tätä hommaa/elämää näin yleensä ollenkaan.
Elämäni tuntuu pyörivän vain ja ainoastaan minun oman yksiöni ja netin ympärillä, ja sen että miten saan laskut maksettua, heti kun menee tekemään jotain ns "normaalia", kuten käymään baarissa niitten parin jäljellä olevan kaverin kanssa niin valtaa tunne että mä en kuulu ollenkaan joukkoon, muutenkin kaverit tuntuvat puhuvan vain toisilleen vaikka yrittäisin aloittaa keskustelun ihan mistävaan ja yritän olla edes etäisesti mielenkiintoinen.
Naisia olemukseni ei juuri vedä puoleensa vaikka en ole mikään rumakaan, erittäin ujoksi voisi sanoa, tai ehkä jopa sulkeutuneeksi, enkä osaa olla kenenkään naisen seurassa oma itseni koska pelkään että "nörttiyteni" paljastuisi naiselle.
toisaalta en osaa oikein keskustella mistään mielenkiintoisesta kun en tiedä mikä on mielenkiintoista naisen mielestä...
Minua on kiusattu 6vuotiaasta asti, kotona helvetillisen narsisti äitipuolen toimesta, ja koulussa aluksi senvuoksi kun vaatteeni oli ostettu kirpputorilta ja lopussa siksi kun en pysynyt enää muitten perässä koulussa johtuen siitä että en saanut rauhaa missään missä olin.
Äitipuolella oli tapana isän poissaollessa haukkua minua varastelusta vaikka en ollut mihinkään sen tavaroihin edes koskenut ja tappaa se uhkaili suunnilleen jokaviikko kun isä oli töissä.
Jakoulussa haukuttiin vamamseksi, idiootiksi ja tyhmäksi.
Huonon koulumenestyksen ja sen takia että on haukuttu jälkeenjääneeksi koko ikä, en oikein osaa enää luottaa keneenkään ja en osaa lähestyä uusia ihmisiä.
Tämänvuoksi mun on erittäin vaikea ystävystyä keneenkään, ja nekin vanhat kaverit jota oli silloin joskus kouluaikoina ovat kadonneet noin 90prosesttisesti, ei ole jäljellä enää kuin 3ihmistä jotka tuntee minut edes jollainlailla hyvin, ja niistäkin yksi on alkanut etääntymään minusta jo 3vuotta sitten.
Tässäkin kun kävimme baarissa, niin kaverit sitten yrittivät "iskeä" minulle naisen, mutta se nainen puhui kanssani tasan 10sekuntia ja seuraavaksi näin kun se tanssi veljeni kanssa naamat vastakkain, itse en ole koskaan edes suudellut ketään, halannut olen kerran...
Poikuuskin on siis tallella.
En yleensä edes juuri ajattele että voisin seurustella jonkun kanssa
Ala ja ylä-asteen ajan koitin pysytellä mahdollisimman paljon erossa kiusaajistani ja pinnasin todella paljon koulusta, tämänvuoksi äitipuoleni joka oli kotona haukkui minua melkein jokapäivä ja joskus löi avokämmenellä naamaan (mutta vain silloin kun isä ei ollut kotona, muuten isän illuusio täydellisestä naisesta olisi voinut mennä pilalle)
Kerran kun isä ja äitipuoli olivat juomassa, äitipuoli yritti kuristaa minut, mutta isä pelasti, äitipuoli soitti poliisit että hänet on pahoinpidelty mutta joutui itse rauhoittumaan poliisiasemalle.
Aina kun kerroin isälle että millaista on sillon kun se ei ole kotona, äitipuoleni aivopesi sen uskomaan että minä valehtelen kokoajan ja olen varas ja koulupinnari, isä uskoi kaiken.
Sitten sulkeuduin kotonakin omaan huoneeseeni ja pidin oven lukossa aina kun oli mahdollista, yöllä en uskaltanut nukkua ilman että ovi oli lukossa kun äitipuoleni oli monesti sanonut tappavansa minut.
päivät kulutin kotonaollessa lähinnä pelaamalla videopelejä enkä enää huolehtinut läksyistäkään ollenkaan, koulussa yleensä vain piirtelin jotain kirjoihin tai siten tulin potkituksi puukäsityöluokan oveapäin.
Kukaan tyttö ei puhunut mulle koskaan ala-asteella muuten kuin haukkumalla ja sättimällä esim täipääksi. Ja ne jotka eivät haukkuneet eivät huomanneet mitenkään.
