Saan apua Efestä. Se pitää ahdistuneisuuden siedettävänä. Eniten ahdistuneisuutta aiheuttaa se että murehdin elämää ja mitä minulla EI OLE. Minulla ei ole työpaikkaa (yhden ammattitutkinnon olen suorittanut, mutta koen sen olevan väärä ala), sosiaaliset suhteeni ovat melko vähäiset. Minulla ei ole kumppania ja kaipaisin rakkautta ja läheisyyttä. Haluaisin löytää puolison, mutta en tunne kovinkaan montaa vapaata vastakkaisen sukupuolen edustajaa. Tuttavapiiriä olisi laajennettava. Lisäksi kärsin komplekseista, jotka liittyvät ulkonäköön. Koen olevani ruma, arvoton ja että tuskin minusta kukaan pitäisi ja hyväksyisi minut ja minun puutteeni. Ulkonäkökomplekseista olen kärsinyt lapsuudesta saakka, olen pitänyt itseäni rumana. Totuus on kuitenkin se, että minäkuvani on vääristynyt. Olen hyvin epävarma itsestäni ja ehkä siksi en pysty toimimaan luontevasti esim. parisuhteen löytämiseksi. Menen hämilleni kun saan positiivista palautetta vaikkapa ulkonäöstä ja helposti mitätöin ja vähättelen itseäni. Koen olevani eksyksissä oleva lammas. Työuran ja puolison puuttuminen ahdistavat kun olen jo kohta kolmenkympin kriisissä ja ihan noviisi, ilman (OIKEITA) saavutuksia. Kirjoitin ylioppilaaksi kymmenen vuotta sitten ja kamppailen edelleen "elämän suurten kysymysten" kanssa. Lääkehoidon ja terapian myötä tuntuu välillä että syntyisin uudelleen. Liekö merkki toipumisesta vai lopullisesta sekoamisesta? Kymmenen vuotta on nyt kulunut lukion päättymisestä ja olen vielä aloituspisteessä.. Tarkoitan toimivan työuran löytämiseksi. AHDISTAA!
Aloitan syksyllä uudessa ammattioppilaitoksessa yo-pohjaisella linjalla. Toivon saavani koulusta uusia tuttavia ja että tämä ala olisi lähempänä minun kykyjäni. Pelottaa kuinka nuoret luokkakaverit suhtautuvat näin vanhaan opiskelijaan (vaikka kyseessä on yo-pohjainen luokka). Lisäksi huolestuttaa että näkeekö ne että käytän Efeä. Ei ole vielä ajankohtaista jättää lääkkeitä pois. Mutta aloitan taas kaiken alusta.. Ja joskus haluaisin kirjoittaa näistä kokemuksista. Millaista on olla pitkittyneen masennuksen runnomana, epävarmana. Mutta mielestäni totuus on se, että meistä jokainen on yhtä tärkeä ja arvokas Luojan luoma. Hyvinvointi ja onnellinen elämä lähtee siitä että hyväksymme itsemme puutteineen, vikoineen, yhtenä pisarana koko kaikkeuden virrasta. Minua on aina kiehtonut rakkaus. Uskon että rakkautta voi tuntea moninkin tavoin. Mulla ei ole perhettä, mutta liikkuessani ulkona liikutun nähdessäni lapsia. Toivon että lapset saavat kasvaa rakkauden ja turvallisuuden keskellä. Lapset aistivat ja oireilevat jos rakkautta ei ole.
