Huomenia vaen kaikille tasapuolisesti.
Heräilin tässä aamuyön tunteina ja vielä yön hämäryys on huoneissa,kun keittelen aamukahvea itselleni.
Tässä keittiön pöydän ääressä kahtelen ulos pihalle ja taustalla rupruttaa kahvinkeitin.
Tässä on hyvä vaipua ajatuksissa menneisiin ja muistella niitä kaipauksella,varsinkin tuli mieleen yksi juttu lapsuuden kesältä,jolloin olin sellainen 10-vuotias pojan nulikka.
Heinäkuu oli jo siinä vaiheessa silloin,että heinät oli jo saatu seipäille ja ne oli jo kuivuneet.
Joka kesäiset heinä vieraat olivat jo lomansa kerenneet pitää ja lähteneet itse kukin koti taipaleille tai jatkamaan lomaansa.
Oltiin vain me penskat ja isä sekä äiti jatkamassa heinänajo urakkaa navetan ylisille ja latoon.
Muistan sinä päivänä isän veljen tulleen jelppimään meitä tuossa urakassamme ja olimme mielissään lisä avusta,varsinkin kun se oli setä,joka meitä penskoja hauskuutti aina jutuillaan.
Isällä tunnusti aina olevan kiire ja hän ei isommin joutanut puhelemaan,minkä nyt ymmärrän huoleksi työstä ja sen raskaudesta.
Mutta setä oli muuta maata,sillä hän jaksoi kertoilla juttujaan ja kiusoitella meitä kakaroitakin.
Sinä päivänä isällä tunnusti olevan kahta kauheampi kiire hakea heinäkuormia latoon,tuntui kuin hänellä oisi ollut tieto tulevista vesisateista tai niin hänellä varmaan olikin,sillä hän kuunteli aamuisin radiosta sääennustukset.
Olimme kerenneet ajaa jo monet kuormat heiniä latoon sinä päivänä,kun tuli pakollinen paussi urakkaamme,sillä sinä päivänä kulki kauppa-auto ja siinä oli pakko käydä.
Isä istui pirtissä tuskastuneen näköisenä tupakkaa polttaen,kun äiti teki lähtöään ostoksille.
Setä kehu meitä penskoja koviksi työmiehiksi ja otti lompsansa ja maksoi muka jokaiselle palkkaa ahkeruudesta.
Mehän innoissaan pienestä palkasta pakkauttiin äitin mukana kauppa-autolle ja ostammaan karkkia.
Se oli kova sana meille,että itse ostettiin karkit,sillä yleensä äiti toi meille naposteltavat,ei niitä itse osteltu.
Sittenpä mieli olikin valoisampi,kun taas jatkettiin kuormien ajelua,olihan saatu ostettua karkit itsellemme.
Muut mätöstelivät ostokset sen siliän tien,mutta minä jemmasin karkkilootan kuorman teon jälkeiseksi nautinnoksi.
Ajattelin mielessäni,että sitten heinäkuorman päällä maatessa olisi kiva mätöstellä karkkejani.
Kun kuorma saatiin valmiiksi,kaikki nousivat sen päälle ja lähdettiin saran päästä kohti kotia.
Kun muut sisarukseni huomasivat ,että minulla on vielä karkkejani,alkoi armoton kerjäys joka suunnalta.
Hoksasin ettei ajatukseni ollutkaan hyvä jättää karkkeja myöhemmäksi,niinpä hädissäni kaapaisin koko askin suuhun ja näyttelin muille tyhjää askiani.
Silloin tapahtui jotakin odottamatonta.
Nimittäin suosarkojen yli kuljettiin puisia siltoja pitkin ja juuri siltaa yli mennessämme se yhtäkkiä pettikin.
Siitähän syntyi hirveä paniikki ja kaikki tippuivat kuormasta,varsinkin mulla sattui huono tuuri,sillä tipahdin juuri ojaan ja heinät niskaan.
Hälinässä kaikki ehtivät toisiaan ja pian ne huomasivat minun puuttuvan joukosta.
Minä siellä ojassa pimeydessä suu täynnä karkkeja ihmettelin hetken,että mitä tapahtui ja mikä pimeys nyt tuli.
Sitten hoksain lähteä konttaamaan ojan pohjaa pois heinien alta ja pian alkoi valoa näkyäkin.