Pelit olivat ainoa pakotie minulle yli kymmenenn vuotta, samalla kun muut ikäiseni seurustelivat ja ELIVÄT, minun oli pakko pelata pelejä että pysyisin edes jotenkin järjissäni.
JOskus tuntui siltä että jos yhtä tietyä peliä ei julkaistaisi niin ei olisi välttämättä mitään syytä edes elää, niitä oli mukava odottaa ja sitten kun peli viimein tuli postiin niin se oli parasta mitä oli koskaan tapahtunut.
Kukaan ei välittänyt pätkääkään, ainoa joka välitti oli äiti, ja sekin oli sellaisissa oloissa että ei se pystynyt auttamaan mitenkään.
Nyt olen 23vuotias huonosti koulutettu, työtön ja masentunut vanhapoika ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi, kiitos maailma.
Elämäni tuntuu pyörivän vain ja ainoastaan minun oman yksiöni ja netin ympärillä, ja sen että miten saan laskut maksettua, heti kun menee tekemään jotain ns "normaalia", kuten käymään baarissa niitten parin jäljellä olevan kaverin kanssa niin valtaa tunne että mä en kuulu ollenkaan joukkoon, muutenkin kaverit tuntuvat puhuvan vain toisilleen vaikka yrittäisin aloittaa keskustelun ihan mistävaan ja yritän olla edes etäisesti mielenkiintoinen.
Naisia olemukseni ei juuri vedä puoleensa vaikka en ole mikään rumakaan, erittäin ujoksi voisi sanoa, tai ehkä jopa sulkeutuneeksi, enkä osaa olla kenenkään naisen seurassa oma itseni koska pelkään että "nörttiyteni" paljastuisi naiselle.
toisaalta en osaa oikein keskustella mistään mielenkiintoisesta kun en tiedä mikä on mielenkiintoista naisen mielestä...
Minua on kiusattu 6vuotiaasta asti, kotona helvetillisen narsisti äitipuolen toimesta, ja koulussa aluksi senvuoksi kun vaatteeni oli ostettu kirpputorilta ja lopussa siksi kun en pysynyt enää muitten perässä koulussa johtuen siitä että en saanut rauhaa missään missä olin.
Äitipuolella oli tapana isän poissaollessa haukkua minua varastelusta vaikka en ollut mihinkään sen tavaroihin edes koskenut ja tappaa se uhkaili suunnilleen jokaviikko kun isä oli töissä.
Jakoulussa haukuttiin vamamseksi, idiootiksi ja tyhmäksi.
Huonon koulumenestyksen ja sen takia että on haukuttu jälkeenjääneeksi koko ikä, en oikein osaa enää luottaa keneenkään ja en osaa lähestyä uusia ihmisiä.
Tämänvuoksi mun on erittäin vaikea ystävystyä keneenkään, ja nekin vanhat kaverit jota oli silloin joskus kouluaikoina ovat kadonneet noin 90prosesttisesti, ei ole jäljellä enää kuin 3ihmistä jotka tuntee minut edes jollainlailla hyvin, ja niistäkin yksi on alkanut etääntymään minusta jo 3vuotta sitten.
Tässäkin kun kävimme baarissa, niin kaverit sitten yrittivät "iskeä" minulle naisen, mutta se nainen puhui kanssani tasan 10sekuntia ja seuraavaksi näin kun se tanssi veljeni kanssa naamat vastakkain, itse en ole koskaan edes suudellut ketään, halannut olen kerran...
Poikuuskin on siis tallella.
En yleensä edes juuri ajattele että voisin seurustella jonkun kanssa
Ala ja ylä-asteen ajan koitin pysytellä mahdollisimman paljon erossa kiusaajistani ja pinnasin todella paljon koulusta, tämänvuoksi äitipuoleni joka oli kotona haukkui minua melkein jokapäivä ja joskus löi avokämmenellä naamaan (mutta vain silloin kun isä ei ollut kotona, muuten isän illuusio täydellisestä naisesta olisi voinut mennä pilalle)
Kerran kun isä ja äitipuoli olivat juomassa, äitipuoli yritti kuristaa minut, mutta isä pelasti, äitipuoli soitti poliisit että hänet on pahoinpidelty mutta joutui itse rauhoittumaan poliisiasemalle.
