Reissu heitetty, palasin asumiskodista, jossa vanhempaintutkimusta yhdistettynä pojan tutkimusjaksoon adhd:stä
minulle sanottiin johdon puolelta, mitä pellenpeliä teidän kanssanne on pidetty, he eivät näe yhtäkään syytä, miksi tapaamisia on pitänyt olla noin heikosti.Ja kauhistelua
sitä pojan sijaisperhettä, josta tapaamisille ei olisi päästetty, ja sitä jotta keinoja kaihtamatta ovat yrittäneet erilaisia lausuntoja ja tódistuksia itselleen.
Ihmeteltiin, mitä oireita poika muka nyt saisi, jotta tapaamisia pitäisi olla noin huonosti kuin on ollut.
Olihan sitä oiretta, kun edellisenä iltana tilasin taksia, poika alkoi vierelläni yllättäen valittaa rintaansa, eli sen sijaisperhe sai aikaan, jotta pojan vaiva lähtemiselleni oli niin suuri ahdistus, jotta sai psykosomaattisen tunteen.
Siinä sai sitten kutsua paikalle, vaikka ketä johtajaa, jotta pojalle tuli vakuutettua, jotta homma tulee muuttumaan nyt, ja kaikki kääntyy paremmaksi.
Arvatkaa oliko kiva tilata pois itselleni taksia.
Poika kertoi myös siellä minulle miten häiriökäyttäytymisen jälkeen sijaisäiti oli hänet hakenut koulusta, ja sijaisäiti oli uhkaillut sijaisisällä, ja hänen kotiin tulemisella, ja kuinka sijaisäiti oli lähtenyt sitten töihin ja kuinka hän oli siellä sijareilla sitten yksin odottaa 1t15min sijaisisää joka oli aloittanut kovaäänisen huutamisen hänelle ja lopuksi oli sanonut telkkaria et tänä iltana sitten katso.
Öisin sijarit olivat selvitelleet tyttärensä avioeroa, (seinillä on korvat).
Ihanaa aikaa muuten poikani kanssa siinä omakotitalossa, joka asumiskodin vierellä on. Otin joka ikisestä tunnista ja hetkestä kaiken yhdessäolon poikani kanssa irti.
Meitä käytettiin kaupassa kaksi kertaa, leivoimmekin yhdessä ja keitin kaikkea hyvää pojan ehdotusten mukaan.
Sain kuulla pelkästään positiivisuutta meistä, siellä oli avoin ja luotettavuutta henkivä ilmapiiri.
Minulle luettiin kaikki kirjoitettu, eli mitään salaista ei tule olemaan.
Syksyllä siellä opettajan kanssa järjestetään palaveri, ja opettaja haluaa ehdottomasti minut mukaan.
Olen lukenut nyt toista kirjaa adhd:stä, tehnyt omasta alitteesta kansiota pojastani siellä.
Ihmetystä siellä oli paljon tästä ihme sijaisperheestä. Ja siitä miksi kunnan sosiaalipuoli oli hyväksynyt tämän epäasiallisen toiminnan vailla päämääriä näin pitkään.
Eniten minua "jurppii" poikaani kohdistunut henkinen väkivalta, vanhat kasvatusmetodit "odota kunnes sijaisisä tulee tyyli". Sekä poikani henkinen ahdistelu niin pitkään, jotta hän tuntee rinnassa puristuksen, ahdistusta kun lähdin, sillä se kestää nyt aikaa kun tämä opittu "reagointi" lähtee pois. Ja pojan luottamus palautuu aikuisiin ihmisiin, jotta saa tavata minua. Ja siitä tapaamisesta voi siellä avoimesti kysyä, eikä tarvitse siellä kuunnella kenenkään uhoomisia, jotta täältä ei minnekään lähdetä.
Johtaja sanoi, jotta hän on nähnyt niin paljon erilaisia vanhempia ja niitä nuoria äitejä, joille on pakko ollu sanoa, tästä ei tule mitään.