Muut oli jo ehtineet minua ja pelänneet pahinta.
Muistan kun kömmin paskasena ojasta ja setäni huomasi minut ja huuteli toisille minun lyötyneen.
Senverran oli heinien alla happi käynyt vähiin,että kun pääsin ojasta rupesin kakomaan suussani ollutta karkkimöykkyä pois,että saisin paremmin ilmaa.
Setä säikähti ja huusi muille"nyt se saatana oksentaa suolesa tuo poika,ei se oo kunnossa".
Äitihä hätääntyneenä tuli kahtomaan poikaasa ja lähemmin tutkittuaan totesi ne suolet karamelleiksi.
Sitten äitin huoli purkautu suuttumukseksi ja sain kuulla kunniani tuomoisesta karamellin syönistä.
Nyt jälestä päin oon miettinyt,että ehkä joku isompi voima halusi näpäyttää minua ahnehtimisesta ja pani sillan minun kohalla pettämään.
Olisinhan voinu antaa muillekkin karkkejani.
Että tämmöinen tarina tällä kertaa.
Heräilin tässä aamuyön tunteina ja vielä yön hämäryys on huoneissa,kun keittelen aamukahvea itselleni.
Tässä keittiön pöydän ääressä kahtelen ulos pihalle ja taustalla rupruttaa kahvinkeitin.
Tässä on hyvä vaipua ajatuksissa menneisiin ja muistella niitä kaipauksella,varsinkin tuli mieleen yksi juttu lapsuuden kesältä,jolloin olin sellainen 10-vuotias pojan nulikka.
Heinäkuu oli jo siinä vaiheessa silloin,että heinät oli jo saatu seipäille ja ne oli jo kuivuneet.
Joka kesäiset heinä vieraat olivat jo lomansa kerenneet pitää ja lähteneet itse kukin koti taipaleille tai jatkamaan lomaansa.
Oltiin vain me penskat ja isä sekä äiti jatkamassa heinänajo urakkaa navetan ylisille ja latoon.
Muistan sinä päivänä isän veljen tulleen jelppimään meitä tuossa urakassamme ja olimme mielissään lisä avusta,varsinkin kun se oli setä,joka meitä penskoja hauskuutti aina jutuillaan.
Isällä tunnusti aina olevan kiire ja hän ei isommin joutanut puhelemaan,minkä nyt ymmärrän huoleksi työstä ja sen raskaudesta.
Mutta setä oli muuta maata,sillä hän jaksoi kertoilla juttujaan ja kiusoitella meitä kakaroitakin.
Sinä päivänä isällä tunnusti olevan kahta kauheampi kiire hakea heinäkuormia latoon,tuntui kuin hänellä oisi ollut tieto tulevista vesisateista tai niin hänellä varmaan olikin,sillä hän kuunteli aamuisin radiosta sääennustukset.
Olimme kerenneet ajaa jo monet kuormat heiniä latoon sinä päivänä,kun tuli pakollinen paussi urakkaamme,sillä sinä päivänä kulki kauppa-auto ja siinä oli pakko käydä.
Isä istui pirtissä tuskastuneen näköisenä tupakkaa polttaen,kun äiti teki lähtöään ostoksille.
Setä kehu meitä penskoja koviksi työmiehiksi ja otti lompsansa ja maksoi muka jokaiselle palkkaa ahkeruudesta.
Mehän innoissaan pienestä palkasta pakkauttiin äitin mukana kauppa-autolle ja ostammaan karkkia.
Se oli kova sana meille,että itse ostettiin karkit,sillä yleensä äiti toi meille naposteltavat,ei niitä itse osteltu.
Sittenpä mieli olikin valoisampi,kun taas jatkettiin kuormien ajelua,olihan saatu ostettua karkit itsellemme.
Muut mätöstelivät ostokset sen siliän tien,mutta minä jemmasin karkkilootan kuorman teon jälkeiseksi nautinnoksi.
Ajattelin mielessäni,että sitten heinäkuorman päällä maatessa olisi kiva mätöstellä karkkejani.
Kun kuorma saatiin valmiiksi,kaikki nousivat sen päälle ja lähdettiin saran päästä kohti kotia.
Kun muut sisarukseni huomasivat ,että minulla on vielä karkkejani,alkoi armoton kerjäys joka suunnalta.