Aina kun kerroin isälle että millaista on sillon kun se ei ole kotona, äitipuoleni aivopesi sen uskomaan että minä valehtelen kokoajan ja olen varas ja koulupinnari, isä uskoi kaiken.
Sitten sulkeuduin kotonakin omaan huoneeseeni ja pidin oven lukossa aina kun oli mahdollista, yöllä en uskaltanut nukkua ilman että ovi oli lukossa kun äitipuoleni oli monesti sanonut tappavansa minut.
päivät kulutin kotonaollessa lähinnä pelaamalla videopelejä enkä enää huolehtinut läksyistäkään ollenkaan, koulussa yleensä vain piirtelin jotain kirjoihin tai siten tulin potkituksi puukäsityöluokan oveapäin.
Kukaan tyttö ei puhunut mulle koskaan ala-asteella muuten kuin haukkumalla ja sättimällä esim täipääksi. Ja ne jotka eivät haukkuneet eivät huomanneet mitenkään.
Pelit olivat ainoa pakotie minulle yli kymmenenn vuotta, samalla kun muut ikäiseni seurustelivat ja ELIVÄT, minun oli pakko pelata pelejä että pysyisin edes jotenkin järjissäni.
JOskus tuntui siltä että jos yhtä tietyä peliä ei julkaistaisi niin ei olisi välttämättä mitään syytä edes elää, niitä oli mukava odottaa ja sitten kun peli viimein tuli postiin niin se oli parasta mitä oli koskaan tapahtunut.
Kukaan ei välittänyt pätkääkään, ainoa joka välitti oli äiti, ja sekin oli sellaisissa oloissa että ei se pystynyt auttamaan mitenkään.
Nyt olen 23vuotias huonosti koulutettu, työtön ja masentunut vanhapoika ja tunnen itseni maailman paskimmaksi ihmiseksi, kiitos maailma.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olet varmaan kultainen poika. Ja oikeesti paha maailma on vain potkinut sua oikeen olan takaa.
Olen yks äiti ihminen ja olen kovia kokenut minäkin, mutta toisin päin... mun lapset on kaikki 5 olleet heikkoja alkolle ja huumeille ym. elämän paheille. Olen yrittänyt yrittänyt heitä saada kaidallatiellä pysymään, mutta turhaan. Osa on kylläkin nyt vuosien saatossa oikealla polulla, mutta on ne taistelut vielä menneen elämän kolhuista johtuen vaikeaa.
Sinulle yrittäisin sanoa että sinun elämäsi on vasta alussa. Kaikki mikä on edessäpäin on parempaa... Olet nyt aikuinen ja saat päättää asioistasi itsenäisesti. Ole ROHKEA Ota suunta eteenpäin. Tässä mmailmassa ei kannata jäädä vaikeroimaan äitipuolien ja hölmön isän tyhmää käytöstä. Ota elämä käsiisi ja aloita vaikka jollain liikunnalla ja pääasiassa ulkoilulla. Siellä päässä alkaa happi virrata ja tulee uusia ajatuksia.
Sinä ole varmaan lahjakas poika, mutta olet nöyryytetty ja alistettu. Pää pystyyn ja koulutusta saa sinun iässäsi vielä vaikka mihin.
Ota selvää.
minä uskon että sinussa on voimaa, koska pystyit kirjoittamaan selkeästi ja avoimesti pahoista peloistasi ja tunteista. Nyt on kesä ja ulos.
Haluan rohkaista, jätä menneisyys taaksesi ja katso mitä kaikkea hyvää elämä onkaan sinulle antava.
sellaista syvyyttä mitä moni arvostaa. Kyllä se aurinko paistaa jokaiselle vuorollaan.
Halaisin, jos voisin!
Sen verran rankkoja juttuja olet joutunut kokemaan, että terapia olisi varmasti paikallaan. Oletko koskaan vakavasti miettinyt sellaista? Onko sinulla masennukseesi lääkitystä? Mene ihmeessä lääkäriin ja juttele tilanteestasi avoimesti. Kysele ensihädäksi vaikka omasta tk:stasi keskusteluapua. Käsittääkseni joka tk:ssa pitäisi olla ainakin psykiatrinen sairaanhoitaja, jonka kanssa voi käydä juttelemassa, mahdollisesti sitä kautta voi saada aikoja psykologillekin. Mutta itse näkisin kohdallasi pitkäkestoisen, intensiivisen Kelan tukeman terapian 1-3 vuotta (1)-2 krt viikossa olevan sinulle välttämätöntä. Terapeutikseen ei kuitenkaan kannata ottaa ketä hyvänsä, vaan käydä ensin omalla kustannuksellaan parilla kolmella, ja valita sitten se kenen kanssa synkkaa parhaiten.
