Kysyn tätä ehkä joillekin itsestään selvää asiaa nyt siksi että tämä ei ole minulle lapsuudestani johtuen mitenkään selvää. En voi ottaa omasta lapsuudestani tms. mitään mallia.
Elikkäs: Itselläni on nyt vajaa 8 kk ikäinen ihana pikkuinen neiti. Hän on oikein terhakka ja virkeä ja epäilen että myös aika temperamenttinen.
Nyt hän on alkanut jo enemmän ilmaisemaan pettymyksiäänkin. Esim. jos otan häneltä jonkun hänestä mielenkiintoisen tavaran, joka ei sovi hänen lelukseen pois, seuraa valtava itku kyyneleineen kaikkineen (toki yritän pitää kaikki sellaiset poissa näkyviltä, mut aina ei onnistu).
Ihan vaan omia toimintatapojani peilatakseni haluaisin kuulla että kuinka muut äidit tekevät vastaavassa tilanteessa.
Vaihdatteko lapselle sopivamman lelun -> mielenkiinto kohdistuu muualle ?
Hellittelettekö itkun ohi ?
Viettekö vain tavaran vai kuinka ?
Asiallisista vastauksista kiitos etukäteen.
Elikkäs: Itselläni on nyt vajaa 8 kk ikäinen ihana pikkuinen neiti. Hän on oikein terhakka ja virkeä ja epäilen että myös aika temperamenttinen.
Nyt hän on alkanut jo enemmän ilmaisemaan pettymyksiäänkin. Esim. jos otan häneltä jonkun hänestä mielenkiintoisen tavaran, joka ei sovi hänen lelukseen pois, seuraa valtava itku kyyneleineen kaikkineen (toki yritän pitää kaikki sellaiset poissa näkyviltä, mut aina ei onnistu).
Ihan vaan omia toimintatapojani peilatakseni haluaisin kuulla että kuinka muut äidit tekevät vastaavassa tilanteessa.
Vaihdatteko lapselle sopivamman lelun -> mielenkiinto kohdistuu muualle ?
Hellittelettekö itkun ohi ?
Viettekö vain tavaran vai kuinka ?
Asiallisista vastauksista kiitos etukäteen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Meillä poika nyt 9kk ja oppi vasta konttaamaan, nyt siis pääse kaikkien tavaroiden luokse.
Jos otan jonkin tavaran pois selitän että sillä ei saa leikkiä menee rikki ym.. hillitän kiukkua.
Aina se ei tietenkään auta joten houkuttelen sitten "tuus kattoo mikä lelu täällä on" ja yleensä sitten loppuu kiukku ja kiinnostuu muista asioista.
Tosin mitään hirmuisia kiukkukohtauksia ei ole vielä tullut että näin on toiminut ihan hyvin.
leluun tai kiinnitän lapsen huomion muualle. Kukapa ei harmistuisi, jos jokin äärimmäisen mielenkiintoinen juttu vaan vietäsiin käsistä....
Jos saa käsiinsä jotain mikä ei ole leluksi sopivaa, niin se otetaan pois ja sanotaan että se ei ole lelu. Itkuparkuun kommentoidaan rauhallisesti esim. että ei siinä kiukuttelut auta, sillä ei vain voi leikkiä, ei tartte kiukutella sen takia.. Yleensä omia leluja on lähettyvillä mutta ne eivät useinkaan kiinnosta niin paljon kuin ne jännemmät eli kielletyt, joita ei yleensä pääse käsittelemään. Ei hellitellä sen suuremmin, vähän saatetaan silitellä ohimennen. Yleensä heti perään tyttö keksiikin ihan itse jotain muuta kiinnostavaa tekemistä.
Se on ihan asiaan kuuluvaa, että lapsi ilmaisee pettymystään kun ei saakaan jotain haluamaansa esinettä käsiinsä. Ja sitä kautta lapsi niitä pettymyksiä oppii kohtaamaan. On tullut nähtyä sellaisia lapsia, joitten vanhemmat ovat aina kaikkensa tehneet ja tekevät, ettei lapsi joutuisi näitä pieniäkään pettymyksiä kohtaamaan ja niistä naperoista kasvaa minätahdonjasaankaiken-lapsia..
Lasten kuuluukin välillä kiukutella! Ja vanhempien antaa heidän näyttää tunteensa ja auttaa käsittelemään niitä ja myös antaa kohdata pettymykset :)