Toivon saavani neuvoja, miten rauhoitella poikaystävääni kun paniikki iskee, ja mitä voisin tehdä helpottaakseni tilannetta. Hän pelkää kaikkia paikkoja, joista ei ns. "pääse pois", esim. leffateatteri, ravintolaillalliset, perheillalliset, kahvikekkerit, parturi, koulua ym. Tämä hankaloittaa paitsi hänen elämäänsä, niin myös minun elämääni. Olemme olleet puolitoista vuotta yhdessä, mutta vain kerran ulkona syömässä, kerran leffassa ja hän on kerran osallistunut sukuillalliseen. Sukumme harrastaa illallisia ja yhteisiä iltoja paljon (n. kerran kuussa), ja myös hänen odotetaan osallistuvan, etenkin nyt kun olemme muuttaneet yhteen. Mutta ei. Hän kyllä lupailee, mutta vetäytyy viime tingassa. Hänen mielestä minä olen välinpitämätön ja julma, koska odotan ja suorastaan vaadin häntä tulemaan. Minun mielestäni hän taas on välinpitämätön ja epäkiitollinen kun hän kieltäytyy kutsusta joka kerta, vaikka se merkkaisi minulle ja perheelleni paljon. He eivät ymmärrä, miksi pikaystävääni ei koskaan näy, ja ajattelevat, että hän on töykeä. On myös tylsä ettei voida käydä syömässä, tai kahvilla tai oikeastaan missään yhdessä, enkä tiedä jaksanko tällaistaa elämää. Tilanne on erittäin turhauttava, koska haluaisin olla ymmärtäväinen ja joustava, mutta toivon että hänkin olisi sitä, eikä aina vetoaisi paaniikkihäriröön. Apua ammattilaisilta hän ei suostu hakemaan, mikä sekin on mielstäni itsekästä, koska nyt minäkin kärsin hänen ongelmistaan.
Avokilla paniikkihäiriö
Kauanko vielä jaksan?
181278
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
Hänen pitäisi nyt ehdottomasti hakea ongelmaansa apua. Mitä enemmän ja pidempään hän luistaa normaaleista jutuista, sitä vaikeampaa ulos lähteminen tulee myöhemmin olemaan.
Hän on selvitettävä, mitä hän todella pelkää tapahtuvan noissa paikoissa? Pyörtyvänsä, saavansa sydänkohtauksen, oksentavansa? Mitä hän pelkää? Sitä kautta täytyy järkeistää käytännön tilanteet..
On paljon hyviä teoksia, joita lukemalla hän sattaisi saada apua ongelmiinsa. Mutta pikaista apua hän saisi, jos vain menisi sinne lääkärille. On olemassa lääkkeitä joita otetaan ennen uloslähtöä. Sellainen lääke estää paniikin tavanomaisimpia fyysisiä oireita. Pitkäaikainen lääkitys auttaa paniikkiin kokonaisvaltaisemmin. Lääkäri ne sitten määrittelee, mikä sopii kenellekin.
Miksei hän hae apua? Paniikkioireet ovat nykyään todella yleisiä, joten hävetä ei ainakaan tarvitse. Kurjaa kun hän jää paitsi niin monista kivoista hetkistä, vaikka apu voisi olla vain puhelinsoiton ja lääkärikäynnin takana!
Se on vaikeaa, mutta ne pelot pitäisi kohdata. Vaikka se tuntuu hassulta, niin ihminen tottuu vaikeisiin tilanteisiin kun huomaakin peloista huolimatta selvinneensä, alitajuisesti.
Ja sinun pitää tukea häntä ja ymmärtää häntä! :/
Mikään ei ole paniikkihäiriöiselle pahempaa kuin tuo painostus; tee sitä, nyt menet lekurille jne. Olin samassa asemassa pitkän aikaa etten mihinkään tilaisuuksiin pystynyt menemään, en edes lääkärille vaikka tiesin että lääkitys löytyy. Lopulta avomieheni suorastaan pakotti minut lääkärille, hän tilasi minulle ajan ja selitti asiani. Jännitin lääkäriaikaa tavattomasti mutta kun päivä koitti , pyysin kaveriltani rauhoittavan ja lääkärikäynti onnistui erinomaisesti. Sain paroksetiinit , rauhoittavaa sekä beetasalpaajia. Nyt on kaikki jo suht kunnossa.
