Mä olen hiljanen, en uskalla puhua ihmisten kanssa sen takia koska pelkään että sanon jotain tyhmää ja menen aina ihan sekaisin jos mun pitäis kertoa jotain. Kauheat paineet aina.
Jos ollaan kavereiden kanssa, musta tuntuu että olen kuin ilmaa, ne vaan puhuu keskenään ja mä kävelen perässä. Jos kysyn jotain, ei ne kuule. En edes tiedä mistä ne puhuvat, enkä aina ymmärrä kaikkia niiden juttuja. Olen alkanut ajattelemaan että olenkohan mä jotenkin vähän jälkeenjäänyt tai oikeasti vähän tyhmä ja yksinkertainen.
vai onko kaikki vain tämän mun sosiaalisen pelon vikaa.
Muo ärsyttää aina kun kaverit puhuu jostain asiasta mistä mä en tiedä mitään ja käyttää sellaisia sanoja joita en kaikkia ymmärrä. en pääse mukaan keskusteluihin.
Mä en ole nykyään enää koskaan kavereiden kanssa, en uskalla, kuitenkin vaan nolaisin itseni.elämä on käynyt tylsäksi. en halua enää jatkaa näin. Mä tahtoisin olla kavereiden kanssa, kertoa hyviä juttuja ja nauttii elämästä.
mistä kaikki tietää kaiken, miksi mä en tiedä mitään?
pääsenkö koskaan eroon tästä, lääkkeillä tai terapialla?
Jos ollaan kavereiden kanssa, musta tuntuu että olen kuin ilmaa, ne vaan puhuu keskenään ja mä kävelen perässä. Jos kysyn jotain, ei ne kuule. En edes tiedä mistä ne puhuvat, enkä aina ymmärrä kaikkia niiden juttuja. Olen alkanut ajattelemaan että olenkohan mä jotenkin vähän jälkeenjäänyt tai oikeasti vähän tyhmä ja yksinkertainen.
vai onko kaikki vain tämän mun sosiaalisen pelon vikaa.
Muo ärsyttää aina kun kaverit puhuu jostain asiasta mistä mä en tiedä mitään ja käyttää sellaisia sanoja joita en kaikkia ymmärrä. en pääse mukaan keskusteluihin.
Mä en ole nykyään enää koskaan kavereiden kanssa, en uskalla, kuitenkin vaan nolaisin itseni.elämä on käynyt tylsäksi. en halua enää jatkaa näin. Mä tahtoisin olla kavereiden kanssa, kertoa hyviä juttuja ja nauttii elämästä.
mistä kaikki tietää kaiken, miksi mä en tiedä mitään?
pääsenkö koskaan eroon tästä, lääkkeillä tai terapialla?
Vastaukset 11
Vanhimmat
olen ihan samanlainen. en vaan osaa keskustella mitään kenenkään kanssa... joskus olen valittanut miehelleni ku mulla ei oo kavereita mut se vaan sanoo että kato peiliin... kukaan ei koskaan pyydä mua mihinkään, enkä itse uskalla pyytää ketään esim kahville ku en kuitenkaan keksi mitään puhumista. paljon on ihmisiä joiden kanssa moikkaan ku kylällä nään mut kenenkään kans en jää jutteleen... mitenkähän tästä pääsis eroon?? alkaa tosiaan elämä olla melko tympeetä...
Uskomatonta,minä oon aina luullut olevani ainoa,ja nyt luen täältä että muillakin on sama tunne.Olen eristäytynyt jo melko hyvin ja menettänyt ihmissuhteet joita voisi olla paljon,jos vain uskaltaisi aukaista suunsa.Mutta kukapa tällaista sanatonta jäykkää ihmistä viitsisikään katsoa.Kertokaa tosiaankin jos löytyy keino millä tästä parantua.
