Olen jonkun verran lukenut tätä palstaa ja huomannut hyvin usein terapiaa moitittavan. Terapian oletetaan parantavan (kuten esimerkiksi särkylääke päänsäryn). Kuitenkin terapia on vain apukeino paranemisessa ihan samalla tavoin kuin masennukseen määrätyt lääkkeet. Paraneminen lähtee itsestä. Ei tarvitse olla kuin pieni halu olotilan parantumiseen. Se poikii aina vaan lisää halua ja kohta huomaa pahimman olon olevan historiaa. Takapakkeihin tulee varautua, ne kuuluu osana parantumista. Siitä ei pidä lannistua vaan kannattaa yrittää hakea sitä hyvää tunnetta mikä oli ennen takapakkia.
Jos koet ettet ole terapeutin kanssa ns. samalla aaltopituudella, sinulla on oikeus vaihtaa terapeuttia. Kaikkien kanssa kun ei yksinkertaisesti voi tulla toimeen.
Jos koet ettet ole terapeutin kanssa ns. samalla aaltopituudella, sinulla on oikeus vaihtaa terapeuttia. Kaikkien kanssa kun ei yksinkertaisesti voi tulla toimeen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Et taida olla terapiasta selvillä ollenkaan. Tiedätkö, että "suohon" vajonnut ei kertakaikkiaan voi kiskoa itseään sieltä ylös. Eihän hän ole voinut estää itseään vajoamastakaan. Terapia kyllä auttaa. Nämä kirjoittajat eivät välttämättä ole mikään edustava otos terapiassa olleista tai olevista. Voi olla, että nämä kirjoittajat eivät ole niitä parhaiten onnistuneita. Voin sanoa, että ilman terapiaa rämpisin edelleen siinä samassa suossa, jossa olen ollut kauan. Olen hyvin kiitollinen saamastani avusta.
Hmm... Olen itse kavunnut suosta psykiatrini tukemana ilman terapiaa. Keskustelimme lääkärini kanssa terapian mahdollisuudesta ja päädyimme siihen, että se ei ole suositeltavaa.
Terapiassa ihminen pilokotaan "atomeiksi" ja kaikki ikävät asiat, joita mieluiten itse käsittelee omien voimavarojen mukaan, revitään auki.
Itse en ole valmis enkä halukas repimään itseäni vieraan, mahdollisesti ei-synkkaavan terapeutin edessä. Minulla on erinomainen hoitosuhde psykiatriini, luotan häneen 100 %:sti ja monia asioita on voitu vastaanotolla käsitellä asiallisesti, mutta hienovaraisesti.
Lääkehoito+lepo+turvallinen lääkärikontakti ovat ne konstit, joilla itse olen toipunut. Tietysti vielä lisänä oma rakas lähipiiri.
Luuletko että ihan tuulesta tempasin tekstin? En, vaan nimenomaan kokemuksen kautta. Taustastani voin kertoa olleeni erittäin alhaalla. Monesti ajattelin luovuttavani. Jäin kuitenkin miettimään mitä hyödyttäisi luovuttaa, miksi jättää moni ihminen suremaan. Minulla ei ole läheisiä suhteita moneenkaan, mutta siltikin sisissämmässäi tiedän muidenkin jäävän suremaan jos tekisin itselleni jotain. Omin avuin selvisin pahimman yli, jotenkuten, kunnes olin vajoamassa uudelleen. En halunnut kokea enää sitä samaa paskaa uudelleen joten hain apua. Sain sitä lääkkeiden ja terapian muodossa. Ensimmäisiä asioita mitä terapeuttini minulle sanoi oli juuri tuo terapeutin vaihtaminen. Hän ei siitä suutu jos haluan vaihtaa eikä minun pidä tuntea syyllisyyttä.
Joten väitteesi ettei alas vajonnut voi kiskoa itseään ylös ei pidä paikkaansa. Aina on joku joka auttaa kun vain antaa.
Tekstini tarkoitus on olla rohkaisuna sekä luoda uskoa että asiat voisi olla toisinkin.
Jos terapiassa käsitellään asioita joita ei itse jaksa, siitä on oikeus sanoa. Terapiassa mennään terapiaa tarvitsevan tahtiin ei terapeutin tahtiin. Eihän terapeutti voi tietää mitä milloinkin voi käsitellä, vaan kaikki asiat mitkä hän ottaa esille on "koittaa kepillä jäätä" -periaatteella.
Hienoa kuulla että että olet päässyt toipumisessa eteenpäin! Olen iloinen puolestasi.
Minua ei ole pilkottu atomeiksi. Käyn terapiassa kerran kuussa, mutta terapioita on monenlaisia. Niissä voi tarvita käydä monta kertaa viikossakin tai kerran tai joka toinen viikko tai miten kussakin tapauksessa on tarpeellista. Kyllä sen itse huomaa, jos väli on liian pitkä. Siellä kerrotaan asioita juuri sen verran kuin itse haluaa tai pystyy kertomaan ja siinä tahdissa kuin itsestä tuntuu sopivalta.
Minulla on hyvä terapeutti, mutta olen hyvin hitaasti alkanut luottaa häneen. Vika ei suinkaan ole hänessä vaan minussa, koska minun on erittäin vaikeata alkaa luottaa ylipäänsä kehenkään. Niin paljon elämässäni olen tullut petetyksi. Olen mahdottoman epäluuloinen. Tosin nyt tuntuu tuo epäluulokin hieman helpottavan. Voin luottaa edes joihinkin ihmisiin. Omiin lapsiini tosin olen luottanut alusta pitäen, eihän pieni lapsi voi olla petollinen vaan luottavainen.
Lääkettäkin piti alkaa syödä, kun terapia on hitaasti palauttanut muistiani. Alussa minulla oli vain hulluja oireita, mutta ei aavistustakaan, mistä ne johtuivat. Nuo muistot ovat olleet pahoja ja ilman lääkettä olisin mennyt tosi huonoksi. Voin sanoa, että olen ollut hyväksikäytetty. Noita miehiä on ollut useita, omasta perheestäkin, sukulaisia ja tuntemattomia. Jälki on ollut pahaa, kaikki muistikuvat olivat hävinneet. Hitaasti paranen.
joku psykologi puhui joskus, että vaikeasta masennuksesta kärsivä usein pitää terapeuttia tms. pelastavana enkelinä, joka nostaa hänet suosta. ei se niin mene, vaan omalla työllä sieltä on noustava. psykologit, terapeutit jne. voivat vain viitoittaa tietä mutta itse viime kädessä on pelastettava itsensä. alussa tarvitsee apua joltakin ammattilaiselta, mutta tietyssä vaiheessa alkaa kyetä itsekin auttamaan itseään. kaikkea ei siis voi sälyttää edes ammattilaisen harteille.