Puhu rauhassa avokillesi ja lupaa vaikka soittaa hänen puolestaan lääkärille jos hän ei itse pysty. Ja kerro että lääkärit ovat ymmärtäväisiä ja rauhallisia, he tietävät paniikkihäiriön, se on todella yleinen 'vaiva' nykyään. Tsemppiä!
Nyt jos koskaan on aika havahtua ja katsoa totuutta silmiin.
Jos avokkis on ton luokan panikoija, eikä halua hoitoa, mieti kauanko itse jaksat sitä!
Aivan liian moni masennus ym. lähtee juuri tuollaiseesta tuulimyllyjä vastaan taistelemisesta, vaikka avokki olisikin avun tarpeessa on sinun syytä miettiä jaksatko sinä auttaa.
Mitään konstia jolla panikoinnista pääsisi varmasti eroon, ei ole. Ja siksi Sinun on aika miettiä, mikä on todella tärkeätä, vastahakoinen ja sosiaalista elämää pakeneva avokki vai läheiset ja turvalliset lähimmäiset/sukulaiset?
Mutta, jos toisesta todellä välittää, yrittää kyllä tuossa vaiheessa auttaa. Nimittäin apua siihen on saatavilla, mutta avunhakemisen kynnys on vain niin korkea, että siihen menee turhankin pitkään aikaa. Juuri siinä aloittaja voi tehdä paljonkin. Keskustelemalla asiasta hän voi saada kumppaninsa kertomaan syvällisemmin peloistaan ja paniikistaan, sitä myötä helpottuu myös avun hakeminen. Tiedän itse miten vaikeaa se oli. Jos olisi ollut joku tukena, tilanne ei olisi venynyt niin pitkään. Mutta minähän en edes kertonut kenellekään vuosiin.
Sekin aika kauhea asia, jos mies tajuaa, että hänen suhteensä päättyi paniikkihäiriön takia. Se lisää tuskaa ja kierrettä yhä vaan. Itse asiassa ongelma onkin tuossa vaiheessa pahin, helpotus tulee heti kun pääsee avautumaan ja saa apua, oli se sitten mitä vaan.
Aina ei tarvitse mennä siitä missä aita on matalin, ihmissuhteissa etenkään. Voihan sitä sentään nähdä vaivaa toisen ihmisen eteen. Sen usein saa takaisin. Se onkin jännä juttu... niin on käynyt minullekin, olen saanut ja antanut.
Alkuperäiselle: keskustelua asiasta, kerro näkemyksesi ja anna hänelle tilaisuus avautua.
-Tiedän itse miten vaikeaa se oli. Jos olisi ollut joku tukena, tilanne ei olisi venynyt niin pitkään.-
Siis jos olisi ollut joku tukena...mutta juurihan kehuit kuinka sinulla oli mies tukena?
En oikein ymmärrä miten pitkälle esimerkiksi paniikkihäiriöisen takia pitää muiden venyä?
Mitäs jos tukija ei enään jaksakkaan, mikä riittää paniikkihäiriöiselle näytöksi siitä, että toinen on tosissaan ja haluaa auttaa? Auttajan sairastuminen?
Paniikkihäiriöisten yksi ongelmallisin oire on tavaton halu hallita läheisiään. Ilmeisesti se on jokin vastapaino niille omille hallitsemattomille peloille ja pelkojen peloille.
Paniikista itse kärsinneenä ja siitä jossainkin suhteessa jopa toipunneena, voin sanoa että ensimmäinen tervehtymisen merkki on päästäää irti niistä tukahduttavan sitovista ihmissuhteista.
Lopettaa jatkuva tivaaminen mihin meet, mitä teet, ja etenkin se järjetön kontrolloiminen. Jos panikoija ei itse ymmärrä tätä, niin ympäristön on tehtävä asia selväksi ja tyhmintä mitä voisi tehdä on alistua panikoijan sätkynukeksi.
Silloin saa juosta panikoijan pillin mukaan hamaan hautaan saakka, ja oikeastaan sairastuu itsekin jonkilaiseen paiikoijan -piika-renkipoika -syndroomaan.
>>Paniikkihäiriöisten yksi ongelmallisin oire on tavaton halu hallita läheisiään.
>>Lopettaa jatkuva tivaaminen mihin meet, mitä teet, ja etenkin se järjetön kontrolloiminen.