Mutta vakuutti minulle, että he ovat kaikki samaa mieltä, jotta olen paras ihminen pojalleni ja kaikki tulee pian muuttumaan ja järjestymään kohdallamme.
Joten tietenkin olen iloinen.Ja kaikkein tärkein oli, jotta näin kuinka onnellinen poikani oli rinnallani, ja kuinka hän painoi päänsä rinnalleni ja hymyili.
minulle sanottiin johdon puolelta, mitä pellenpeliä teidän kanssanne on pidetty, he eivät näe yhtäkään syytä, miksi tapaamisia on pitänyt olla noin heikosti.Ja kauhistelua
sitä pojan sijaisperhettä, josta tapaamisille ei olisi päästetty, ja sitä jotta keinoja kaihtamatta ovat yrittäneet erilaisia lausuntoja ja tódistuksia itselleen.
Ihmeteltiin, mitä oireita poika muka nyt saisi, jotta tapaamisia pitäisi olla noin huonosti kuin on ollut.
Olihan sitä oiretta, kun edellisenä iltana tilasin taksia, poika alkoi vierelläni yllättäen valittaa rintaansa, eli sen sijaisperhe sai aikaan, jotta pojan vaiva lähtemiselleni oli niin suuri ahdistus, jotta sai psykosomaattisen tunteen.
Siinä sai sitten kutsua paikalle, vaikka ketä johtajaa, jotta pojalle tuli vakuutettua, jotta homma tulee muuttumaan nyt, ja kaikki kääntyy paremmaksi.
Arvatkaa oliko kiva tilata pois itselleni taksia.
Poika kertoi myös siellä minulle miten häiriökäyttäytymisen jälkeen sijaisäiti oli hänet hakenut koulusta, ja sijaisäiti oli uhkaillut sijaisisällä, ja hänen kotiin tulemisella, ja kuinka sijaisäiti oli lähtenyt sitten töihin ja kuinka hän oli siellä sijareilla sitten yksin odottaa 1t15min sijaisisää joka oli aloittanut kovaäänisen huutamisen hänelle ja lopuksi oli sanonut telkkaria et tänä iltana sitten katso.
Öisin sijarit olivat selvitelleet tyttärensä avioeroa, (seinillä on korvat).
Ihanaa aikaa muuten poikani kanssa siinä omakotitalossa, joka asumiskodin vierellä on. Otin joka ikisestä tunnista ja hetkestä kaiken yhdessäolon poikani kanssa irti.
Meitä käytettiin kaupassa kaksi kertaa, leivoimmekin yhdessä ja keitin kaikkea hyvää pojan ehdotusten mukaan.
Sain kuulla pelkästään positiivisuutta meistä, siellä oli avoin ja luotettavuutta henkivä ilmapiiri.
Minulle luettiin kaikki kirjoitettu, eli mitään salaista ei tule olemaan.
Syksyllä siellä opettajan kanssa järjestetään palaveri, ja opettaja haluaa ehdottomasti minut mukaan.
Olen lukenut nyt toista kirjaa adhd:stä, tehnyt omasta alitteesta kansiota pojastani siellä.
Ihmetystä siellä oli paljon tästä ihme sijaisperheestä. Ja siitä miksi kunnan sosiaalipuoli oli hyväksynyt tämän epäasiallisen toiminnan vailla päämääriä näin pitkään.
Eniten minua "jurppii" poikaani kohdistunut henkinen väkivalta, vanhat kasvatusmetodit "odota kunnes sijaisisä tulee tyyli". Sekä poikani henkinen ahdistelu niin pitkään, jotta hän tuntee rinnassa puristuksen, ahdistusta kun lähdin, sillä se kestää nyt aikaa kun tämä opittu "reagointi" lähtee pois. Ja pojan luottamus palautuu aikuisiin ihmisiin, jotta saa tavata minua. Ja siitä tapaamisesta voi siellä avoimesti kysyä, eikä tarvitse siellä kuunnella kenenkään uhoomisia, jotta täältä ei minnekään lähdetä.
