Ainahan tulee katsoa eteenpäin. Se mitä on tapahtunut on tapahtunut, sille ei enää voi mitään! Näin sanotaan, mutta...
Kuinka paljon vastoinkäymisiä ihminen kestää ilman, että se jättää pysyviä vauroioita? Tämä kiinnostaa minua.
Kohdalleni on "osunut" aika paljon erilaisia takaiskuja. Ensiksikin ja ehkä pahimpana oli alkoholisoitunut isä ja rikkinäinen koti. Ei niin, ettei hyviäkin kausia olisi ollut. Niitä oli, mutta se pelko ja häpeä isän juomisen takia eli koko ajan ja elää vieläkin. Hän ei kylläkään enää juo, mutta nämä traumat eivät poistu.
Sitten valmistumiseni jälkeen pitkä kausi ilman töitä laman takia silloin 90-luvun alussa. Se (osittain) pilasi oman urani, kun ei päässyt koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Nyt ei usko omiin kykyihinsä ja hakea hyviä töitä. Siinä laman aikana sitten alkoi oma alkoholin käyttö ja ongelmat sen takia. Samaan aikaan avioero. Onneksi ei ollut lapsia. Siitä selvittiin joten kuten.
Olen aina myös kärsinyt huonosta nukkumisestani. Myös masentuneisuutta on ollut ja tähän lääkitystä. Vaikka yritän pitää huolta kunnostani urhellen ja syöden terveellisesti.
Tällä hetkellä olen töissä ja naimisissa ja minulla on pieni, mahtava poika. Toinen lapsi tulossa. Suhde vaimooni ei oikein toimi. Olemme erilaisia. Hän ymmärtää vaikeuteni, mutta mina en osaa tulla vastaan. Ei ole opetettu.
Elämä ei tunnu siltä, miltä sen toivoisi. Sellainen rento ote puuttuu! Aina on olevinaan huoiia, vaikkei niitä itse asiassa olekaan tarkemmin miettien. Olenkohan ohjelmoitu kantamaan huolia ja murehtimaan näiden vastoinkäymisteni takia. En enää osaakaan iloita elämästä. Pelkään koko ajan jotain, mitä en osaa edes kuvata. Epävarmuus vaivaa. Paha olo. Sitten turvauden puuduttaviin masennuslääkkeisiin, jotta jaksaisin. Kemiallista elämää. Mistähän kiikastaa? Olenko loppuelämäni tällainen murehtija vai voiko tästä toipua. Haluaisin hengittää kuin meren äärellä, vapaasti. Murehtimatta tyhjänpäivisiä asioita.
Kuinka paljon vastoinkäymisiä ihminen kestää ilman, että se jättää pysyviä vauroioita? Tämä kiinnostaa minua.
Kohdalleni on "osunut" aika paljon erilaisia takaiskuja. Ensiksikin ja ehkä pahimpana oli alkoholisoitunut isä ja rikkinäinen koti. Ei niin, ettei hyviäkin kausia olisi ollut. Niitä oli, mutta se pelko ja häpeä isän juomisen takia eli koko ajan ja elää vieläkin. Hän ei kylläkään enää juo, mutta nämä traumat eivät poistu.
Sitten valmistumiseni jälkeen pitkä kausi ilman töitä laman takia silloin 90-luvun alussa. Se (osittain) pilasi oman urani, kun ei päässyt koulutustaan vastaaviin tehtäviin. Nyt ei usko omiin kykyihinsä ja hakea hyviä töitä. Siinä laman aikana sitten alkoi oma alkoholin käyttö ja ongelmat sen takia. Samaan aikaan avioero. Onneksi ei ollut lapsia. Siitä selvittiin joten kuten.
Olen aina myös kärsinyt huonosta nukkumisestani. Myös masentuneisuutta on ollut ja tähän lääkitystä. Vaikka yritän pitää huolta kunnostani urhellen ja syöden terveellisesti.
Tällä hetkellä olen töissä ja naimisissa ja minulla on pieni, mahtava poika. Toinen lapsi tulossa. Suhde vaimooni ei oikein toimi. Olemme erilaisia. Hän ymmärtää vaikeuteni, mutta mina en osaa tulla vastaan. Ei ole opetettu.
Elämä ei tunnu siltä, miltä sen toivoisi. Sellainen rento ote puuttuu! Aina on olevinaan huoiia, vaikkei niitä itse asiassa olekaan tarkemmin miettien. Olenkohan ohjelmoitu kantamaan huolia ja murehtimaan näiden vastoinkäymisteni takia. En enää osaakaan iloita elämästä. Pelkään koko ajan jotain, mitä en osaa edes kuvata. Epävarmuus vaivaa. Paha olo. Sitten turvauden puuduttaviin masennuslääkkeisiin, jotta jaksaisin. Kemiallista elämää. Mistähän kiikastaa? Olenko loppuelämäni tällainen murehtija vai voiko tästä toipua. Haluaisin hengittää kuin meren äärellä, vapaasti. Murehtimatta tyhjänpäivisiä asioita.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sen olen oppinut,ettei lapsuuttaan kannata murehtia,sille kun ei enään mitään voi.Itsellenikin on roppakaupalla tullut koettelemuksia.Aina kun jostakin jotenkin pääse yli,tulee seuraa isku.Nyt viimeksi sairastuminen vakavasti,johon parannusta ei löydy.Ajattele mitä kaikkea hyvää sinulla on.Pieni poika,ja toinen tulossa.panosta heihin kaikki hyvä.Kyllä elämä kantaa ,ei kannata murehtia etukäteen.Yrittää elää vain tässä,ja nyt.
Mutta, jos liika on liikaa. Ei enää luota itseensä. Miettii koko ajan, että mitähän nuo toiset ajattelevat minusta. Kuin myös tuntee syyllisyyttä omista virheistään ja murehtii niitä koko ajan, öisinkin! Näin minä teen ja valvon ja olen sitten väsynyt, haluton tms. Siis on paha olo.
.
Militariassa asia menee noin, mutta tämä onkin hieman esi asia kuin ketjun aloittajan.
.