juomasarvia kohtaan, niin syyttäköön isäänsä (-:>C
Kyllähän sen kärsimyksen näkeminen vei naimahalut pitkäksi aikaa. Uusi lapsi ei tosin ole suunnitelmissa.
Mitä ihmettä sä sekoilet.
Ateistia ollaan ja sitten siunataan jollain symbolilla.
Kaiken maailman viheltäjiä sitä onkin.
Anna kun arvaan, että lapsella on joku ihan ufo nimi, kun kerrankin pääsee pätemään jos ei muuten niin lapsensa kautta.
En ollut kyllä kuin ensimmäisen lapseni syntymää seuraamassa ja sellainen tunnekuohu minun kohdallani että silmät vuotivat kuin hanat.
¨En sitä osaa kuvailla.
Tottakai synnytyksessä ollaan mukana, koska kimppaprojektistahan tässä lapsen teossa mitä enimmässä määrin on kysymys.
Nämä "haluaisin kantaa osan tuskastasi" puheet menevät jo kyllä vähän överiksi.
Hammasta saa purra ettei mene ihan parkumiseksi, mutta muuten hommat sujuvat omalla painollaan.
Nappula pihalle, napanuora naps, eka kylpy ja paketti kasaan.
Näin se homma etenee, eikä kannata kelailla liikaa asioita.
Kahdessa olen ollut ja ne ovat olleet täysin erilaisia. Toinen meni vähän tuohon tapaan, mitä edellisellä kirjoittajalla. Sellainen helppo vaihe vaiheelta etenevä juttu. Ei siinä isällä ole kovin kummoista tekemistä. Kädestä pitää, silittelee ja on hengessä mukana muutenkin.
Ensimmäinen olikin sitten sellainen vääntö, että huhhuh. Lääkäriä tarvittiin avuksi (ja useampaakin konetta, jotka sanoo piip). Se oli todella intensiivinen kokemus. Hakkaa vuorikiipeilyn ja muut extremelajit mennen-tullen. Kivusta todellakin mielellään ottaisi siinä osan, jos pystyisi. Avuttomana seuraat kun vaimo makaa huonossa hapessa tuskissaan vieressä, etkä mitään todellista pysty tekemään. Samalla pelkäät syntyvän lapsen selviämisen puolesta.
Liikaa ei etukäteen kannata kelailla. Kannattaa selvittää vähän, mitä tapahtuu, mutta nykyään mielestäni liikaakin hössötetään asioista ja liitetään synnytykseen enemmän mystiikkaa, kuin mitä siinä onkaan. Siellä on kuitenkin todella asiantuntevaa henkilökuntaa paikalla hoitamassa hommaa kotiin.
Eli mukaan kannattaa ehdottomasti mennä. Mukana olo on tärkeä sitten jälkeenkin päin, vaikka juuri sillä hetkellä ei miltään tuntuisikaan.
Parasta mitä on ikinä tapahtunut. Ei pyörryttänyt ollenkaan eikä mikään ollut epämiellyttävää. Niin mahtava kokemus, että vaihtaisin kaikki tähän mennessä tapahtuneen jos pitäisi yhteen kokemukseen vaihtaa.
Hieno kokemus ja minusta hienoa, että isät pääsevät synnytykseen. Sehän perheen alku eikä siinä ole mitään mitä ei isä voisi olla näkemättä.
Meillä ainakin yhdistää perhettä tosi paljon.
Mä repesin nauramaan kun tyttö tuli ulos...aattelin vaan kysyä että onko muita jotka on ruvennu nauramaan :) Verta oli kuin teurastamossa mut ei sitä aatellu, katoin vaan sitä bebiä...:)