Miten reagoitte masentuneena esim. elokuviin tai musiikkiin? On sanomattakin selvää ettei masentuneena kannattaisi katsoa synkkiä elokuvia. Tulin sitten lainanneeksi kirjastosta kotimaisen Paha maa -leffan kun en sitä aiemmin ollut nähnyt. Melkeinpä koko elokuvan ajan itkin. Kaikki ne onnettomuudet, kuolemat, vastoinkäymiset.. Ne tuntu niin pelottavan aidoilta ja jotenkin koskettivat henkilökohtaista historiaa. En tiedä johtuuko tämä tunteiden purkautuminen masennuslääkkeistä (Efexor ja Mirtazapin) vai hajoanko lopullisesti? Minulla on aika etäiset välit lähisukulaisiini ja asun melko kaukana juuriltani. Niillä asiat on mallikkasti jotka ovat löytäneet puolison ja elävät yhteistä elämää. Entäs me eksyneet ja yksinäiset, kuka meistä on kiinnostunut ja kuka hoitaa asiamme sitten kun matkamme päättyy?
Elokuvasta lainattua:
"Mä uskon kuitenkin että lopussa meille käy hyvin. Eihän tässä muuten ois mitään järkeä"
Elokuvasta lainattua:
"Mä uskon kuitenkin että lopussa meille käy hyvin. Eihän tässä muuten ois mitään järkeä"
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mitenkähän taas uskaltaa napata Mirtazapin-nappulan ja alkaa odotella nukahtamista. Viimeyönä olin kaksipaikkaisen vanhan kattamattoman pienlentokoneen kyydissä. Tosin istumapaikat oli varattu ja minä jouduin makaamaan rungon päällä. Heti siinä potkurin takana runkossa olin kynsin hampain kiinni. Olin kokoajan tippumaisillani ja lentelimme sähkölinjojen alta ja välistä, etsimme sopivaa laskeutumispaikkaa, pähkäilimme riittääkö polttoaine kotimatkalle ja taisinpa lopulta pudotakin koneen kyydistä. Ja siinä alas tippuessani toivoin että kuolen kivuttomasti.
Vähän saman tyyppisiä kokemuksia on myös minulla. Ihan pienetkin asiat, ilot ja surut telkkarissa tai leffoissa itkettivät. Jossain vaiheessa älysin, että homma kuuluu taudin kuvaan ja ne "itkettäjät" olivat ainoastaan välikappale, jotta saan omaa pahaa oloani purettua pois. Itkin toki myös spontaanisti ja omiin ajatuksiini pohjautuen, mutta ne pahimmat tulvat kyllä tulivat nimenomaan putken kautta.
Minusta on hyvä, että mikä tahansa ulkopuolinen ärsyke aktivoi omaa psyykeä "luovuttamaan" ja antamaan tilaa suremattomille suruille, mitä ne ikinä sitten ovatkaan. Minä olen viimeisten kuukausien aikana itkenyt enemmän kuin koskaan aiemmin elämässäni. Hanat eivät edelleenkään ole täysin kiinni, mutta tilanne on jo paljon valoisampi.
Erinomainen tuo lainaus leffasta. Hyvää jatkoa sinulle!
Kuin myös olen kokenut masiksen ollessa ns. päällä synkät ja surulliset tarinat jostain syystä helpottavat, hanathan siinä aukee, mutta ymmärtääkseni se ei ole ollenkaan paha asia päinvastoin.
Ja ymmärtääkseni monet aivan 'normaalitkin' itkevät jos elokuva on kovin riipaiseva tai vaikka ei olisikaan.
Mutta jos elokuva/kirja tuntuu liian ahdistavalta on se tietysti syytä jättää väliin.
Itsekin olen viimeisen puolen vuoden aikana itkenyt valtavasti (ja olen mies). Viime kesänä minulla oli aivan väärät lääkkeet ja ahdistukset valtasivat aina mielen, enkä edes tuolloin saanut purettua pahaa oloa itkemällä. Mutta nyt onneksi itku auttaa. Jostakin olen kuullut että masennus on surematonta surua ja itkemättömiä itkuja.
Eikä väärin sanonutkaan.
Minulla on välillä päiviä tai ahdistuskohtauksia, jolloin kävelen kaupungillakin varmaan tosi mielitautisen näköisenä. Siis aika introvertin omaisesti. Katsomatta vastaantulijoita ja vain väistelemällä ihmisiä. Jos joku tuttu tulee vastaan enkä huomaa, ne varmaan ajattelevat että hullu mikä hullu se on..