puhuta.
Kielteiset tunteet
niistä ei
17967
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Kyllä niitä kielteisiä tunteita varmasti tulee ihan jokaiselle, joka syöpään sairastuu. Itselläni oli heti sairastumisen jälkeen kamala katkeruus kun minä olen sairastunut vaikka en tupakoi, en ole ylipainoinen, en käytä alkoholia juuri ollenkaan ja olen aina auttamassa muita. Muutenkin vietän mielestäni terveellistä elämää. Monien niin vaikeiden vuosien jälkeen elämäkin näytti paljon valoisammalle, ja sitten tämä. Minkä takia juuri minun piti sairastua!
Nyt jälkeen päin on kyllä särmät tasoittuneet ja elämäkin on taas mallissaan.
olen 47, sairastuessani 45. Kaikki oli "muka" hyvin. tulevaisuus edessä. Suunnitelmia jne. Sitten ...SYÖPÄ! Miksi minä? Miksi juuri nyt?
Miten jaksan tästä eteenpäin? Miksen kuollut auto-onnettomuudessa?
Ehkä jonain päivänä asiat selkenee...
sillä, että jos syöpä uusii ja leviää ja edessä on varma syöpäkuolema hirveiden hoitojen jälkeen, niin voinhan valita itse koska en enää jaksa..
Ei tarvi kärsiä kipuja eikä laittaa omaisia katselemaan kuolinkamppailua. Minä ainakin aion lopettaa itse kärsimykseni siinä vaiheessa, kun toivoa paranemisesta tai inhimillisestä elämästä ei enää ole!
Minäkin asian mietin vuosi sitten kun tulevaisuus ei ollut mitenkään varmaa. Onneksi kaikki näyttää nykyisin hyvältä.
Kyllä sitä käytiin aivan manalan portailla...Kas kummaa,jokainen uusi päivä tuo ilon aiheita,en enää mieti,,,,miksi minulle.Onhan minulla,mies ja lapset ja kaksi ihanaa lastenlasta ja suvussa uusikin pieni poika,joka on todella minulle rakas,,,,,,,,,hampaaton suu,joka nauraa minulle,,siis ei millekään syöpäpotilaalle,vaan minulle.Aitoa rakkautta,vai mitä.
itsemurhaa?
Jotenkin ihan hirveesti pelästyin, kun itsellä erilaiset tulevaisuuden pelot on aina mukana nykyään. Tarkotan että tuoko on edessä myös minulla, siis että ajaudunko kenties tuohon, vaikka se on vastoin ajattelutapaani.
Olen ajatellut, ettei ihmisellä ole oikeutta tappaa, eikä oikeutta edes päättää kuolemasta, siis kenenkään, eikä missään tapauksessa. Ilmeisesti minulla on joku toivonkipinä vielä jossakin, etten haluaisi niin toivoton olla ja tehdä päätöstä elämän lopettamisesta. Vaikka pelottavaa on ajatella sairautta joka uusiutuessaan voi olla todella kivulias ennen loppua.
Kyllä ajattelin ihan elämäni lopettamista, esim. junan alle hyppäämistä.
Mutta nuo ovat vain ajatuksia, kaukana mahdollisesta toteuttamisesta. Toistaiseksi sairauteni on hallinnassa ja voin vielä jopa parantua pysyvästi.
Tarkoitin vain, että jos tilanteeni etenee jatkuviin solunsalpaajakuureihin, kipulääkitykseen, nesteen kertymisiin yms., niin sellaista en halua. Kuolema sen tien päässä odottaa kuitenkin. Haluan päättää elämäni vailla kohtuutonta kärsimistä, eikä perheenikään tarvi juosta saattokodissa viikkotolkulla katsomassa kun kuihdun pois kipulääkkeiden turruttamana.
Itse en voisi koskaan luopua toivosta. Kipuja en suostu kärsimään. Sen verran on lääkkeitä keksitty, että kivut voidaan poistaa ( ei kai siinä vaiheessa ole pelkoa tuleeko riippuvaiseksi).