Niin, varmaan tämä voi olla totta monen kohalla ja se on tietenkin tosi ikävää kun niin käy. Ihmisen pitäis tiedostaa että nyt on pakko hakea apua kun alkaa muitakin jo määräilemään. Vaikeaahan se tietenkin voi olla. Mutta kai tiedät ettei tämä tosiaan ole mikään kaikkien panikoijien tapa tai että kaikki meistä ei tosiaan ole läheisriippuvaisia toisten tukahduttajia? Minä ainakaan en halua hallita muita. Hyvä kun oman itsen hallitsen ja siinä on ihan tarpeeksi hommaa. Läheiset ja ystävät saavat rauhassa pitää omat menonsa, eikä se multa ole pois.
Kun tuntui että jotenkin yleisenä pidät sitä että panikoija haluaa kontrolloida muita ja koko ajan on jonkun pakko olla siinä vieressä. Mulla tuota tarvetta ei ole koskaan ollut ja uskon etten ole ainoa. Monasti olen huomannut että yksinolo jopa helpottaa pahan kohtauksen aikana. Kun ei tarvi sitä toista yrittää rauhotella, että kohtaus menee kyllä pian ohi, älä säkin nyt hätäänny.
En ole kirjoittanut miehestäni mitään. Mistäs sellaista vetäisit ?
Minä nimenomaan tulin liian pitkään toimeen itsekseni, enkä kuitenkaan tullut. Paljon on helpottanut sen jälkeen, kun vihdoin uskalsin kertoa. Ensin miehelleni ja sitten vähitellen muillekin ja olen saanut apua.
Enkä kyllä tunnistanut ollenkaan tuollaisia kontrollijuttuja.VArmaan joillakin voi ollakin niin, mutta ei omia kokemuksia voi yleistää. Minun paniikistani on toisille aika vähän vaivaa, itse asiassa eivät näytä oikein uskovankaan sitä, kuinka rankkaa se välillä on. En yritä sitoa toisia, eikä muutkaan minua. Tämä taistelu on ihan omani. Toisaalta olen kiitollinen, että mieheni on joskus jaksanut kuunnella minua. Sitten kun sain suuni auki. Jännä miten niitä löytyi lähipiiristä, paniikkihäiriöisiä. Ei kylläkään ihan ydinperheestä, mutta sukulaisista ja ystäväpiiristä. No ei kenelläkään kovin pahaa tai invalidisoivaa.
Aina pitää myös muistaa se, että toisetkin tarvitsevat kuuntelijaa ja tukijaa. Kun toisille paljastaa heikkoutensa, hekin uskaltavat sitten tehdä niin. Sen olen huomannut.
No kirjoitus oli tietysti tarkoitettu tähän avokkiongelmakysymykseen. Korostin varmasti vähän turhan isosti sitä riippuvaisuutta, ei se ole mikään ehto että tämä piirre löytyisi joka panikoijalta, mutta toisaalta on niinkin että aika usein siihen oon törmännyt näiden panikoijien keskuudessa, jopa itse olen sellainen, tai nythän olen tidostanut tämän kontrollifriikkiyden, mutta kuitenkin .... no ota siitä nyt selvä ;)
Ja nykyään mulla on myös tota samaa, eli viihdyn tosi hyvin yksikseni oli sitten paniikki päällä tai ei. Sitä ninnkun voi olla ihan omana ittenään, tämmötteenä ;)
sankari.
Vinoillako yrität :)
No joskus on kyllä, kun on selvinnyt pitkästä kassajonosta kunnialla, tavarat pussissa ja lompakko tallessa, melko sankarillinen olo :)
Oman elämänsä sankari .. Muita se varmana huvittaa. Paniikkihäiriöinen voi röhistella rintaansa.
Itseään on kyllä hyvä kiittää ja kehua. Mutta parhailuksihan se paremminkin tahtoo mennä..
hikoilleena ymmärrän kyllä, mistä on kysymys, ja totuushan on että kukaan muu ei osaa sitä niin hyvin ymmärtää mistä on kysymys, kuin asianomainen itse ja siksi vain asianomainen itse ymmärtää millainen sankari-teko on selvitä kassajonosta!
