Vuosien yksinäisyys lamaannuttaa, masentaa, muuttaa persoonaa. Elämä tuntuu täysin turhalta.
Tarkoitan nyt todellista yksinäisyyttä.
Vanhemmat kuolleet ja ainut veli joka on vielä elossa asuu vieraassa maassa, jonka kanssa yhteydenotot ovat muutama kortti vuodessa.
Ystäviä ei todellakaan ole, kun kaikki ovat perustaneet perheen vuosikymmeniä sitten. Aluksi sitä kävi joskus kyläilemässä heillä, mutta kun huomasin keskustelujen aiheiden olevan tyyliin:" ensimmäisen lapsen jälkeen tuli viisi kiloa toisesta jäikin sitten jo 8 kg, talomme rakennus on edennyt hyvin - jouluksi pääsemme uuteen kotiin, Rakas mieheni on sitä ja tätä pälä pälä jne..."
Niin vierailut sitten jäivät ja minunhan luokseni kukaan ei välittänyt tulla, johtuneeko pienestä yksiöstäni vai siitä, kun en ollut tarpeeksi mielenkiintoinen ihminen.
Yksi lepakkoystävä on, mutta hänkin seurustelee ja hänellä on paljon muita ystäviä joita tapailee - no hyvä että on edes yksi joka muistaa edes joskus olemassaoloni.
Kadehdin niitä joilla on oma rakas sekä ystäviä joiden kanssa mennä mm. konsertteihin, juhannusjuhlille (mökille).
Nyt joku varmaan ajattelee, että yritä nettiä - siellä on kavereita. Onkohan vaan? Minulle ei ole ainakaan löytynyt ensimmäistäkään. Nuoret ihmiset ovat vallanneet netin, itse olen jo 40 .
Mielestäni ystäviä tulee sattumanvaraisesti esim. harrastusten parista, opiskelun, työn jne..
Teen työtä yksin - kotoa käsin, joten duunikavereita ei ole. Harrastuksissa on vain heteroita, jotka eivät välitä seurastani ns. vapaa-ajalla (omat perheet).
Elämä on raskasta ainaisessa yksinäisyydessä.
Tiedän kuolevani yksinäisyyden aiheuttamiin ongelmiin. Eli sairastun jollakin tavalla, esim. mielenterveysongelmat tai/ja sydän vaan sanoo sopimuksensa irti.
Syytän yksinäisyydestäni lesbouttani.
Mikäli olisin hetero, minulla varmaankin olisi perhe tai edes lapsi/lapsia. Olisi edes jatkuvuus, nyt on vain tyhjyys.
Minä en yhtään ihmettele, että joku tekee itsarin. Mikäli tausta on yksinäisyyden osalta samankaltainen kuin itselläni, niin ......
Tarkoitan nyt todellista yksinäisyyttä.
Vanhemmat kuolleet ja ainut veli joka on vielä elossa asuu vieraassa maassa, jonka kanssa yhteydenotot ovat muutama kortti vuodessa.
Ystäviä ei todellakaan ole, kun kaikki ovat perustaneet perheen vuosikymmeniä sitten. Aluksi sitä kävi joskus kyläilemässä heillä, mutta kun huomasin keskustelujen aiheiden olevan tyyliin:" ensimmäisen lapsen jälkeen tuli viisi kiloa toisesta jäikin sitten jo 8 kg, talomme rakennus on edennyt hyvin - jouluksi pääsemme uuteen kotiin, Rakas mieheni on sitä ja tätä pälä pälä jne..."
Niin vierailut sitten jäivät ja minunhan luokseni kukaan ei välittänyt tulla, johtuneeko pienestä yksiöstäni vai siitä, kun en ollut tarpeeksi mielenkiintoinen ihminen.
Yksi lepakkoystävä on, mutta hänkin seurustelee ja hänellä on paljon muita ystäviä joita tapailee - no hyvä että on edes yksi joka muistaa edes joskus olemassaoloni.
Kadehdin niitä joilla on oma rakas sekä ystäviä joiden kanssa mennä mm. konsertteihin, juhannusjuhlille (mökille).
Nyt joku varmaan ajattelee, että yritä nettiä - siellä on kavereita. Onkohan vaan? Minulle ei ole ainakaan löytynyt ensimmäistäkään. Nuoret ihmiset ovat vallanneet netin, itse olen jo 40 .