Kirjoituksestasi päätellen olet fiksu ja lahjakas kaveri. Aliarvioit ja vähättelet itseäsi aivan turhaan! Mutta kokemuksesi ovat niin karmeita, että tarvitset ehdottomasti terapiaa, luotettavan ja turvallisen ammatti-ihmisen jonka kanssa työstää vaikeita kokemuksiasi ja tunteitasi läpi. Itsekin olen käynyt lapsuudentraumojeni vuoksi terapiassa, ja todennut, että se on auttanut. Vaikka asioiden läpikäyminen voi olla joskus raskasta, elämä keventyy kun niitä saa työstettyä läpi. Samalla myös oma itseluottamus vahvistuu. Enää ei koe itse olevansa huono, vaan ymmärtää, että itseä on kohdeltu huonosti. Sen oivaltaminen taas auttaa olemaan armollisempi ja ymmärtäväisempi itseään kohtaan. Ole hyvä itsellesi. Sinulla on varmasti kykyjä ja lahjoja saavuttaa elämässäsi ihan mitä haluat. Ei kannata menettää toivoa! Vaikeidenkin kokemusten yli voi päästä.
Lääkitystäkin kannattaa harkita vakavasti, jos olet jatkuvasti vain masentunut. Eihän niitäkään tarvitse loppuikäänsä syödä, vaan sen ajan kun on päässyt pahimman yli ja alkaa elämä vähän helpottamaan.
Ihmmissuhteiden ylläpito olisi varmasti tärkeää. Tietävätkö nämä kaverisi masennuksestasi? Kannattaisi varmaan puhua. Yrittää edes. Entä äitisi? Millaiset välit sinulla on häneen? Mitä jos keskustelisit ihan ensimmäisenä nykytilanteestasi hänen kanssaan? Entä veljesi? Asuiko hän myös isäsi ja äitipuolesi kanssa?
Mitä naisiin tulee, sanoisin, ettei sinulla ole mitään kiirettä. Olet vasta nuori. Keskity ensin itsesi kuntoon saamiseen. Mitä vikaa mielestäsi on nörttiydessä? Itse olisin kovin iloinen, jos minulla olisi tietokoneita ymmärtävä mies, mielestäni se on hieno kyky ihmisellä ja kertoo minulle ihmisen olevan älykäs. Minulle se on siis vain plussaa. Älä hyvä mies sellaista häpeä!
Sanot olevasi huonosti koulutettu. Onko sinulla kuitenkin joku ammattitutkinto? Sanot olevasi työtön. Arvelisitko olevasi työkykyinen? Tahtoisitko töihin? Vai olisitko halukas esim. lähteä opiskelemaan jotain? Mieti mitä sinä ihan oikeasti tahtoisit tehdä. Monilla ihmisillä, joilla on ollut rankka lapsuus, on yhtä suurta kysymysmerkkiä se, mitä elämässään todella haluaa. Unelmat ovat täysin kateissa. Eikä se ole ihme, jos elämä on mennyt vain SELVITYMISESSÄ päivästä toiseen. Mutta jokaisella on varmasti niitä unelmia olemassa, mutta ne täytyy vain onkia esiin, vaikka sitten terapian avulla.
Kokeilisitko harrastaa jotain liikuntaa? Vaikka lenkkeilyä, kuntosalia, uintia? Jos tuntuu, että elämä pyörii yksiösi ympärillä, koita saada itsesi ulos liikenteeseen. Liikunta kohottaa kummasti mielialaa.
Mutta koita hakeutua sinne terapiaan. Hakuprosessi vie jonkun aikaa, mutta se on vaivan arvoinen. Olet sitkeä kaveri ja varmasti terapian avulla saat itsesi joskus kuntoon.
Voimia sinulle!
Minulla ei vaan ollut ilkeää äitipuolta, mutta kotona riideltiin silti kun olin lapsi. Vanhemmat, varsinkin isä, olivat niin stressaantuneita. Heitä vainottiin työpiireissä.
Minä sulkeuduin huoneeseeni ja yritin olla kuulemmatta huutoa.
Muuten tarinasi voisi olla minun kirjoittama. Yksityiskohtia myöten. Et ole ainoa.