Tuohon auttaa ainakin joku lääkitys, en siitä tiiä kannattaako rueta mitään vakituista lääkettä syömään, ei ehkä sillon jos ei liity pahemmin masennusta ym. Ite käytän joskus tiettyä mieliala-lääkitystä kun rupee liikaa masentamaan ja kun tuo ujous/lukossa-olo on liikaa päällä. Joskus on kuullu melkeinpä päin naamaa kun on sanottu ujoks, mutta kun on lääkitys sillon ei kertaakaan ja on usein paljon parempi itsetunto. Enkä osaa päättää kuitenkaan kannattaako syödä noita vai ei, joskus syön joskus en. Niistä on haittaa ja hyötyä.
Minä olen myös jonkin verran eristäytynyt. Eipä oo ihmissuhteita mullakaan, ja joskus tuntuu että ei tätä elämää saatana jaksa enää kun ei oo muuta tekemistä kun olla kotona....
etten ole ainut tämmönen tuppisuu. mullakin olis kavereita vaikka kuinka paljon jos uskaltaisin olla heidän kans. he aina kyselee että voisinko nähä, mun vaa pitää keksiä jotain tekosyitä. mutta nyt nekin on jääny, ja ei muo paljoo enää kaivata. välillä harvoin kun olen kavereiden kanssa, sillon kun on ihan pakko nähä heitä, niin ne kysyy et mikä mulla on, miks oon näin vaisu. en vaa jaksa selitellä mitää, on niin hemmetin tylsää ku ei voi puhuu! mä pelkään puhumista! jos olisin sanomassa jotain jollekin, miettisin sen mielessä monta kertaa mitä sanon, enkä ehkä siltikään uskaltais sanoo, varsinkaa jos se on jotain vähän pitempää.
on mullaki ongelmat! miks en vaa vois yksinkertasesti olla niinku muutki, puhuu vaa rohkeesti ja kertoo kivoja juttuja, mitä multa puuttuu?
olen hiljainen mutta se ei johdu ujoudesta, vaan siitä että en aina jaksa puhua. en ajattele että minun pitäisi sanoa jotain; kuuntelen vain. Isommassa porukassa kun olen aikani kuunnellut alan huomaamatta keskustelemaan. hiljaisuuteni on selvästi vaikuttanut puhumiseeni sillä lauseiden muodostus osottautuu vaikeaksi miettimättä ensin.
Uskon että hiljaisia ihmisiä kaivataan kaveri piirissä yhtä paljon puheliaitakin.
-Puheliaat(puheliain kaverini) ihmiset kertovat samoja juttuja moneen kertaan ja sen lisäksi kertovat mitä joku toinen on sanonut.
-Hiljaiset(minä) kertoo yleensä vain yhen jutun yhden ainoan kerran jonka jälkeen sen unohtaa saman tien.
Itseasiassa haluasin tavata yhden ujon tuppisuu lapsuudenystävän mutta ei uskalla ikinä tavata kun varmaan ajattelee että on minulle liian tylsää seuraa. Pakon edessä juttua keksisin vaikka omasta megatylsästä elämästä jos hän ei omiaan uskalla kertoa. Mutta kelpaa mulle se hiljaisuus pilviä katsellessa...
Olen samoilla linjoilla kanssasi, en välttämättä ole ujo, mutta hiljainen. Puhun sillon kun on asiaa ja esim partureissa se arsyttä suunnattomasti kun parturi yrittää ylläpitää keskustelua. Samoin puolitutut sukulaiset jotka kyselee aina miten menee jne.
Toisaalta en ole mikään sosiaalisuuden huippu kuitenkaan, osaan kyllä jutella ihmisten kanssa asioista jos meillä on jotain yhteistä, mutta jos ei niin kiitos ja näkemiin.
Olen mielelläni hiljaa, valitettavasti kaikien muiden mielestä se on epämukavaa.