Hoksasin ettei ajatukseni ollutkaan hyvä jättää karkkeja myöhemmäksi,niinpä hädissäni kaapaisin koko askin suuhun ja näyttelin muille tyhjää askiani.
Silloin tapahtui jotakin odottamatonta.
Nimittäin suosarkojen yli kuljettiin puisia siltoja pitkin ja juuri siltaa yli mennessämme se yhtäkkiä pettikin.
Siitähän syntyi hirveä paniikki ja kaikki tippuivat kuormasta,varsinkin mulla sattui huono tuuri,sillä tipahdin juuri ojaan ja heinät niskaan.
Hälinässä kaikki ehtivät toisiaan ja pian ne huomasivat minun puuttuvan joukosta.
Minä siellä ojassa pimeydessä suu täynnä karkkeja ihmettelin hetken,että mitä tapahtui ja mikä pimeys nyt tuli.
Sitten hoksain lähteä konttaamaan ojan pohjaa pois heinien alta ja pian alkoi valoa näkyäkin.
Muut oli jo ehtineet minua ja pelänneet pahinta.
Muistan kun kömmin paskasena ojasta ja setäni huomasi minut ja huuteli toisille minun lyötyneen.
Senverran oli heinien alla happi käynyt vähiin,että kun pääsin ojasta rupesin kakomaan suussani ollutta karkkimöykkyä pois,että saisin paremmin ilmaa.
Setä säikähti ja huusi muille"nyt se saatana oksentaa suolesa tuo poika,ei se oo kunnossa".
Äitihä hätääntyneenä tuli kahtomaan poikaasa ja lähemmin tutkittuaan totesi ne suolet karamelleiksi.
Sitten äitin huoli purkautu suuttumukseksi ja sain kuulla kunniani tuomoisesta karamellin syönistä.
Nyt jälestä päin oon miettinyt,että ehkä joku isompi voima halusi näpäyttää minua ahnehtimisesta ja pani sillan minun kohalla pettämään.
Olisinhan voinu antaa muillekkin karkkejani.
Että tämmöinen tarina tällä kertaa.
Vastaukset 15
Vanhimmat
perille? Kyllähän sitä kaikkea sattuu ja saattaahan monella sattumuksella ollakin jokin syvempi merkitys, mutta kyllähän se monesti on niin, että kun jostakin todella pahasta paikasta selviämme, kuin ihmeen kaupalla ja vannomme mielessämme, että varmasti tulemme elämään hyvinä ihmisinä loppuelämämme, niin eipä mene pitkä aika, kun alamme vakuutella itsellemme, että kaikki olikin ihan vain sattumaa ja saatammepa jopa ajatella, että tilanteesta selviäminen olikin meidän oman nokkeluutemme ansiota.
Ymmärrän nyt vanahana ja viisahana,että pittää myös osata jakkaa sitä mitä sulla on yllin kyllin.
Liika ahneus vaen viepi elämältä makkeuven ja saattaa puottaa sinut korkealta matalammalle ku me muut.
Tämmöstä minä sain älliini tuosta keikahuksesta.
No,se on taas morjens!
Nykypäivään sovellettuna opetuksena Kössin kertomus todistaa sen, että
- ahneella on kakkainen loppu ja
- kannattaa karttaa namu-setiä
siitä ojaan tippumisesta säidähkyksellä. Siinä olisi ollut aineksia jo pahempaankin tapaturmaan, vaikkapa olisit vetässy henkeesi ne karkit.
Meikäläisellä tuli tuosta mieleen ne 60-luvun heinäajat, parasta oli kun sai syödä suoniityllä ollessa oikeata PURKKILIHAA leivän päällä ja välillä keitossa. Miten se olikin niin MAHDOTTOMAN HYVÄÄ! Ja sitten juotiin päälärin reunalta kotikaljaa, joka oli pysynyt hetteen pohjalla kylmänä,, oi niitä aikoja..
Se työnteko ei kyllä jostakin syystä maistunut, oli ihan hirveätä kun oli pakko haravoida, eikä saanut edes pelleillä sen haravan kanssa, minä olisin mieluummin nostellut heiniä seipäille mutta ei, kun se oli vain aikuisten hommaa.