Hän on käynyt joitakin vuosia sitten pari kertaa terapiassa, ja hänen mielestään se oli pelkkää ajanhukkaa eikä teraupeutti ymmärtänyt mistään mitään. Hän ei myöskään suostu syömään lääkkeitä, koska hän pelkää niiden vaikustusta ja oman kehon hallinnan menettämistä. Ammattiavun hakeminen on kokonaan poissuljettu vaihtoehto, vaikka olen yrittänyt puhua hänelle järkeä. Mutta en minä voi kantaa vastuuta hänen elämästään ja vaivoistaan. Aikuisena miehenä hänen tulisi itse pitää itsestään huolta ja ottaa vastuuta, minä voin vain kannustaa häntä.
Olemme keskustelleet asiasta, hän on avautunut ja kertonut peloistaan. Mutta minun mielipiteilläni ei ole yhtään painoarvoa, koska 'enhän minä tajua asiasta mitään', joten minun pitäisi vain olla hiljaa ja antaa hänen olla rauhassa. On todella turhauttavaa, että en pysty muuta tekemään kuin katsoa vierestä.
Ja onhan se totta tavallaan, en minä pysty mitenkään ymmärtämään miten vaikea sairaus on sitä potevalle. Minun on vaikea ymmärtää, miksi hän ei vain voi ryhdistäytyä ja kohdata pelkonsa, koska itselläni ei ole koskaan ollut vastaavanlaisia ongelmia.
Kauanko aikaa minun pitää hänelle antaa? Vuosi? Kymmenen vuotta? Koska tiedän jo nyt, etten tällaista jaksa katsoa. Olen tehnyt tämän selväksi hänelle, ja mielestäni on edesvastuutonta ettei hän tee asialle mitään, eikä edes yritä.
tuohon ylös;) onni on antaa ja saada....
Tuohan on lukkotilane. Jos miehesi ei tajua, että sinä et pidä noin rajoittuneesta elämästä, se on hänen ongelmansa sitten, jos vain lopetat suhteen.
Aivan oikein, hän on vastuussa itsestään, ei sinun tarvitse häntä hoitaa tai paapoa. Sinä voit odottaa suhteeltanne sitä, mikä sinusta on parasta ja toimia sen mukaan, mikäli tilanne ei muutu.
Kirjoitinkin tuohon ylemmäs juuri siitä, miten korkea se kynnys on lähteä selvittämään oman päänsä kiemuroita. Mutta toisaalta se on vain paniikkihäiriöisen oma juttu. Muut ei voi auttaa, jos toinen ei halua. Silloin herää kysymys, että miksi ei halua. jne.. Pniikkihäiriöinen joutuu kyselemään itseltään näitä kysymyksiä, hänen on vain itse kohdattava ongelmansa. Ja jos ei älyä ottaa tukea vastaan, niin ei sitten. Tietenkin asiat vievät aikansa, mutta ei sitä nyt kannata ruveta kovin pitkään odottelemaan. Mutta tuen saaminen helpottaa kyllä, mutta se tuki ei ole sitä, että ruvetaan elämään toisen puolesta, tekemään asioita. Nimittäin paniikkiongelmaa häpeää, pelkää sitä, mitä muut sanovat, asennoituvat.
Kehoittaisin siis hieman "tönimään". Tee selväksi, että lopetat suhteen, jos hän ei muuta asennettaan. Se voisi olla sopiva tölväisy ..
Kuulostaa pahalta, mutta niin se vähän on, on niin helppo paeta pelkojensa taakse. Teet luultavasti hänelle palveluksen.
Ristiriitaistako.. kyllä vaan :)
ja asiat monimutkaistuvat, mitä pitempään tuota jatkuu.
SYY KAIKKEEN ON SYNTI!!! JA SIITÄ ON TEHTÄVÄ PARANNUS!!! AINUT TAPA ON TEHDÄ PARANNUS JA ALKAA ELÄÄ HELLUNTAQLAISTEN MÄÄRÄYSTEN MUKAAN JA TOTELLA PASTORIEN MÄÄRÄYKSIÄ JOKA ASIASSA!! SILÄ TAVALLA ASIAT OIKEAA!!!!!!!!!!!!!!!
mutta myös hellareilla ja papeilla jne. voi olla paniikkihäiriö, tai se paniikki voi iskeä.
Tällä tarkoitan sitä, että lainalaisuus missään lahkossa ei ole automaattinen immuniteetti ongelmia vastaan.
sellaista kommenttia että hänen olisi parempi tappaa itsensä.
noh,ehkä et ole hänen arvoisensa jos rakkauden edelle menee teeskentelyä täynnä olevat perhelounaat.