..onpa lohduttavaa ettei ole ainut hiljainen, kykenemätön luontevaan keskusteluun, monesti muista syrjäytyvä henkilö. minulla on käynyt niin että kaverisuhteet on päättyneet siihen että en pysty olemaan oma itseni kaveriporukassa. aina olen ollut se joka jää hiljaiseksi. joka ei uskalla avata suutaan, koska pelkää että sanoo jotain väärää jotain mitä muut ei ymmärrä. olen myös saanut keksiä tekosyitä sille ettei tarvitse lähteä porukassa mihinkään..milloin olen joutunut "siivoamaan" kotona..milloin mitäkin. ahdistun varsinkin isossa porukassa, aina halusin olla ennemmin yhden ystävän kanssa..silloin pystyin olemaan lähes oma itseni, silloin ei ahdistanut. mutta se ei toiminut..koska ystävilläni oli muitakin kavereita ja minä jäin sivuun kun en pystynyt olemaan isommassa porukassa. olen tuntenut itseni huonommaksi muista, tyhmäksi ja paljon tiedottomammaksi muista. ihan kuin olisi oikeasti jälkeenjäänyt. tuntuu että kaikki muut ovat niin perillä kaikesta, sellaisesta johon ei itse pysty puuttumaan mielipiteillään kun ei asiasta tiedä. koulussakaan en ole ollut kovin mallioppilas..on aineita jotka on suoritettu juuri ja juuri. keskittymisvaikeudet varmasti osa syynä.
nyt olen alkanut ajattelemaan enemmän mikä minussa on vikana..sehän voisi hyvin olla jokin sairaus. ainakin adhd -oireyhtymään minulla on monia samankaltaisia oireita. se voisi helpottaa että tietäisi kaiken olevan sairautta..olisi jokin syy jolla selittää oma tietämättömyys ja syrjäytyminen. minulla on tälläkin hetkellä vain yksi ystävä, ihana sellainen. ainut joka on hyväksynyt minut sellaisena kuin olen. ja tämäkin ystävä muutti toiselle paikkakunnalle. suru on suuri mutta olen onnellinen että minulla on edes yksi luottamuksen arvoinen ystävä, vaikkakin nyt kaukana. parempi yksi hyvä, kuin monta huonoa.
olisi mukava löytää samoin tuntevia, niitä hiljaisempia..muista syrjäytyneitä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia. sillä nyt tiedän, etten ole ainut.
Vaikka itse koenkin olevani melko sosiaalinen luonne, (ainakin lähimpien ystävieni kesken) ja alan usein melko helposti keskustelemaan vieraidenkin kanssa, kirjoituksesi kolahti minuun kovasti.
Kärsin nimittäin itsekin siitä, että minun on vaikea päästä mukaan kavereideni keskusteluihin. Jos olen kahden jonkun ystäväni kanssa, tätä ongelmaa ei ole, mutta varsinkin silloin, jos porukkaa on paljon, vetäydyn keskustelusta, (minua alkaa jännittää tilanteet heti, jos ihmisiä on enemmän kuin muutama ympärilläni) enkä läheskään aina pysy perässä mistä kaverini puhuvat. Koen, että kaverini ovat jotenkin älykkäämpiä ihmisiä kuin minä, koen itseni todella tyhmäksi, lapsenomaiseksi, yksinkertaiseksi ja epäilen olenko jollain tavalla kehitysvammainen. Koen olevani jollain tavalla hitaalla. Usein jään miettimään mistä ystäväni keskustelevat ja miten ottaisin keskusteluun osaa, mutta siinä vaiheessa kun minulla on ajatus tullut mieleen mitä sanon, tajuan, että ystäväni puhuvatkin jo jostain täysin uudesta asiasta. Putoan keskusteluissa usein kärryiltä.