Johtaja sanoi, jotta hän on nähnyt niin paljon erilaisia vanhempia ja niitä nuoria äitejä, joille on pakko ollu sanoa, tästä ei tule mitään.
Mutta vakuutti minulle, että he ovat kaikki samaa mieltä, jotta olen paras ihminen pojalleni ja kaikki tulee pian muuttumaan ja järjestymään kohdallamme.
Joten tietenkin olen iloinen.Ja kaikkein tärkein oli, jotta näin kuinka onnellinen poikani oli rinnallani, ja kuinka hän painoi päänsä rinnalleni ja hymyili.
Vastaukset 4
Vanhimmat
on kunnossa, ei siihen näilä palstoilla luetut peiliin katsomiskehotukset auta, eikä vaikuta millään tavalla.
Eikä parane tehdä yhteistyötä sijaishuollon kanssa silloin kun siellä toimitaan väärin, se ei auta tilannetta ollenkaan! Se on aivan sama kuin äitikin ylläpitäisi ja kannustaisi lapsensa väärää kohtelua.
Olen itse kokenut aivan saman, että "hoidollinen huostaanotto" oli lapselle katastrofi ja kun lapsi kotiutui, pääsi oikeaan tutkimukseen, hoitoon ja kuntoutukseen, alkoi lapsella todellinen, oikea toipuminen. Jos sijaishuoltopaikan pillin mukaan olisi tanssittu, lapsi olisi huostassa vieläkin, kuten moni, liian moni lapsi on vielä tänäkin päivänä vastaavasta syystä huostaanotettuna. Onko se muka lapsen etu? Ei todellakaan ole!
kerroit kuulumisia. Et tiedä miten hyvältä tuntui, kun kerroit, että nyt on kaikki niin paljon paremmin ja sait vihdoinkin olla lapsesi lähellä.
Toisaalta taas ihan sydäntä raastoi se, miten poikasi reagoi poislähtöösi. Kyllä siitäkin jo kaikki näkee, että teillä on läheinen suhde ja poikasi kaipaa luoksesi.
Tiedätkö, että aiheesta huostassa olevat lapset ei käyttäydy noin äitejään kohtaan. Ei niillä tule suru kun äiti lähtee. Iloisina jäävät vilkuttamaan.
Usein vielä vanhemmat tai isovanhemmat ovat yrittämällä yrittäneet saada lapsen jotenkin surulliseksi lähdöstään, mutta kun ei niin ei.
Lapset tietävät mitä oli elämä ennen ja mitä nyt.
Vain yhden kerran, ihan sijoituksen alussa yksi lapsistamme, tuolloin alle kolme vuotias, itki äitinsä perään oven raossa ja olisi halunnut lähteä mukaan. Lapsi ei ymmärtänyt ollenkaan miksi on joutunut eroon äidistään. Hän ei edes muistanut
enää minkälaista oli kotona ollut, koska oli ollut
jo lastenkodissa ja äidistä erossa pitkään. Sitten vihdoinkin kun näki taas äitinsä kuvitteli, että äiti tuli hakemaan kotiin ja itki niin kovin. Se oli sijariaikani karmein kokemus. Mun oli pakko väkisin vetää parkuva lapsi sisälle, että äiti pääsi lähtemään. Kyllä se sydäntä raastoi. Sen jälkeen ei ole ollut mitään vastaavaa. Onneksi
Saat kai soitella ja pitää puhelimitse poikaasi yhteyttä jatkuvasti. Toivottavasti se auttaa poikaasi luottamaan, että yhteydenpitoa ei enää rajoiteta. Ihanaa, kun ihmisillä menee paremmin.
Kyllä teilläkin on jo korkea aika.