Aloitan syksyllä uudessa ammattioppilaitoksessa yo-pohjaisella linjalla. Toivon saavani koulusta uusia tuttavia ja että tämä ala olisi lähempänä minun kykyjäni. Pelottaa kuinka nuoret luokkakaverit suhtautuvat näin vanhaan opiskelijaan (vaikka kyseessä on yo-pohjainen luokka). Lisäksi huolestuttaa että näkeekö ne että käytän Efeä. Ei ole vielä ajankohtaista jättää lääkkeitä pois. Mutta aloitan taas kaiken alusta.. Ja joskus haluaisin kirjoittaa näistä kokemuksista. Millaista on olla pitkittyneen masennuksen runnomana, epävarmana. Mutta mielestäni totuus on se, että meistä jokainen on yhtä tärkeä ja arvokas Luojan luoma. Hyvinvointi ja onnellinen elämä lähtee siitä että hyväksymme itsemme puutteineen, vikoineen, yhtenä pisarana koko kaikkeuden virrasta. Minua on aina kiehtonut rakkaus. Uskon että rakkautta voi tuntea moninkin tavoin. Mulla ei ole perhettä, mutta liikkuessani ulkona liikutun nähdessäni lapsia. Toivon että lapset saavat kasvaa rakkauden ja turvallisuuden keskellä. Lapset aistivat ja oireilevat jos rakkautta ei ole.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Älä huoli, ei lääkkeen käyttö näy. Jos se "näkyykin", näkyy se vain hyvinvointisi paranemisessa. Nykyään on aivan tavallista, että opiskelijat ovat eri-ikäisiä. Nuorten joukossa siis on aikuisia. Monet vaihtavat syystä tai toisesta alaa jossain vaiheessa. Sitä paitsi sillä tavoin työllistyy parhaiten, ei suinkaan työllisyyskoulutusten kautta. Ne ovat kuin aikuisten päivähoitoa, ainakin osittain.
Näillä palstoilla kirjoittavilla on monilla enemmän elämänviisautta, ymmärtämystä ja kykyä hyväksyä heikkouksia kuin monilla, joilla ulkoisesti näyttää menevän "lujaa". Ei se ulkoinen niin tärkeää ole, vaan sisäinen hyvinvointi. Jokaisella on tarve olla hyväksytty ja rakastettu. Puolison voi löytää aivan etsimättä, niin kävi minulle. Yhteistä taivalta on pari vuosikymmentä elettynä.
Kun on lapsena tuntenut itsensä kelvottomaksi ja tuo ajatustapa on syvällä sisällä, ei se aivan helposti muutu, vähitellen. Paljon on meillä yhteisiä käsityksiä itsestämme. On jo paljon, kun on ymmärtänyt, mitä ajattelee itsestään. Se on pohja ja lähtökohta eteenpäin. Omassa elämässäni olen huomannut, miten omat lapset rakastavat ja hyväksyvät minut sellaisena kuin olen. Olen heidän maailman paras äitinsä. He ovat valoni, joka pitää minut elossa.
ovat minullekin tärkeä juttu ! Joku voisi ajatella, että 'voihan Raskas'. Minua hoitaa usein se, että luen ja keskustelen tällä alueella netissä. Luulen, että se tulee juuri siitä, että on hoitavaa saada samaistua. Täällä aina hengenheimolainen, vaivoineen päivineen. Tuntuu olevan niin rakastettavia, viisaita ja elämää syvästi ymmärtäviä ihmisiä täällä, eikö.
- Samaistun alkuperäiseen siinäkin, että ei ole omia lapsia, siis ei edes tuota kokemusta, että olisin jollekin 'se ainoa' Joku ja sinällään rakastettu, ilmaistaan sitä sitten tai ei. Itsetunto näin irrallisena eläessä joutuu tosi koville, joutuu niin tosi pienistä palasista peilaamaan itseään ja olemassa oloaan, merkitystään. Niin, sitä rakastettavuuttaan. Olen tietenkin sen vastavuoroisuudenkin oppinut tuntemaan, että jos/kun itse jaksan rakastaa ja/tai olla ystävällinen ja huomaavainen muille, voin saada samaa takaisin. Mutta silti, liikaa aikaa jää tosi irtonaiseen ihmettelyyn!
Olen tuota yksinäisyyttäkin paljon ajatellut. Kun nuori ihminen on yksin, ilman kumppania, tulee äkkiä mieleen, kelpaako yleensä kenellekään. Se on todella ahdistavaa. Muistan sen hyvin omalta kohdaltani. Kun on ollut hylätty lapsi, joka ei kelpaa edes omille vanhemmilleen, on vaikea, jollei aivan mahdotonta uskoa, että kelpaa yleensä kenellekään. Se on niin kauhea tunne, että tekee mitä tahansa päästäkseen eroon siitä. Helposti suostuu olemaan vaikka miten huonossa suhteessa, kunhan vain ei tarvitse olla yksin.