Minulla on jatkuvasti ongelmia muistini kanssa, ja esim. työpaikalla kiireessä ja hälinässä minun on vaikea keskittyä kuulemiini asioihin. Usein työkavereiden puheet menevät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, vaikka kuinka yrittäisin keskittyä siihen mistä he puhuvat, ja hetken päästä saatan kysyä työkavereiltani samasta asiasta, mistä he ovat juuri ymmärtämättäni keskustelleet. Tämäkös vasta työkavereitani ihmetyttää, nauravat vain, että missä olet taas ollut, kun juuri äsken aiheesta keskusteltiin. Töissä koen aina olevani jollain tavalla "kuutamolla". Ongelmaa lisää se, että teen töitä vain satunnaisesti, ja systeemit muuttuvat työssäni päivittäin, eikä tieto aina kulje. Lisäksi työmotivaationi on heikko, sillä koen olevani väärällä alalla.
Olen syntymästäni lähtien ollut ns. taivaanrannan maaalari ja minulla on usein vaikeuksia orientoitua aikaan ja paikkaan. Olin jo lapsena aina omissa maailmoissani. Olen taiteellinen ihminen, ja käsistänikin kätevä ja luova, mutta siihen kykyni sitten jäävätkin. Työssä olen ajautunut hoitoalalle, joka ei vastaa taipumuksiani missään määrin.
Minulla on myös toisen alan tutkinto, mutta koen, etten kykene sillekään alalle koska ala todella hektinen ja stressaava, ja vaatii paitsi nopeaälyisyyttä myös esiintymiskykyä ja kielitaitoa - valmiuksia mitä minulla ei ole. Itseluottamukseni on nolla ja koen olevani kelpaamaton mihinkään nykyisen työelämän asettamiin vaatimuksiin.
Uskon, että stressi ja paine lisäävät tätä ulkopuolisuuden kokemusta, sillä stressaantuneena ei jaksa keskittyä täysillä siihen mitä ympärillä tapahtuu.
Miten kohdallasi on: huomaatko ongelmia silloin, jos keskustelet kahdestaan ystäväsi kanssa? Vai tuleeko ongelmia vasta sitten, kun olet isommassa porukassa? Mulla ongelmani korostuu mitä enemmän ihmisiä on läsnä. Ehkä sinunkin kannattaa hankkia ystäviä, joiden kanssa vietät aikaa vain kahdestaan. Sydänystäviä, joille puhua asioista. Minulla on vain joko todella hyviä ystäviä, mutta ns. menokavereita minulla ei ole lainkaan, sillä en hallitse ns. pinnallista seurustelua. Mutta tähän ikään mennessä (olen yli 3-kymppinen) olen alkanut tajuamaan, ettei minun tarvitsekaan oppia mitään small talkia, jos se ei ole minun juttuni.
Sosiaalisuudestani huolimatta kärsin järkyttävästä esiintymispelosta, ja kammoksun tilanteita joissa joudun millään tavalla julkisesti esittämään ajatuksiani tai esittämään jotain jotain asiaa.
Ehkä kyse on siitä, että emme ole kuitenkaan jälkeenjääneitä, vaan vain erilaisia. Meillä todennäköisesti on vain keskivertoa heikompi itseluottamus. Oikeastaan kyse on kai pohjimmiltaan itsetuntemuksesta. Kun oppii tuntemaan itsensä paremmin ja omat hyvät ja huonot puolensa, ja hyväksymään ne, oppii myös luottamaan itseensä.
Minkä ikäinen olet? En osaa sanoa auttaisiko lääkitys sinua. Asia tuntuu kuitenkin vaivaamaan sinua siinä määrin, että voisi olla hyvä käydä puhumassa siitä ammatti-ihmisen luona. Vaikka ihan psykiatrin, niin osaisi harkita, tarvitsisitko jotain lääkitystä.
Itse olen miettinyt myös hypnoosia tähän itseluottamukseen liittyen, mutta en ole vielä kokeillut.
Kai sitä olisi tärkeintä tässä elämässä voida kokea olevansa itse jossain asiassa hyvä ja kelpaava. Kaikkea ei tarvitse osata ja ymmärtää, mutta itseään ja omia rajoitteitaan tulisi oppia ymmärtämään, hyväksymään, ja itseään tulisi oppia arvostamaan ja rakastamaan sellaisena mitä on. Jokaisessa meissä on kuitenkin paljon hyvää. Täytyisi löytää se hyvä myös itsestään ja keskittyä siihen. Itsensä kanssa kun on pakko oppia elämään ja kun sen taidon joskus oppii, elämä helpottuu kummasti ja paineet ja jännityskin lievittyvät.
