En oikein tiedä mikä vaivaa, mutta kaikki nämä uutiset ihmisten kuolemista,ja etenkin nyt tämä puukotus tapaus on jäänyt mieleeni, sekin että isä pahoinpiteli 4v pojan ym. Jotenkin imen tätä kaikkea itseeni ja tunnen tuskaa heidän puolestaan, suren sitä miten paha maailma on ja miten kammottavia ihmiset voivat toisilleen olla. Suren että pieni poikani elää näin pahassa maailmassa, pelkään kokoajan että hänelle joku tekee pahaa, ihan itkettää.. Tiedän että ei näitä asioita sovikkaan ottaa kevyesti,mutta se ei voi olla normaalia että itken ventovieraiden ihmisten puolesta joista olen uutisista lukenut. En mielstäni ole koskaan ollut näin herkkä kaikelle. Pelkään että joku päivä vielä ihan sekoan... Pystyn olemaan kuitenkin lapseni kanssa ihan normaalisti ym mutta uutiset luhistaa...
sekoan...
........
2419
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oikeastaan ihan normaalia. Kykysi myötäelää surullisia tapahtumia todistaa että olet ihminen, tunteva ihminen.
Aika usein kun ensimmäinen lapsi on vielä pieni, tulee äideille ja miksei isillekin juuri tuo riittämättömyyden tunne kaiken maailman pahan edessä. Se kertoo kyvystä ymmärtää oma rajallisuus ja se että ei olekkaan kaikkivoipainen niinkuin usein nuorempana saattaa luulla.
Surun tunne saattaa tietysti vallata mieltä ihan liikaakin, silloin on tietysti hyvä puhua asiasta luotettavan henkilön kanssa.
Yksi keino on ottaa ns. järkikäteen, eli laskea niitä todennäköisyyksiä joilla tälläisiä kaameita tapahtumia voi sattua omalle kohdalle. Titysti on myös hyvä vältellä epävakaata elämäntapaa, mikäli sellaista nyt nykyään voi ylipäänsä tehdä, no ainakin olla hyvissä väleissä niin läheisten kuin naapureittensakin kanssa.
Mitään patenttiratkaisua ei tietenkään tähänkään ongelmaan ei löydy, vaan ne on niitä asioita joiden kanssa on vain elettävä.
tuntemuksia. Olen välillä ihan kauhusta kankeana, kun luen maailman tapahtumista. Minulla kaikkein pahimman reaktion laukaisi WTC:n iskut ja tsunami. Olin lähes sekoamispisteessä, join välillä itseni änkyräkänniin selvitäkseni ahdistuksen ja surun tunteista.
Nyttemmin olen oppinut hallitsemaan näitä tuntemuksia. Yksi hyvä keino on juuri järkeistää ja laskea todennäköisyyksiä siitä, kuinka suuri on mahdollisuus että omalle kohdalle kävisi jotain sellaista mitä eniten pelkäät.
Toinen mikä on minua auttanut, on ollut asioiden hyväksyminen. Maailma on, mikä se on...mutta me olemme kaikki tässä samassa veneessä, kenellä tahansa on tasan ne samat mahdollisuudet joutua onnettomuuksien, väkivallan tai luonnon katastrofin kouriin. Kuolema on jokaiselle ihmiselle päätepysäkki, ei meistä kukaan voi sitä paeta ja sen kanssa on opittava elämään.
Olet näiden ajatusten myötä astumassa oikeaan aikuisuuteen. Nuoren tai lapsen minä-keskeinen ajattelu alkaa väistyä yhteiskunnallisen, vastuullisen ajattelun tieltä. Tulee todennäköisesti se aika, jolloin punnitset omat arvosi ja teet valintoja sen suhteen, miten haluat omaa lastasi kasvattaa, miltä häntä varjella ja mitä hänelle opettaa.
Tiedän, tuo polku on ahdistava, tuskainen, tuntuu kuin olisit kauhukuvinesi yksin. Et ole. Ehdottomasti puhu jonkun luotettavan ihmisen kanssa ajatuksistasi, keksi tekemistä joka on sinulle mieleistä saadaksesi välillä mietteet muualle.
Kyllä elämä kantaa.