Kuten sanottu, nykyään minulla on oma perhe, en ole yksin ollenkaan. Nykyisessä olotilassani vain olen sellainen, että haluaisin olla yksin, ettei kukaan vain näe minua. Usein olen voimaton, lamaantunut. En selviydy juuri mistään askareista, en muista juuri mitään. Kuin ihmeen kaupalla juuri tänään olen mahtavat kierrokset päällä. Heräsin yöllä puoli kahdelta ja olen sen jälkeen nukkunut puoli tuntia, yhtään ei väsytä. Pian taas putoan, pääni ei taas toimi ollenkaan. Eilen kävin terapeutillani, siitä sain vauhtia koneeseeni. On suuri ponnistus käydä siellä.
eli jatkaa. Toisaalta oli lohdullistakin (!) lukea, että vaikka on perhe, voi voida ihan huonosti, ihan itse. Siis toisaalta tiedänkin, että elämä on elettävä ihan itse, ei sitä kenenkään kautta tai avulla VOI elää. Itse on kasvettava, itse on pysyttävä tasapainossa ja terveenä, itse eteensä on katsottava, jotta parhaiten mahdollista jaksaa. Hmmmm. Toisella ihmisellä emme voi elämämme matkaa ratsastaa.
Näinkin voi käydä, että paitsi nuorena niin koko ikänsä aina keski-ikään asti elää yksin, yhden hengen taloudessa, naimattomana, kuten vanha termi kuuluu. Vaatii paljon, se on sanottava. Jotkut onnistuvat helpommin toiset heikommin. Itse en tiedä, miksi osaa jää ja joutuu jäämään näin elämään. Ilmeisesti johtuu jostakin, ettei ole uskaltanut, ja ei ole itsetuntoa, ei ole identiteetti ja tunne-elämä kohdallaan tai muuta sellaista. Sopiva ihminen ei ole tullut vastaan. Voihan tuska.
Viimeisen vuoden aikana (masennuksesta huolimatta) olen saanut paljon uusia "hyvän päivän tuttavia" ja muutaman ystävän. Olen pian asunut kaksi vuotta täällä erään läänin pääkaupungissa ja morjestajia on melko paljon: muutamia palvelualan ammattilaisia, pokeja, ulkomaalaistaustaisia kavereita, koulututtavia, naapureita, juttukavereita puistosta.. yms.. Jotain on todella tapahtunut! Eihän mulla ole koskaan ollut näin paljon tuttavia! Ja muutaman oikein hyvän ystävyyssuhteeenkin olen saanut :). Olen miettinyt näitä asioita ja yhdessä terapeutin kanssa olemme tulleet seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Enhän voi millään olla täysi nolla, paska, arvoton, turha, epäkelpo yksilö.. ja tuota negatiivista listaa voisi jatkaa loputtomiin, koska olen lapsesta saakka oppinut vähättelemään itseäni ja näkemään vain vikani. Ei se ole tervettä. Useat kaverit ja aiemmat opettajatkin ovat siitä mua sättineet. Kunpa olisi edes narsisti, että osaisi rakastaa itseään.. Tai enhän halua kuitenkaan menestyä toisia tallomalla. Kunpa pääsisi sellaiseen terveeseen itseluottamukseen ja -rakkauteen. Olisi sujut itsensä kanssa ja se näkyisi heti ulkoisessa olemuksessa, että sellainen epävarmuus ja "anteeksi että olen olemassa" -elämä jäisi unholaan.
Olen ollut avohoidossa noin puolitoista vuotta ja siihen kuuluu terapian lisäksi lääkehoito. Pahimmat ongelmat kohdistuvat juuri negatiiviseen minäkuvaan ja sen myötä kehittyneeseen masennukseen ja ahdistuneisuuteen. Voin sanoa omakohtaisesti että itsensä arvottomana kokeminen sairastuttaa henkisesti. Tai ehkäpä se onkin terve reaktio kun psyyke ja kroppa tekevät stopin ja vaativat muutosta. Mitenkähän moni masennus, paniikkihäiriö, ahdistuneisuus, fyysiset sairaudet jne. ovatkin tarkoitettuja 'oireita' että nyt pysähdyt, "viet kulkupelin huoltoon" ja tarkistat missä mennään?
