Miksi ihminen ei saa apua vaikka sitä oma-aloitteisesti hakee? Olen jo yli vuosi sitten lähtenyt hakemaan itselleni apua, kun tajusin ettei elämästäni ollut tullut pitkiin aikoihin mitään.
Loppujen lopuksi minulla todettiin vaikea-asteinen masennus. Lääkitys mukaan ja psykologille. Olin tyytyväinen päästessäni psykologille, mutta ajan mittaan oli selvää ettei terveyskeskuspsykologi pystynyt tarjoamaan minulle tarpeeksi tiivistä hoitoa vaikka olisi halunnutkin. Hänen ehdotuksestaan hän yritti siirtää minut paikkakuntani mielenterveystoimistoon, mutta tuloksetta. Heillä ei kuulemma ollut minulle mitään tarjottavaa.
Kouluni tarjosi apuaan. Käyn koulussa toisella paikkakunnalla ja koulupsykologin avulla pääsin opiskelupaikkakuntani psyk. polille juttelemaan. Minulle luvattiin tiiviimpää hoitoa, olihan jo usea ammatti-ihminen sanonut, että olisin ehdottomasti sellaisen tarpeessa. N. 1-2 krt viikossa olisi tarpeeksi tiivistä terapiaa.
Vaan kuinkas kävikään, en saanut apua vieläkään. Moninaisten sotkujen jälkeen, olikin lääkäri päättänyt että minut olisi siirrettävä takaisin oman paikkakuntani psyk. polille. Lääkäri siis vaihtoi vain lääkkeni ja ehdin puolen vuoden aikana käydä vain muutaman kerran psyk. polilla opiskelupaikkakunnallani. Tämäkään ihminen ei halunnut paneutua varsinaisiin ongelmieni syihin tai muutenkaan koko asiaani sen syvällisemmin vaan hänen sanoja lainatakseen: "tukea antavia käyntejä". Olin hieman ymmälläni tästä, sillä jokainen kuitenkin myönsi avun tarpeeni, muttei tehnyt asialle mitään.
Pyysin terapiaan pääsyäkin useaan otteeseen, mutta asia ei ole edistynyt sillä tarvitsenhan psykiatrin lausunnon/lähetteen.
Mikäs siinä jos olisinkin rikas, niin maksaisin terapiat itse itselleni heti paikalla, mutta eipä köyhän opiskelijan kukkarosta sellaisia maksella.
Koulunkäyntini kärsii todella, olen jo nyt myöhässä opinnoissani. Opettajani ei varmaan syksyllä usko korviaan kun kuulee, että minut on taas siirretty.
Nyt sitten vaan taas odottelen aikaa oman paikkakuntani psyk. polille, tietämättä saanko vieläkään apua.
Olen mennyt vuoden aikana todellla huonoon kuntoon. Jos siis olisin saanut heti apua kun sitä hain, olisi tilanteeni jo ehkä parempi, ottaen huomioon ettei se silloinkaan ollut mitenkään hyvä.
Nyt siis vain otan lääkkeni kiltisti ja hyväksyn sen tosiasian ettei maailmasta löydy ketään joka haluaisi auttaa ja kuunnella. Minä vain olen "heittopussina" näille, jotka eivät tiedä mitä minun kanssani pitäisi tehdä.
Elämä on, mutta minkäs teet...
Loppujen lopuksi minulla todettiin vaikea-asteinen masennus. Lääkitys mukaan ja psykologille. Olin tyytyväinen päästessäni psykologille, mutta ajan mittaan oli selvää ettei terveyskeskuspsykologi pystynyt tarjoamaan minulle tarpeeksi tiivistä hoitoa vaikka olisi halunnutkin. Hänen ehdotuksestaan hän yritti siirtää minut paikkakuntani mielenterveystoimistoon, mutta tuloksetta. Heillä ei kuulemma ollut minulle mitään tarjottavaa.
Kouluni tarjosi apuaan. Käyn koulussa toisella paikkakunnalla ja koulupsykologin avulla pääsin opiskelupaikkakuntani psyk. polille juttelemaan. Minulle luvattiin tiiviimpää hoitoa, olihan jo usea ammatti-ihminen sanonut, että olisin ehdottomasti sellaisen tarpeessa. N. 1-2 krt viikossa olisi tarpeeksi tiivistä terapiaa.
Vaan kuinkas kävikään, en saanut apua vieläkään. Moninaisten sotkujen jälkeen, olikin lääkäri päättänyt että minut olisi siirrettävä takaisin oman paikkakuntani psyk. polille. Lääkäri siis vaihtoi vain lääkkeni ja ehdin puolen vuoden aikana käydä vain muutaman kerran psyk. polilla opiskelupaikkakunnallani. Tämäkään ihminen ei halunnut paneutua varsinaisiin ongelmieni syihin tai muutenkaan koko asiaani sen syvällisemmin vaan hänen sanoja lainatakseen: "tukea antavia käyntejä". Olin hieman ymmälläni tästä, sillä jokainen kuitenkin myönsi avun tarpeeni, muttei tehnyt asialle mitään.