Mielestäni ystäviä tulee sattumanvaraisesti esim. harrastusten parista, opiskelun, työn jne..
Teen työtä yksin - kotoa käsin, joten duunikavereita ei ole. Harrastuksissa on vain heteroita, jotka eivät välitä seurastani ns. vapaa-ajalla (omat perheet).
Elämä on raskasta ainaisessa yksinäisyydessä.
Tiedän kuolevani yksinäisyyden aiheuttamiin ongelmiin. Eli sairastun jollakin tavalla, esim. mielenterveysongelmat tai/ja sydän vaan sanoo sopimuksensa irti.
Syytän yksinäisyydestäni lesbouttani.
Mikäli olisin hetero, minulla varmaankin olisi perhe tai edes lapsi/lapsia. Olisi edes jatkuvuus, nyt on vain tyhjyys.
Minä en yhtään ihmettele, että joku tekee itsarin. Mikäli tausta on yksinäisyyden osalta samankaltainen kuin itselläni, niin ......
Vastaukset 14
Vanhimmat
Yksinäisyys on puuduttavaa, mutta mitähän voisit tehdä asialle. Ensinnäkin työnteko kotona ei ole yksinäisen puuhaa, voisitko järjestää työsi niin, että tekiset sitä jossain työyhteisössä. Tai vaihtaa työtä, niin että saisit työkavereita. Lesbojen on oltava tavallista aktiivisempia ystävyyssuhteiden kanssa, muuten jää yksin. Harrastukset on hyviä, niissä tapaa ihmisiä. Parisuhdetta kannattaisi etsiä, eiköhän jostain jokaiselle joku löydy. Ei ehkä samalta paikkakunnalta, mutta ehkä kauempaa. Sitten voisi jo harkita muuttoakin toiselle paikkakunnalle. Ota itseäsi niskasta kiinni, ennenkuin vaivut synkkyyteen. Ota yksi asia kerrallaan, jota alat laittaa kuntoon. On meitä muitakin yli nelikymppisiäkin yksinäiseksi tuntevia, kuka mistäkin syystä yksin. Onko sinulla ollut koskaan parisuhdetta, ellei niin etsintä käyntiin. Yksin murheet kasautuvat, mene ihmisten seuraan niin saat uusia virikkeitä. Sitä on turha ajatella että jos olisit hereto niin kaikki olisi toisin, niin varmasti meillä kaikilla. Parisuhteissakin olevat tuskailevat puuttuvien ystävyyssuhteiden kanssa, on vain etsittävä ja etsittävä uusia ihmisiä elämään.
yksinäisyys olisi tappavaa pidemmän päälle, ja mä niin tajuan noi ettei heteroperheiden luona vierailu ole edes sitä yksinäisyyttä parempi vaihtoehto.
Totta on myös se että tuntuu että kaikki lesbot on 20v ja heillä on omat ympyränsä.
Mutta mä en mitenkään suostu ymmärtämään että sä olisit ainoa aikuinen lesbo joka etsii kaveria.
ENkä mä ymmärrä ettetkö sä ottaisi nyt ihan asiaksesi tätä asiaa, etsiä uusia ystäviä, vaikka sitten netistä.
Yksinäisyys ja masennus eivät ole helppoja asioita, mutta vaikka se tuntuu ihan turhalle ja ryydyttää edes ajatella että alkaa niinkin turhaan hommaan kuin ystävien metsästys, niin on sekin parempi vaihtoehto kuin maatuminen elävältä.
Aivan varmasti jossain vaiheessa jotain tarttuu haaviin. Nettikin on suht iso foorumi ja sitä kaveria voi hakea muualtakin kuin yhdestä paikasta .
Onhan se hyvä tässä tietysti laukoa että tee jotain, koska luultavasti susta tuntuu että olet jo tehnytkin ja laihoin tuloksin.
Mutta minusta ei ikinä pidä antaa periski, ei sitten koskaan, aina pitää löytää edes pienikin asia johon uskoa, se pienikin lepattava uskon ja toivon liekki on parempi kuin masennuksen syvä musta hiljaisuus.
Minä en halua että sinä annat periksi, että luovutat ja sanot ettei elämällä ole väliä, ettet enään jaksa edes yrittää. Koska sillä on, ja minä uskon siihen että hidaskin eteenpäin kulkeminen on eteenpäin kulkemista.