Itsensä mitätöimisestä ei vapaudu yhdessä yössä, koska siihen on niin monen vuoden ajan oppinut ja lopulta tottunutkin. Yksi merkki kehityksestä ja toipumisesta on se, että alkaa viikko viikolta antaa itselleen luvan olla olemassa. Ei se edelleenkään ole itsestäänselvyys, ei lähellekään. Mutta pienetkin onnistumiset pitävät yllä toivetta paremmasta mielenterveydestä ja terveemmästä minäkuvasta. Vanhempia haluaisin rohkaista antamaan lapsilleen avoimesti ja rohkeasti paljon kehuja, kannustusta ja kiitosta. Uskoisin että lapsena kodin olosuhteet vaikuttavat hyvin paljon minäkuvan kehitykseen. Ja onnistumiskokemukset koulussa ja kaverisuhteissa kuuluvat oleellisesti tähän vaiheeseen. Uskoisin että kodin yleinen turvattomuus, välinpitämättömyys, kommunikaatio-ongelmat ja koulukiusaaminen ovat merkittäviä riskitekijöitä minäkuvan vääristymisessä. Eli vanhemmat!! Rakastakaa, opettakaa ja kannustakaa lapsianne!!
Rakkaudesta vielä tekee mieli kirjoittaa. Kunpa tulisi eheäksi ja kykenisi saamaan ja antamaan rakkautta. Kertauksena mainitsen vielä että minun on vaikea avautua rakkaudelle. Kaipaan rakkautta niin paljon, että pakenen ja pelkään sitä. Kiellän itseltäni rakkauden ja kaiken sen tuoman hyvän. Haluaisin tulla rakastetuksi ja antaa vastarakkautta. Pakotan itseni ulos kävelylle, pyörälenkille, kaupungille vaikka tiedän että sattuu helvetisti nähdä onnellisia rakastavaisia. Sen takia että miksen ole terve ja voisi löytää ja saada rakkautta. Uskoisin että kaksin on parempi olla. Ei ihmisen ole hyvä olla yksin. Mutta voin kuvitella parisuhteen olevan helvettiä jos toinen kokee siinä olonsa yksinäiseksi. En haluaisi kuitenkaan sellaista kumppania jonka olisi vaikea ilmaista tunteita ja joka olisi sulkeutunut. Uskoisin että rakkaus on sitä että voi luottaa toiseen. Ottaa toista kädestä kiinni lupaa kysymättä. Halata ja silitellä toisen ihoa.
Minulla on oikein hyvä mies. Myös uskoni on auttanut minua kestämään. Ongelmani johtuvat tosiaan tuosta hylkäysajattelusta. Vanhemmilleni olin merkityksellinen vain työjuhtana. Mikään ei silti riittänyt. Milloinkaan en ollut tarpeeksi hyvä tai tehnyt tarpeeksi paljon. Äiti sai hirveitä raivareita ja oli aina vihainen.
Parisuhteeseemme tuli ongelmia. En kestänyt läheisyyttä, seksistä ei tullut oikeastaan yhtään mitään. Minua vain alkoi oksennuttaa, kuristaa kurkusta ja tukehduttaa. Olin aivan yliherkkä kosketukselle, suunnilleen hypin "seinille". Yht'äkkiä saatoin riuhtoa itseni irti miehestäni, kun en kestänyt hänen kosketustaan. Mieheni oli tietysti ihmeissään.
Menimme pariterapiaan, koska tilanteemme oli ahdistava. Myös mieheni oli vanhempieni käytöksen vuoksi aivan lopussa. Terapia auttoi meitä kovasti ja suhteemme on nyt lämmin ja luottamuksellinen. Painiskelen vain näiden omien ongelmieni kanssa. Olen kai uupunut prosessin mieleeni nostamien muistojen vuoksi.
Yhteisterapiassa ollessamme sanoin, etten muista lapsuudestani mitään juuri. Se oli totta. Olin sillä tavalla suojannut itseäni, että yleensä pysyin elossa ja järjissäni. Kaikenlaista on palautunut mieleeni, sekin, että olen ollut lapsena ja nuorena hyväksikäytetty. Noita ikäviä lähentelijöitä oli monta. Ei ole ihme, jos ei kestä kosketusta, kun on tullut väkisin kosketetuksi lukemattomia kertoja. Kukaan ei puolustanut minua, kenellekään en osannut kertoa. Pelkäsin niin sanomattomasti vihaa ja purkausta, jonka olisin saanut osakseni. Olinhan ollut "tyhmä" ja vaikka mitä. Olinhan syyllinen enkä uhri, vaikka uhri olinkin ja niin monta kertaa.
Tunteeni olen jäädyttänyt. Ei ole oikeastaan mitään tunteita jäljellä. En osaa itkeä enkä nauraa, kaikki on vain tasaista. Yksi tunne on nyt tullut ja se on pelästys, kun joku huomaamattani lähestyy minua, vaikkapa oma hyvä mieheni niin, että yht'äkkiä havaitsen hänen läsnäolonsa. Ajattelen, että se liittyy tuohon hyväksikäyttöön, luvattomaan kosketukseen. Vähitellen palaudun, mutta se on raskasta.