Pyysin terapiaan pääsyäkin useaan otteeseen, mutta asia ei ole edistynyt sillä tarvitsenhan psykiatrin lausunnon/lähetteen.
Mikäs siinä jos olisinkin rikas, niin maksaisin terapiat itse itselleni heti paikalla, mutta eipä köyhän opiskelijan kukkarosta sellaisia maksella.
Koulunkäyntini kärsii todella, olen jo nyt myöhässä opinnoissani. Opettajani ei varmaan syksyllä usko korviaan kun kuulee, että minut on taas siirretty.
Nyt sitten vaan taas odottelen aikaa oman paikkakuntani psyk. polille, tietämättä saanko vieläkään apua.
Olen mennyt vuoden aikana todellla huonoon kuntoon. Jos siis olisin saanut heti apua kun sitä hain, olisi tilanteeni jo ehkä parempi, ottaen huomioon ettei se silloinkaan ollut mitenkään hyvä.
Nyt siis vain otan lääkkeni kiltisti ja hyväksyn sen tosiasian ettei maailmasta löydy ketään joka haluaisi auttaa ja kuunnella. Minä vain olen "heittopussina" näille, jotka eivät tiedä mitä minun kanssani pitäisi tehdä.
Elämä on, mutta minkäs teet...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Kirkon palvelut?
Myönnän heti kättelyssä että kirkon keskuteluapua tarjoavilla tahoilla on runsaasti eroja,kaikki kirkon työntekijät eivät automaattisesti ole parhaimmillaan kahdenkeskisissä keskuteluissa. mutta itse ko alalla työskentelevänä voin todeta että monilla papeilla ja diakoniatyöntekijöillä on myös runsasta ja syvällistä, ammatillista keskustelualan lisäkoulutusta oman perustutkinnon lisäksi.
Joten, jos et ihan kirkkoon sylje, voit tiedustella keskusteluapua myös oman srk:si diakoniatoimistolta.
Voin vielä todeta, että diakonaitoimiston asiakkaitten ei tarvitse kuulua kirkkoon eikä ns vakaumusta kysellä, vaan keskustelemme asiakkaan elämästä aivan täysin hänen itsensä ehdoilla.
Kun mainitsti opiskeluista, myös ns oppilaitospastoreita on joissain opinahjoissa.
Joka tapauksessa halusin sanoa, että kyllä pyyteetöntä, paneutunutta välittämistä ja kuunteluakin tarjolla on. Sen löytäminen on tosin paljon vaikeampaa kuin esim hammaslääkärin, koska kyseisten keskustelujen "onnistumiseen" vaikuttaa niin moni seikka, mm henkilökemia, ammattitasollakin.
Toivottavasti saat apua!
Mielessäni tälläinen vaihtoehto on toki käväissyt, enkä toki kirkkoa kavahda. Satun vain tietämään, että omalla paikkakunnallani tälläisille on kova kysyntä ja diakoniatyöntekijöillä on kädet täynnä työtä, eivät usein ole edes tavattavissa ja heitä on vaikea saada kiinni.
Oma opettajani on itseasiassa koulutukseltaan teologi ja onkin ehkä juuri siksi ( sydämellisen luonteensa vuoksi) ottanut minut sydämen asiakseen auttaakseen.
Oman kouluni psykologin kanssa olen myös keskusteluja käynyt, olipa yhdessä siirtymävaiheessa niinkin mahtavasti(?!) että kävin kolmelle eri ihmiselle juttelemassa yhtäaikaa, mutta sekaisinhan siinä vain meni enemmän ja enemmän kun jokainen käsitteli asioita omalla tavallaan. Nyt jokainen toki myöntää sen tosiasian, että kohdallani näitä ammattiauttajien vaihtoja on tapahtunut jo aivan liikaa, mutta päättivätpä silti vielä vaihtaa!
Toivoisin sydämeni pohjasta pääseväni psykoterapiaan, jossa saisin tiivistä ja todella menneisyyteeni ja ongelmiini paneutuvaa hoitoa. Minua kun eivät enää hyödytä nämä kriisiavut ja tukea antavat käynnit, joita tähän mennessä olen saanut.
Miten voin päästä asioista koskaan yli, ellen pääse niitä käsittelemään ammatti-ihmisen kanssa. Ja tässä vaiheessa kun minulta siihen vielä itseltäni halukkuutta löytyy. Minulla pitäisi vielä olla elämä edessäni, mutta mitä kauemmin aikaa kuluu, sitä enemmän ongelmat vain kasautuvat ja ovat entistä vaikeammin selvitettävissä.
Mutta kiitos sinulle neuvoistasi Kirkonrotta, tiedän että diakoniatyöntekijät tekevät todella arvokasta työtä. :)