Jos sun elämäntilanne on vaikea, et jaksa isoja askelia, aloita pienistä. Mieti ja muuta, hae piristystä vaikka uudella lookilla yms. Nämä sattaa olla aivan hölmön kuuloisia neuvoja, mutta kun kaikki on pielessä, on jotain muutettava. Jostain aloitettava. Johonkin otettava uusi suunta. Johonkin uskottava.
Minä toivon että sinä et syytä lesbouttasi, et ala vihaamaan etkä luopumaan itsestäsi. Vaan aloitat muutoksen ja jaksat uskoa. Minä olen aivan varma että elämä on sinullakin vielä edessä, sinun täytyy vain ottaa askel sitä kohden.
Minusta lesbous ei ole syy, vaan pohtisit samaa heterosuhteessakin. Tuntisit olevasi miehesi ja lastesi vanki.
Minä olen täyttänyt elämäni ihmisillä, mutta minä olen oikeasti sisällä sydämessäni yksin. Jeh, kaikki tuntee Catsy_666:n, se on se ihme-blondi, mutta kuka on oikeasti päässyt minun sisimpääni. Ei moni.
Mielenterveyspohdintasi on aiheellinen.
Olinpa Yhdysvalloissa, jossa tuttavillani oli länsimaisen yhteiskunnan ongelmia. Pahin oli, että yksi David oli ollut San Quentinissa jonkun aikaa ja vartija oli syljeskellyt ritilän läpi siihen kuoppaan minne hänet oli pistetty huumausainerikkomuksista. Avioeroja, salasuhteita, työttömyyttä, kaikkea tällaista. No joka tapauksessa ne amerikkalaiset olivat ihan sekaisin päästään.
Sitten minä tapasin sellaisen ihmisen kehitysmaasta, jonka perheen naiset oli raiskattu hänen silmiensä edessä, perheen miehet tapettu ja hän itse toiminut issinä contria vastaan kunnes astui miinaan ja joutui sairaalaan. Hänen talonsa oli mitä täällä päin kutsuttaisiin työkaluvajaksi. Sitten oli käärmeitä, myrkkyhämähäkkejä, skorpioneja ja maanjäristyksiä, korruptiota, etnistä puhdistusta. Kaiken kaikkiaan elämä hänen maassaan oli yhtä sissiä ja vallankumousta.
En ole koskaan tavannut iloisempaa ja tasapainoisempaa ihmistä ja kun hän puhui puhelimessa sukunsa kanssa niin muut olivat ihan samanlaisia. Kun hän tapasi minut hän halusi heti oppia jotain suomeksi ja hän oppi sanomaan "hyvää huomenta!". Hän soittikin minulle heti aamusta ja toivotti minulle huomenet.
Minä ihmettelin, miten voi olla, että ihmiset ovat niin elämäniloisia Nicaraguassa kun Yhdysvalloissa ihmiset on täysin lyötyjä, rikki ja masennettuja. Syy on ihmissuhteissa, niiden määrässä ja laadussa.
Nyt, kysymys on se, haluammeko me mielummin olla niin kuin nicaragualaiset vai niin kuin yhdysvaltalaiset. Kumpi.
Itsekin tajuat olevasi veitsi kurkulla. Kaikki suomalaiset eivät edes tajua.
koiran ottamista?
Mä oon ulkoilluttanut noin 10v. exien ja nykyisten koiria.
Yhden kerran yksi nainen pyysi mun puhelinnumeron.Vastasen varalle suosittelen, että pyydät siltä toiseltakin sitten hänen numeronsa.
Koira-immeiset juttelee kovasti keskenään, koirista...
Mutta, siitä koirasta on rutkasti iloa ja se sotkee taatusti sun duunit himassa ja vie sun sydämen. Sit voit sen kaa harrastaa kaikenlaisia asioita ja se lähtee sun kaa kaatosateessakin pihalle, niinkun sinäkin, joudut lähtemään.
Suosittelisin sulle jotain todella villiä vesseliä..jotain harjakoiraa ei voi vakavana kattoo ja ne on niin elämästä nauttivia, että tarttuu itteensäkkin, no bostoninterrierit on kans aika viipeltäjiä unohtamatta mäyräkoiraa..
