ulkokultaisuus

Muistaakseni Lestadius käsittelee jossain saarnassaan ulkokultaisuutta ja sillä ymmärrykseni mukaan kuvataan ihmistä jolla on ulkonainen kristityn muoto mutta kuitenkaan hän ei ole uudestisyntynyt ja silloin ei vielä todellinen kristitty.
Ulkoinen muoto...elää siveästi, on pukeutunut, käyttäytyy ja tervehtii kristityitä kuin kristitty konsanaan, Jeesuskin mainitsee jotain ulkokullatuista, ettette ole niinkuin ulkokullatut moninaisin rukouksin, kyllä taivaallinen isänne tietää jo ennenkuin te rukoilette mitä te tarvitsette ja opettaa vain rukoilemaan isämeidän rukousta.

Onko sellainen ulkokultainen, jonka ulkokuori on opetuksen mukainen, ja joka siis näyttää toisista Jumalan sanalle kuuliaiselta kristityltä, mutta tuntee itse sisällään vajavuutta, epäilyksiä, syntisyyttä eri asioista?
Hän valittaakin sitä matkaystävilleen ja kaipaa evankeliumin saarnaa usein tai ainakin joskus.

Pidetäänkö tällaista raukkaa itsensä epäonnistuneeksi tuntevaa ihmistä ulkokltaisena?

Ja vain sen vuoksi, että hän haluaa kulkea kristityn esikuvan kantajana. Joillakin, nääs, on oikeasti sellainen halu ja tahto seurata kristillisyyden neuvoja. Mutta sellaiset saavat usein tiukkapipon maineen ja heitä haukutaan oman autuutensa ansaitsijoiksi, vaikka he eivät sitä ole. Jotkut oikeasti haluavat kulkea kristityille nuorillekin esikuvana tällä viimeisellä pahalla maailmanlopun ajalla, joka monin tavoin viettelee kristityitäkin nuoria vääriin jumalisuuksiin ja maailmaan.
On olemassa sellaisiakin kristityitä, jotka eivät tuomitse muita eivätkä ole hajallaan muuta kuin oman syntisyytensä kanssa, mutta, jotka luottavat Kristuksen lunastustyöhön omalle kohdalleen ja siten iloitsevat uskostaan, vaikka näyttävätkin ulospäin "täyttävän ulkonaiset vaatimukset".

Mutta jotkut pyrkivät saamaan kristityt pois kristityn esikuvasta näyttämään samanlaisilta kuin maailman ihmiset, koska niin on helpompi kulkea. Siten ei tarvitse kantaa Kristuksen ristiä missään muodossa, kun elää niin kuin kaikki muutkin tavikset.