Sisareni meni muutamassa päivässä! Ei ehtinyt kärsiä kivuista. Vuosien hoidot kyllä takana ja koko ajan pieni toivon kipinä!
poisteta näitä hoidoista aiheutuvia kipuja ja pahoinvointeja, jos kerran on lääkkeet?
Itse en jaksaisi vuositolkulla käydä läpi tälläisiä kuureja vain saadakseni aina muutaman kuukauden tai puoli vuotta lisää elinaikaa..
Minua jäi vaivaamaan, että miksi sisaresi kuoli muutamassa päivässä? Mitä tarkoitat? Mihin hän lopulta kuoli, jos niin äkkiä. Pettikö sydän?
Kiitos, jos jaksat vastata.
Olen kerran jo syövän läpikäynyt ja koko ajan pelottaa... uusiutuuko. Silti, haluan kokea elämän sellaisena kuin se minulle tarjotaan. En halua lopettaa sitä ennen aikojaan.
... sisarellani uusiutui rintasyöpä viiden vuoden kuluttua ensimmäisestä diagnoosista.
Syövän uusiuduttua hän sai ties minkälaista hoitoa ( jotain "uutta" lääkettäkin kokeiltiin, sisareni luvalla).
Sitten kerran, hän maanantaina vielä käveli itse sairaalaan ( 3 km), johonkin hoitoihin... hän joutuikin jäämään sairaalaan yöksi ( keuhkoissa niin paljon nestettä). Tiistaina kävin häntä katsomassa. Keskiviikkona sain sairaalasta suru-uutisen! En muista yksityiskohtia, mutta taisi olla niin, ettei sydän kestänyt.
Nyt, kun itsellänikin todettiin rintasyöpä, en ole enää pelännyt "kitumista" tai kuolemaa.
En tietenkään toivo syövän uusiutumista, mutta eniten tunnen kiukkua! Elämä on epäreilu, jos vie vielä minutkin. Miten vanhempani sen kestäisivät?
Se on jännä, mite erilail voi asioihi suhtautuu. Mä en ihan kamalsti toivoo nähny täs joku aika sitte, jos silmillä katto ja korvilla kuunteli lääkärei, mut mullo tullu semmonen ajatus, ku oon aamuyöstä valvonu ja kattelu joskus auringolaskut ja sen päälle viel sen nousut, nii oon huomannu, että just enne aurigonousua, ne muutama tunti, on kaikkei pimeemmät. (Talvel sen näkkee paremmi.) Ja kuiteski se aurinko ain nouse. Eli toivo on se, joka nousee mun sisält pimeimilkii hetkil.
Toivo on kyl ihmeellinen asia, se on voima!
Mut niino epätoivoki, seki on voima.
Minäkin olen sanonut, että uskon huomispäivän tulevan, vaikken ole sitä vielä nähnyt.
Hoidot ovat ohi ja ulkonaisesti ( arvet ovat piilossa) mikään ei muistuta enää syövästä. Pahimmat arvet taitavat olla sydämessä.
Tapasin pitkästä aikaa vanhan ystävän ja hän kehui kuinka pirteältä näytän ( hän ei tiennyt syövästäni).
Päätin, että jos muut pitävät minua terveenä, miksen ajattelisi olevani terve.
Otan osaa sisaresi poismenon johdosta.
Tämä on hirveä tauti. Ja välillä tuntuu, että itse selviää paremmin kuin lähiomaiset.
Minulla meni monta vuotta, ennen kuin kerroin vanhemmilleni mitään. Jälkeen päin ajatellen se oli ehkä väärä ratkaisu. Se salaaminen rasitti itseäni, vaikka en sitä ehkä silloin tiedostanut.
Koin vain, että jaksan kantaa tämän suruni paremmin, kun ei tarvitse kestää vanhempieni surua ja murhetta.
Voimia sinulle ja vanhemmillesi! Koetetaan ajatella positiivisesti, vaikka myönnän, että välillä se on hyvin vaikeaa.