:) Tsemppiä!
Olen 19 vuotta ja en tahdo koko loppuelämääni elää näin. Oikeestaan mun nuoruus on jo mennyt pilalle. Sitä ei saa koskaan enään takas.
Jos keskustelen kahdestaan jonkun kanssa, mulla on tosi vaikeaa, varsinkin jos ollaan kahvilla tai muuta vastaavaa. En voi katsoa silmiin pitkää, menen ihan lukkoon ja saan paniikin ja punastun ja häpeän. Välillä kyllä pystyn olemaan suht normaali, vaikka silti jännitän aina.
Mitä isompi porukka, sitä hiljaisempi olen.
Vaikka välillä tuntuu etten ole niin ujo, vaan en puhu siksi, koska pelkään että en muistakkaan mitä mun piti sanoa, ja sammakoita tulee suusta.
Joo mulla on kunnon ystäviä joiden kanssa voisin puhua mistä vain. ja oikeestaan en ole ujo heidän kanssa, vaan menen vaan sekaisin jos puhun. tämä on vaan pahentunut viime aikoina koska olen alkanut jo liikaa tarkkailla itseeni, et mitä nyt sanon ja teen ja miten olen..
Niinkun sanoit, että olet taiteellinen. Sama täällä, minä myös :)) Onko taiteelliset ihmiset sit jotenki tyhmiä, eikä ymmärrä muusta kun taiteesta :D Mun työ liittyy siihen ja tiedän että olen työssä hyvä (vaik itse sanonkin). Mut muussa mä en tiedä olevani hyvä.
Pienenä tarhassa mä olin tosi kova puhumaan ja kerroin aina kaikille tarinoita. Ja sanottiin että musta tulee isona kova puhuja, niinkun mun äitikin. Mut silti olin ujo pienenä.
Joku mussa nyt on vikana, joku ymmärtämisen ongelma ja joku vamma varmaan mitä ei ole huomattu. Aina muo on ainakin terveeks lapseks sanottu.
Mä tahdon olla avoin ja tunteellinen! Ja aijon muuttua ja hankkiutua hoitoon. Ensiksi saada vaikka jonkun lääkityksen, jos tälläseen on mitään?
Ei tuohon ole mitään simsalabim- lääkettä. Eikä siihen varmaan kannata ensimmäisenä tukeutua. Mitä jos kertoisit ystävillesi, ettet pysy mukana ja juttelisitte asioista. Mulle on aina ollut ominaista se, etten ole hyvä suustani ja usein olen hiljaa isossa porukassa. Kaikkein läheisimmät ihmiset ovat asia erikseen.
Sosiaalisuus on hieno asia, minua vaan ärsyttää se, että siitä on tullu kauhea mörkö mulle, koska jokapaikassa vaaditaan sitä. Työelämä, opiskelu, ihmissuhteet, kaikki!
Mutta vaikka ujo, ja hiljainen olempahan oma itseni sitten vaikka antisosiaalisena tylsänä nörttinä. Pitäs varmaan mennä jollekin kurssille missä opetetaan kohtaamaan toisia tai jotain. Mut se mitä piti sanomani, niin ymmärrän että turhauttaa, muista vaan, että ujoja rittää. Paha vain, että meillä on vaikeuksia löytää edes toisiamme, kun emme uskalla tutustua kehenkään. Damn.
Jos olet lisäksi vielä tyttö/nainen, niin voit ottaa yhteyttä minuun, niin voin koittaa auttaa. Ja koska aikani kuluu pääosin töissä, niin toivottavasti olisit PK-seudulta.
Kirjoita osoitteeseen [email protected].