Harris (1998): Kasvatuksen myytti

.
KIRJA-ARVIO

Kaverit vai vanhemmat? (Suomen Kuvalehti 5/2000)

Judith Rich Harris (1998): Kasvatuksen myytti. Esipuhe Steven Pinker. Alkuteos: The Nurture Assumption. Why Children Turn Out the Way They Do (1998). Suomentaneet Johanna Heikkilä, Tiina Holopainen ja Pirkko Niinimäki. Sisältää kaksi liitettä sekä kirjallisuusviitteet ja hakemiston. 548 s. Helsinki: Art House, 2000.

Harrisin (s. 1938) Kasvatuksen myytti tuli Suomeen harvinaisen kohun myötä:
Olihan kyseessä (HS:n mukaan) työtön oppikirjojen kirjoittaja, joka oli potkittu pois Harvardista ennen tohtorin tutkinnon suorittamista ja joka esitti radikaaleja näkemyksiä vanhempien niukasta merkityksestä lasten kasvamisessa.

Harris kirjoittaa juohevasti, mutta teos ei ole (positiivisessa mielessä) helppolukuinen runsaan asiapitoisuuden vuoksi. Kirja on laaja-alaisuudessaan todellinen pikkujättiläinen: sosiaali- ja eläinpsykologiaa, kansa- ja perinnöllisyystiedettä ym. Hauska on lukea mm. Kellogin pariskunnan (Luella & Winhtrop Kellog) kokeesta, jossa he 1931 ottivat seitsemän ja puolen kuukauden ikäisen apinan 10-kuukautisen poikansa Donaldin kasvukumppaniksi, kunnes poika oli vuoden ja seitsemän kuukautta. Tänä aikana Donald oppi aika lailla apinoiden tavoille!

Harrisin teesi on, että vanhemmilla on vain suhteellisen vähän vaikutusta siihen, mitä heidän lapsistaan tulee ja että vertaisryhmän merkitys on jopa suurempi. Hän katsoo, että tämä on päin vastoin kuin mitä kirjallisuudessa on vallitsevana käsityksenä esitetty (mm. Alice Miller, s. 1923). Tämä uusi käsitys on Harrisin myötä levinnyt jossain määrin myös sivistyneiden maallikoidenkin piiriin. - Toisaalta jo arkikokemuksesta on tiedetty samastus-ryhmän merkitys: Seura tekee kaltaisekseen! Ja äiti sanoo nuorelleen: "Pahan Pertin kanssa et saa leikkiä!"

Varhaislapsuuden ja vanhempien vaikutuksen painotus on peruja Sigmund
Freudin (1856 - 1939) psykoanalyysistä, jossa analysoitava käy neljästi viikossa vuosien ajan. (Missään muussa tutkimuksessa ei päästä yhtä liki psyykkistä.) Toisaalta jo kansanpsykologiasta tiedetään varhaisten kasvuolojen merkitys kersoille: Huonoista psykososiaalisista oloista kasvaa häiriintyneitä nuoria.

Täten käsitykset vaikuttavat ristiriitaisilta. Dilemman ratkaisu piilee mielestäni psyykkisen tapahtumisen ja ihmisen kasvun monikerroksisuudessa: Vanhemmilla (ja perinnöllisyydellä) on perustava merkitys lapsen persoonallisuuden ydin-organisaatioiden kehitykseen, mitä myöhemmin on vaikea todentaa karkeilla tutkimus-metodeilla. Nuoruus-iässä kun itsenäistytään, samastus- ja vertais-ryhmien vaikutus on suuri pinnallisempiin puoliin (tavat, slangi, vaatteet, musiikki yms). Näitä on helppo tutkia havainnoimalla tai yksinkertaisilla kyselyillä. (Myös mitä vaikeammasta häiriintymisestä on kyse, sitä suurempi merkitys vanhemmilla ja
perinnöllisyydellä on.)

Kasvatuksen myytti ei ole sensaatio, eikä se tuo esiin mitään todella uutta.
Yhdysvalloissa, jossa Burrhus Frederic Skinnerin (1904 - 1990) behavioristinen käyttäytymis-psykologia on ollut vallitseva 1980-luvulle saakka, kirja on voinut olla silmiä avaava. Teos on oiva keskustelun stimuloija, ja se palauttaa mieleen välillä jo unohdetun kavereiden merkityksen. Suomessa ja muuallakin Harrisia on syytetty siitä, että hän päästää vanhemmat vastuusta. Kustantajalle kiitos myös 38-sivuisen lähdeluettelon mukaan ottamisesta! - Kokonaisuutena Harrisin kirja on
parhaita viime vuosina suomeksi ilmestyneitä psykologisia teoksia: Sen ansio on tutkimuksellisessa otteessa; mikään elämänohje-kirja se ei ole.

Pertti Luukkonen