Oikein leppoisaa Juhannusta Sinulle, vaikka ikävissäsi varmaan oletkin, mutta on kai kuitenkin helpottavaa tietää, että pojalla menee paremmin ja parempaa on tulossa.
piilipuuta. Hän kertoi, että on saamassa lapsensa kotiin ja leipoi kakkua. Ja nyt he tapaavat jossain...?
Siis miten tämä juttu oikein menee?
Olen mielenkiinnolla seurannut piilipuun kirjoittamista, ja ollut onnellinen hänen puolestaan. Mutta nyt putosin täysin kärryiltä!
On varmaan kokemuksia laidasta laitaan, ja tarvitaan oikein taitoa, että jaksaa kaikki asiat loksauttaa lokeroihin, jotta voi varmaan paremmin sitten niistä arkipäivän rutiineista selviytyä ja että yleensä jaksaa.
Ja noista hoidollisista huostaanotoista, niihin kyllä pitäisi saada ihan eriluokitus koko asiana sinänsä, eihän sellaisia saisi ollakaan.
Ja yleensä ottaen, jotta lapsi saa siitä ns. hoidosta, johonkin ylivilkkauteen tai muuhun, jotain apua ja selkeyttä, ja ohjausta "itsekontrolliin", tuntuu jotta siinä vanhemmalta vaaditaan "itseryhtymistä asian vetäjäksi", jotta varmasti asia lähtee oikeaan suuntaan kelautumaan. Ja jotta TODELLA, jotain jonkin perehtymistä oma lapsi tulee saamaan. Pitää itse, aina itse, nähdä paljon työtä ja vaivaa, sillä herkästi lapsen paikka ei ole oikea ja avun laatukaan sellaista joka lasta hyödyttäisi. Pitäis olla itsellä asiantuntevuutta, ja niihän se onkin jotta jokainen onkin oman elämänsä ja perheen elämän asiantuntija, ja häntä pitää EHDOTTOMASTI, KUULLA, ja ottaa MUKAAN kaikkeen suunnitteluun. Eikä niinkuin minun kohdallani, jotta en muka yht`äkkiä olekaan mikään, aivan muka ulkopuolinen, nyt vasta näin lapseni koulutodistuksen 3:lta viime lukukaudelta. Suoraansanottuna kuinka ajattelematonta heiltä.
Siellä koko tämä paikka missä poikani NYT on ihmettelivät, eivätkö ole muistaneet poikasi todistuksia näyttää. Sijaisäiti oli rientänyt sinne todistuksen :huoltaja osuuteen nimeään kirjoittamaan, vaikka oli sanoutunut jo 2:si kertaa itsensä irti tehtävästään pompoteltaekseen meitä kaikkia, joo, nimensä loisti siellä suurilla elkeillä kirjoitettuna.
Minä kirjoitin vähän sekavasti tuossa yllä, mutta kun noita asioita on jotenkin vaikea tuoda tekstinä julki, mitä aivot ajattelee, kun on niin raskasta ollut tämä kaikki, mutta ymmärrän kyllä kovasti Teitä molempia ja amaliaa, millainen vaikea tehtävä ja mietityttävä tehtävä tuo sijarinakin olo on. Vaikka sitä tekisi kuinka reilusti, vaikeaa on,vaikeaa on.
Mukava "tervetuloa toivotus" minulle teitte, kiitos, ja noista tapaamisista,nyt on ensin pian,kokopäivä tapaaminen, sitten yönyli, ja pian viikonloppu. Ah, ihanaa viimein vihdoin, Disney-lakanat saavat väliinsä pisamanenäisen, nykerönenäisen vintiön ja varmasti takaan sen sydämeen ei koske, kun saa meidän peppipitkätossutalossamme touhuta, ja hänen kotialue ystävänsäkään eivät ole häntä jättäneet, tai unohtaneet, vaan tulevat varmasti heti katsomaan häntä.
Hyvää juhannusta Teille. Ja raitista tervettä olemista koko Suomen lapsiperheille. Pystypäin ja aina selvinpäin. Kotien turvaksi ja omaksi terveytenne parhaaksi. Hei tältä päivältä!