Anoreksia on valinta

pieni korjaus,se ei todellakaan ole ainakaan tietoisesti oma valinta, kukaan ei mieti siinä vaiheessa että ehkä voi pahimmassa tapauksessa jopa kuolla.
Itselläni kun kaikki alkoi niin en mä sitä sillon edes käsittänyt ja se ruokailu vaan "unohtu"/jäi.En koskaan tietoisesti valinnut tätä paskaa elämää mitä tän mukana tuli!

Mä en käsitä miten porukka ei VIELÄKÄÄN voi ymmärtää että ei tää sairaus tuu vaan sormia napsauttamalla!

Anoreksia on mielen sairaus, ei kukaan voi vain valita sairastuvansa tai olla sairastumatta.

Anorexia EI OLE V A L I N T A!
Löysin tällasen tarinan, toivottavasti kirjottaja ei pahastu vaikka laitankin sen tänne. LUE ALOITTAJA TÄMÄ!

Elämän halu oli kova. Olin nuori, kasvamassa aikuiseksi. Nuori, joka ihaili muita nuoria, joista haluaa ottaa mallia. Todellisuus hiipui. Fantasiat ja faktat sekoittuvat.

Ovelleni muutamana iltana oli käynyt koputtelemassa outu hahmo. Kun ja jos uskaltaudun kurkistamaan, se juoksi pois. Juuri siksi, koska en antanut ajatukselleni valtaa.

Eräs päivä se hahmo ei mennytkään pois. Se tuli sisään, koska avosylin avasin oveni sille. Se pesi aivoni ja tuntui kuin en olisi entiseni. Se ei lähtenytkään pois. Avasin oveni uteliaisuuttani, kokeilunhaluani päästin sisään, vieraanvaraisuuttani esittäydyin ja annoin sille vallan... omassa päässäni... omassa sielussani.

Silloin asuimme yhdessä. Hän ja minä. En tiennyt, miten olisin pärjännyt ilman sitä. Se sai minut liikkeelle vaikka en jaksanutkaan. Se sai minut kuihtumaan kuin kukka, joka ei saa vettä. Olimme yhtä.

Tuli päivä kun en enää jaksanutkaan lähteä liikkeelle. Se oli imenyt voimani. Vienyt varani. Kaikki ihmiset ympäriltäni. Olimme vain kaksin. Itkin ja huusin sille. En ollutkaan onnellinen, vaikka Se oli luvannut minulle, että tulisin olemaan. En ollutkaan täydellinen, jonka Se oli myös luvannut. En ollut kuin ne muut nuoret tai ne mainoksen mallit- olin itsekeskeinen, jota kukaan ei jaksanut kuunnella. Jonka seuraan kukaan ei halunnut. Se oli lukinnut minut oman mieleni syövereihin... omaan kotiini.

Eräs päivä päätin olla vahva ja näyttää Sille, että en tarvitse sitä. Nyt enkä koskaan. Päätin, että se saa muuttaa pois, takaisin kadulle, mainoksiin, josta se oli luokseni tullut. Avasin oveni, revin sen nahkani alta, kiskoin sen hiusjuurestani, taistelin sen mielivaltaa vastaan. Lopulta potkaisin sen ulos!

Siellä se vielä tänäänkin oveni takana istuu... kuin piru joka vaanii jokaista suu palaani. Aina kun verhojeni takaa kurkistan aamulla, jospa se olisi jo lähtenyt, se katsoo minua suoraan silmiin takasin ja yrittää kuiskia "päästä minut takasin". Kiusaus on ollut suuri; avata tuo ovi... helvettiin. Mutta olen lukinnut sen. Siitä se ei enää tule läpi.

Joku päivä en enää näekkään Sitä oveni takana. Silloin olen vapaa. Mutta en vielä, en huomenna enkä ylihuomenna.

Se päiviä kun olen vapaa, voi olla, että Se on tullut luoksesi Sinua vikittelemään. Pikku hiljaa valtaamaan kotisi, mielesi, sielusi, salakavalasti, että et edes melkein huomaa. Silloin alkaa helvetti. Omassa kodissasi. Siellä minne piti päästä aina pakoon kaikkea pahaa. Mutta ei...

Se on kavala, Anorexia