Aloin herätä joka yö ja olin kaksi tuntia hereillä. Tilanteeni pahentui niin, että piti ottaa masennuslääkkeet käyttöön. Niistä onkin ollut apua. Ihmispelkoni vain on jotenkin aktivoitunut. Minulla on sellainen ajatus, että jos joku on minulle hyvä, hetken kuluttua hän on todella paha ja pettää minut täydellisesti. Ilmeisesti myös häpeän itseäni suunnattomasti ja haluaisin vain olla piilossa, ettei kukaan näkisi. Miestäni ja lapsiamme en pakene. Olen vain niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään. Olen ollut flunssassa ja se on vienyt voimiani lisää. Välillä on niin heikko olo, ettei edes jaksaisi seistä.
Jatkan vuodatustani.. Kärsin ala-asteiässäkin vielä ajoittaisesta yökastelusta. Sekin voi olla oireilua, tajusin sen vasta tänä vuonna kun muistui mieleen se lapsuus kun monesti heräsi "liian myöhään" housut märkänä.
Meistä kukaan ei voi valita sitä ympäristöä mihin synnymme ja missä vartumme. Oma lapsuudenperheeni vaikutti ehkä ulkopuolisen silmissä normaalilta perhe-elämältä mutta kulissit kätkivät taakseen valtavasti salattuja totuuksia ja tabuja. Jos voisin muuttaa lapsuuttani, valitsisin avoimen, turvallisen ja kannustavan kasvuympäristön. Sellaisen jossa minun ja sisareni ei tarvitsisi pelätä viikonloppuöisin että kuoleeko joku perheenjäsenistä väkivaltaisesti. Ei onneksi koskaan kuollut ketään, mutta voi voi niitäkin kertoja ja unettomia öitä kun poliisit ja sairaankuljettajat ovat vierailleet pihassamme :(.
Kunpa saisi eheän minäkuvan. Osaisi rakastaa itseään ja pitää itseään tasavertaisena ja oikeutettuna saamaan osakseen rakkautta ja hyväksyntää. Onko väärin haaveilla ja uneksia parisuhteesta!? Että kohtaisin ihanan nuoren naisen, joka hyväksyisi minut tällaisena vajavaisena ja heikkona, särkyneenä ruukkuna? Onko väärin unelmoida rakkaudesta joka auttaisi ja tukisi minua matkalla kohti eheämpää minäkuvaa?
Pienet tenavat ovat hauskoja taaperoita. Jopa masentuneenkin naama venähtää hymyyn kun pieni lapsi näyttää luonnollisen hymynsä vaikkapa kaupan kassajonossa. Keväällä kävelin torilla ja nuoripari työnsi lasta rattaissa niin että lapsen kasvot olivat heihin päin. Ohitin perheen ja hymyilin aurinkolasit päässä istuvalle naperolle ja tämä loisti kuin Naantalin aurinko. Kuulin vielä vanhempienkin puhuvan toisilleen siitä lapsen yli-iloisesta hymystä.