Meinaan ei yksiöön kannata mitäään jättikoiraa ottaa ja niillä on lyhyempi elämäkin.
Asennehan on se, mikä aina kannáttaa muuttaa ensiksi.
Siitä iästä...mä löysin tuolta lepsusätistä semmosen 50v neitokaisen, kun ei ollu koskaan seukannu.Tahtoo sanoa, että se nyt on vaan asenne kysymys. Jos tapahtuu, niin useimmiten sitten kans sattuu kaikenlaista ;D.Suurin osa lepsuista haluu naisen, joka ei o koskaan seukannu, ainakin mitä näitä keskusteluja lueskelee.
Mä nyt en niin sellaiselle laita painoa, mutta sattui sattumaan.
Oikeen riehakasta loppukesää sulla ja muista, että kaiken voi tehdä toisin.
http://www.suomennlp-yhdistys.fi/nlp_peruskasitteet.html
Täysin samoja aatoksia olen miettinyt! Parisuhteessa elävien on niin helppo kommentoida, että "ota itseäsi niskasta kiinni" ja "ei sua kukaan tule kotoa hakemaan" yms. yms. Vähän sama kuin sanoisi alkoholistille, että "lopeta se juominen, niin ongelmasi ratkeaa". Ystäviä mullakin on, mutta heille seurani kelpaa vain silloin, kun omalla puoliskolla on jotain muuta menoa. Muuten on turha heitä pyydellä mihinkään.
Niin se on, että siinä vaiheessa kun astuu parisuhteeseen, niin kaverit voi unohtaa. Silloin ei tarvitse ketään muuta kuin sen oman rakkaan. Koko maailma pyörii hänen ympärillään. Sitten kun ollaan yhteyksissä, niin nämä seukkaavat kummastelevat, "kun ei susta ole mitään kuulunut, oletkos suuttunut jostain tms?"
Yksinäisyys kalvaa sisältä päin, hitaasti ja varmasti. Sinulla on kyllä siitä huono tilanne, että teet töitä kotona. Silloinhan elinpiiri väistämättä kapenee pieneksi. Mulla jonkinlaisena venttiilinä on työpaikka ja -kaverit, vaikka työ onkin erittäin stressaavaa ja nopeatempoista. Nyt kesälomalla huomaa, miten tyhjää ja yksinäistä on. Ja varsinkin nämä "Juhlapyhät" ovat melkoista tervanjuontia.
Itsemurhaa mäkin olen monesti ajatellut, kun tuntuu että elämässä on jo kaikki nähty ja koettu, minkä vuoksi enää kannattaisi jatkaa? Vanhana ja rumana elämä tuskin ainakaan paremmaksi muuttuu. Vanhuus yksin on lohduton ajatus, kuolla yksinäisyydessä.
Kirjoitukseni kuulostaa onnellisten ihmisten mielestä varmasti säälittävältä, mutta sääliä ja ystävällisiä "neuvoja" en valitettvasti kaipaa. Tämä nyt vain on realismia kohdallani.
aivan..juhlapyhät on rasittavia.
lohdutan itseäni sillä ettei tarvitse tehdä sitä mitä muut haluaa, saa itse päättää.kullakin on ristinsä.
yksinäisyys, mitä se on loppujen lopuksi on,
vaan sellainen tunne, että jotain pitäisi olla, mitä? -kyllä se on aika paljon luotua, sellainen mielikuva, että kaikilla muilla on kaikkea, vaikkei oiskaan.
sama tunne kyllä on välillä, että elämä tuntuu turhalta. silti tässä mennään, itsemurhan tekijäksi ei musta ainakaan ole, ajattelijaksi vain.
ja pieni toivo elää, -että joskus törmätään.
ps. kävin viikko sitten treffeillä,mitenkähän uskaltaa seuraavan kerran? tuli ns. rukkaset?
*nuolee haavojaan* ja miettii uutta strategiaa....
Te vaihtaisitte yhteystietojanne?
Siitähän se ystävyys alkaa..
Aurinkoista kesää
juhannuksen yksin. Tämä sivusto lohdutti ja antoi uusia näkökulmia ihmissuhteisiin:
http://healingeagle.net/indexfi.html
Olin just lukemassa tuota sivustoa!