Kun sitten loppui ne haravoinnitkin ja tuli lähtö Suomen eteläpäähän, niin kas kummaa, sitä alkoikin kaipailemaan niitä haravointeja ja muita heinätöitä.
Kun sitte 19-kesäisenä sain kaverini kotona heinäpellolla seivästää heinää, niin nautin siitä aivan mahdottomasti mutta siihen on heinätyöt jääneet.
Kuka kumma se osaisi vielä tehdä sitä vanhan ajan purkkilihaa? (kyllä kaupaksi menisi aivan varmasti). Nämä nykyiset on niin kauhean makuisia ettei niitä pysty syömään, hyvä jos koiralle kelpaa.
tehdä aivan hyvin vaikka itse. tarvii vain purkituskoneen.
jotkut tekevät hirvenlihasta. ja kaloista saa vallan mahtavaa evästä, kun osaa sopivasti maustaa.
kyllä ne kaupan säilykepurkit ovat liian hienoksi jauhettua mössöä ja ylikypsäksi painekeitettyä.
ja kahvittelu hetket olivat parasta heinäpellolla.
Pahinta taas äkäiset paarmat jotka purivat paljasta ihoa.
ole niin herkullista (olen maistanut), kuin se vanhanajan sikanauta, vai mikä se "risteytys" olikaan. En kauheasti tykkää hirven mausta.
Hyviä on purkitetut kalat ym. mutta minä kaipaan just sitä entisaikojen kunnon purkkilihaa.
heiniä, oli kivaa, kun kiivettiin välillä katonrajaan ja sieltä pudotimme itsemme heinäkasaan.
Mitenkähän ne sisiliskot ei silloin pelottanu, vaikka niitä vilisti siellä heinien joukossa ja seinähirsissä ja otettiin niitä välillä käteenkin? nyt, kun näkee vaikka rappusilla sisiliskon, niin melkein saa sydärin.
polki heiniä ja hyppi vielä niissä,niin kummasti kutitti illalla saunassa ihoa.
Jos ei suoraan sanottuna kirvellyt.
silloin maukasta, kieltämättä.
mutta luulisin nykyisten makusuositusten mukaan sen olevan turhan rasvaista. kyllä siinä purkin laidalla oli senttiä paksu talikerros...
Lapsuusmuistoja kyllä riittää...mutta me ihmiset ollaan siitä jänniä, et tahtoo mieleen tulla vaan ne hyvät ja aurinkoiset päivät.
Ollakseni ihan rehellinen, niin ei se kyllä niin mukavaa ollu siellä heinäpellollakaan, saati perunapellolla.
Mutta...aika kultaa muistot ja kyllä minäkin, jos oisi mahdollisuus, lähtisin vaikka tänään heinäpellolle.
kenen tahansa perunapellolle kuokan kanssa,jos saisin pitää itse edes osan kuokkimistani perunoista!En ole koskaan edes nähnyt koneellista perunan nostoa,paljasjalkainen siikarantalainen kun olen,mutta noin teoriassa ajatellen sen luulisi olevan aika tavalla
helpompaa työtä, kuin perinteinen kuokkimismenetelmä.Rutto pilasi kotitalon ja naapureittenkin pellot,mistä lie alkunsa saanut.
Tietääkseni se leviää pellolta pellolle siitepölyn tavalla.Selkähän se on kovilla kuokan kanssa työjellessä,mutta on se sen arvoistakin.
pilannut tämän kesän potut?
ei voine pitää paikkaansa? rutto iskee varsien kautta märillä ilmoilla vasta loppukesästä, ja se on yksivuotinen ilmiö. (siis tämä on mutu-tietoa).
halla tainnut paleluttaa varret. tai rikkakasivimyrkky liian väkevänä annoksena liian myöhäisessä kasvuvaiheessa.
kesannolle. Elikkä tänä vuonna ei ole istutettu ollenkaan! Mutta ainakin viiden edellisen vuoden potut meni. Puikula näkyi olevan erityisen herkkä rutolle. Kokeiltiin kaikenlaisia lajikkeita, niin, että samana kesänä saattoi olla neljääkin erilaista samalla pellolla. Näkyy olevan,että mitä jauhoisempi,elikkä mielestäni makoisampi lajike,niin sitä herkempi rutolle.
omperäisen tarinan! Olipa kiva lukea. Ei ollut uutisista lainattua? Jatka näin...