Viime kesänä istuin puistossa lukemassa Seiskaa. Nuori äiti työnsi kärryissä lastaan. Lapsi kysyi äidiltään: "Miksei sedällä ollut 'äiti' mukana?". Olisi ollut kiva kuulla mitä äiti lapselleen selitti, mutta ehtivät kuuloetäisyyden ulkopuolelle. Mutta tuskin tämä kertoi totuutta:
"Sedällä on vaurioitunut minäkuva ja hän ei pysty löytämään rakkautta. Siksi setä istuu yksin surullisena puistonpenkillä, seuranaan vain joutava aikakauslehti, ehkä jäätelötuutti ja joskus joku mukava eläkeläinen tai keski-ikäinen saattaa vaihtaa hänen kanssaan muutaman sanan. Aikansa istuttuaan lämpimässä kesäillassa setä lähtee sitten pyöräilemään kitisevällä punaisella mummopyörällään takaisin vuokrayksiöllensä ja sitten setä saattaa juoda yksin kahvia, surffaa ehkä netissä, katsoo Kummeli-leffan ja ottaa iltalääkkeet ja köllähtää yksin sänkyynsä kun pupillit alkavat supistua ja lukeminenkaan ei enää onnistu. Sitten setä ottaa tyynyn kainaloonsa ja ehkä miettii hieman kuluneen päivän tapahtumia, ehkä huomista päivää ja melko pian nukahtaa ja näkee melko sekavia unia. Toivottavasti sinä rakas kullannuppumme saat kasvaa turvallisessa ja kannustavassa ympäristössä ja sinusta tulisi aikanaan terveen itsetunnon omaava, rakastamiseen kykenevä aikuinen. Yritämme isäsi kanssa antaa sinulle kaiken tuon turvan, rakkauden ja lämmön. Tuolla sedällä ei ole elämä helppoa, koska se kaipaa suunnattomasti rakkautta, mutta ei tavoita sitä. Ja sedän ahdistuneisuutta lisää se kun hän näkee rakkautta kaikkialla. Kesällä on paljon rakastavaisia ja jopa pikkulinnutkin suukottelevat ja livertelevät toisilleen. Sorsaemo tarkkailee kaula uljaasti pystyssä kun seitsemän untuvikkoa ruokailee kaislikossa ja välillä nousevat ruohikolle nyppimään vihreää ruohoa, jota jauhavat vain pariviikkoisella elämänkokemuksellaan. Illan saapuessa sorsaäiti komentaa jälkeläisensä koolle rannalle ja ottaa lapsensa siipiensa suojiin ja pitää ne lämpiminä aamuun saakka. Sorsaemo opettaa lapsensa etsimään ravintonsa, antaa kesäajan lämpöa ja turvaa. Kunnes lasten siivet kantavat, ne irrottautuvat emonsa huolenpidosta. Se setä haluaa olla ulkona mukavina kesäiltoina kun Suomen kesäaika on niin lyhyt. Mutta välillä sedän on vaikeaa niellä kyyneleensä kun hänen ohitsensa kävelee onnelliset ihmiset käsi kädessä. Setä alkaa helposti miettiä että miksi hän ei voi kokea ja löytää rakkautta. Mitkä viat ja puutteet ovat esteenä. Kokeeko hän yksinäisyyden jopa rangaistuksena. Sedän minäkuva on niin vääristynyt että hänen negatiiviset ajatuksensa siirtyvät hänen käyttäytymiseensä. Hän pelkää näyttää kiinnostustaan jos joku nainen sattuu häntä katsomaan. Lisäksi setä ajattelee että kaikki kivat, hyvät, ok-näköiset nuoret naiset ovat varattuja ja elävät onnellisessa parisuhteessa. Vain oikein huonot, epäonnistuneet yksilöt ovat tuossa iässä enää yksinäisiä, ilman parisuhdetta. Tällaisena setä itsensäkin näkee. Mutta kuule rakas kullannuppuni. Vaikka se setä istuu yksin hieman surullisena, ei häntä tarvise pelätä eikä hän ole edes rannan puliukkoja. Setä on oikein syvällinen ja herkkä ihminen. Meidän maassamme vaan suhtaudutaan masentuneisiin edelleen melko vieroksuvasti ja juuri herkät ihmiset reagoivat helpommin masentumalla. Meillä kaikilla on erilainen elämä, eikä se useinkaan etene täysin suunnitelmien mukaisesti. Toivotaan että se setä voittaa pelkonsa ja saa eheän minäkuvan."
Olet vain niin syvällisesti ajatteleva ja vaatimaton, mikä on nykyään harvinaista, koska tämän ajan "trendi" on olla omahyväinen ja itseään täynnä, niin että ihmiset ovat henkisesti aivan "turvonneita", kun kuvittelevat itsestään liikoja, ts. yleisen, huonosta itsetunnosta jauhamisen jälkeen, he ovat menneet sitten toiseen äärimmäisyyteen.
Eihän sun tarvii niitten lääkkeiden ottamisesta olla tilivelvollinen kenellekään, koulu- tms. kavereille
Kiitos tuosta palautteesta. Tiedän olevani syvällinen ja ehkäpä tosiaan harvinaisuutta nykyaikana. Harvemmin kirjastossa näen nuoria selaamassa Tänään palautettuja "henkeviä" kirjoja. Tänään lähti mukaan mm. Seppo Jokisen 'Terve kiintymys' ja Pirjo Alajoen 'Menneisyys kantaa'.. Miksihän sitä pitää lukea yksinäisen miehen rakkautta käsitteleviä kirjoja..