On surku nähdä jossain Kaisassa kauniita, yksin istuvia ahdistuneen näköisiä naisia kaljalasia katsomassa.
Mutta en minä ajatellut niitä silloin kun itse istuskelin siellä yksin kaljalasin kanssa ja näytin ahdistuneelta.
Nyt olen rohkeampi. En tiedä mitä sanoa. "Uskokaa itseenne"?
googlaamalla "särkynyt sydän"
:) nyt menee taas paremmin...
http://www.healingeagle.net/Fin/Txt/Ch4.html
Tässäpä minun ongelmani ydin:
"Pahasti haavoitetut ihmiset, jotka eivät koskaan ole oppineet rakastamaan itseään, eivät voi välittää parantavaa rakkautta, vaikka he yrittäisivät miten kovasti tahansa. He voivat tehdä yksittäisiä hyviä tekoja, mutta valitettavan usein nekin nousevat heidän häpeästään tai itsesäälistään. "Rakastavilla" teoillaan he saattavat itse asiassa etsiä meidän hyväksyntäämme, ja he saattavat kohdella meitä julmasti, jos emme arvosta niitä."
Olen oivaltanut tämän.
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, tämä on just sitä.
" Me vahingoituimme lapsina - ja ne puolustusmekanismit jotka me omaksuimme, saivat meidät vahingoittamaan itseämme aikuisina. Olemme kokeneet sydämemme särkyvän, toivomme ja unelmiemme murtuvan, kerta kerran jälkeen. Yhä uudelleen me hylkäsimme ja petimme itsemme, ja järjestimme itsemme hylätyiksi. Niin kauan kuin reagoimme alitajuisesti lapsuutemme emotionaalisiin haavoihin ja älylliseen ohjelmointiin, me toistamme samoja kuvioita. Me yritämme päästä lähelle saavuttamattomia ihmisiä. Me järjestämme itsemme hylätyiksi, petetyiksi ja torjutuiksi. Me etsimme rakkautta vääristä paikoista ja vääristä ihmisistä. Onko mikään ihme, että pelkäämme läheisyyttä?
Vääristyneen puolustuksemme keskellä me rakennamme ympärillemme korkeat muurit suojellaksemme itseämme, ja sitten - heti kun tapaamme jonkun joka auttaa meitä toistamaan hyväksikäytetyksi tulemisen, hylätyksi tulemisen, petetyksi ja halveksituksi tulemisen kuvioitamme - me laskemme laskusillan ja kutsumme hänet sisään. Läheisriippuvuudessamme meillä on hienot tutkajärjestelmät jotka houkuttavat meitä niiden luokse, jotka ovat meille henkilökohtaisesti kaikkein epäluotettavimpia (tai saavuttamattomimpia tai tukahduttavimpia tai piittaamattomimpia tai mitä tahansa mitä me tarvitsemme toistaaksemme kuvioitamme) - juuri niitä jotka "painelevat nappuloitamme".
Näin käy siksi että nuo ihmiset tuntuvat tutuilta. Valitettavasti lapsuudessamme ne joihin me luotimme eniten - jotka tuntuivat kaikkein tutuimmilta - satuttivat meitä eniten. Sen seurauksena me yhä uudelleen toistamme kuvioitamme ja hankimme muistutusta siitä, että ei ole turvallista luottaa itseemme eikä muihin ihmisiin."
Ei tuo jumalaton yksinäisyys ole pelkästään "vanhojen" ongelma, kyllä sitä on paljon nuorillakin. Sitä vaan huomaa että ystävät kulkevat elämän uusien tuulien mukana, itselläni kaikki jumahtanu paikoilleen ja ystävistä erkaantunut niin pahasti ettemme enää tunne toistemme sisintä. Ei auta itku markkinoilla...
tiedän mistä puhut...! Yksinäisyys todellakin saattaa pahimmillaan lamaannuttaa.
Se on kuitenkin totta, ettei kukaan tule ovesi taakse. Se että on lesbo, ei varmaankaan paranna tilannetta varsinkaan hetero porukassa. Netistä sanoisin että, kyllä sieltä on mahdollisuus ystäviäkin löytää. Itsekkin olen löytänyt ihan oikeita ystäviä joiden kanssa saa ainakin ajatuksiaan vaihtaa. Minullekkin saa pistää postia keskustelen mielelläni ihmisten kanssa.