Monet lihavat puolustelevat ylipainoaan ties millä asioilla, eivätkä myönnä että heillä on ongelma. Ymmärrän toki, että lihota voi monesta syystä, ja jos onnistuu laihtumaan kilot pois, niin eihän kyseessä silloin ollutkaan kuin hetkellinen herpaantuminen. Mietin kuitenkin niitä henkilöitä, jotka haluavat laihtua, ja yrittävät laihduttaa, mutta eivät onnistu siinä, tai sitten lihovat aina laihdutetut kilot takaisin korkojen kera. Suurin osa laihduttajistahan lihoaa vähintäänkin entiselleen.
Normaalipainoiset pitävät ongelmaa itsekurin puutteena, ja lihavat itse keksivät ihme selityksiä aineenvaihdunnan ongelmista terveellisen ruuan hinnakkuuteen. Kuinka moni pystyy myöntämään edes itselleen, että kyse on joko riippuvuusongelmasta tai syömishäiriöstä, ellei peräti molemmista? Kukaan lihava ei ole automaattisesti syömishäiriöinen vaikka olisi 300-kiloinen, lihomiseenhan on voinut vaikuttaa mikä tahansa asia elämässä. Sen sijaan lihava, joka ei pysty kontrolloimaan syömistään ja liikkumistaan vaikuttaakseen painoonsa pysyvästi, on aina sairas! En tarkoita tätä mitenkään halveksuvasti, vaan nimenomaan kannustavassa mielessä. Et olekaan laiska, saamaton ja tyhmä, niin kuin olet koko elämäsi luullut, vaan sinulla on oikea sairaus, mistä lihavuutesi johtuu. Tällä hetkellä Suomen terveydenhuollossa ei tosin parannuskeinoja ole tarjolla, mutta jos tarpeeksi moni tajuaa niitä pyytää, on varmasti syytä toivoa muutosta asiaan.
Älkää syyllistäkö itseänne, koska se ajaa vain syvemmälle suohon... Älkää kuunnelko ketään, joka väittää, että laihtuminen on vain tahdonvoimasta kiinni. Etsikää ratkaisu oikeaan ongelmaan.
Normaalipainoiset pitävät ongelmaa itsekurin puutteena, ja lihavat itse keksivät ihme selityksiä aineenvaihdunnan ongelmista terveellisen ruuan hinnakkuuteen. Kuinka moni pystyy myöntämään edes itselleen, että kyse on joko riippuvuusongelmasta tai syömishäiriöstä, ellei peräti molemmista? Kukaan lihava ei ole automaattisesti syömishäiriöinen vaikka olisi 300-kiloinen, lihomiseenhan on voinut vaikuttaa mikä tahansa asia elämässä. Sen sijaan lihava, joka ei pysty kontrolloimaan syömistään ja liikkumistaan vaikuttaakseen painoonsa pysyvästi, on aina sairas! En tarkoita tätä mitenkään halveksuvasti, vaan nimenomaan kannustavassa mielessä. Et olekaan laiska, saamaton ja tyhmä, niin kuin olet koko elämäsi luullut, vaan sinulla on oikea sairaus, mistä lihavuutesi johtuu. Tällä hetkellä Suomen terveydenhuollossa ei tosin parannuskeinoja ole tarjolla, mutta jos tarpeeksi moni tajuaa niitä pyytää, on varmasti syytä toivoa muutosta asiaan.
Älkää syyllistäkö itseänne, koska se ajaa vain syvemmälle suohon... Älkää kuunnelko ketään, joka väittää, että laihtuminen on vain tahdonvoimasta kiinni. Etsikää ratkaisu oikeaan ongelmaan.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olen ihan samaa mieltä siitä, että sairaalloisen ylipainon takana on lähes aina syömishäiriö, aivan samoin kuin sairaalloisen alipainon takana on usein anoreksia. Ei toki aina, mutta yleensä.
Tämä tulisi tiedostaa. Ei kukaan huvikseen, vahingossa tai laiskuuttaan syö itseään siihen kuntoon että paino on kolminumeroinen. Nythän oletetaan, että lihavat vain laiskuuttaan ja kiusallaan syövät. Ei ymmärretä sitä, että kyseessä on monien kohdalla pakonomainen häiriö, etenkin silloin jos painoa on kertynyt huomattavan paljon. En tunne ainuttakaan yli satakiloista ylipainoista ihmistä, jolla ei olisi ongelmia syömisensä kanssa. Usein nämä henkilöt mättävät ruokaa naamaansa kuin se maailmasta loppuisi,itsekin tiedostaen ettei tilanteessa ole mitään järkeä.
Vakavaa ylipainoa tulisi hoitaa nimenomaan sairautena, samoin kuten alkoholismia tai anoreksiaa. Tällöin myös ylipainoisten syyllistäminen vähenisi. Ja en tarkoita nyt mitään viiden kilon pudottajia, vaan ihan oikeasti syömishäiriöstä ja ylipainosta kärsiviä ihmisiä.
Olen huomannut, että jos tällä palstalla joku ylipainoinen sanoo olevansa diagnosoitu esimerkiksi BED-syömishäiriöstä (binge eating disorder), niin vastauksena on irvailua ja epäuskoisuutta, tyyliin "yritätkö taas selitellä jotain". Pitäisi myöntää se, että syömishäiriön seurauksena voi olla ylipaino. Usein, tosin ei aina, nämä liittyvät myös muihin mielenterveydellisiin ongelmiin kuten masennukseen. Aivan samoin kuin anoreksian ja bulimian suhteen.
Normaalipainoiset pitävät ongelmaa itsekurin puutteena, ja lihavat itse keksivät ihme selityksiä aineenvaihdunnan ongelmista terveellisen ruuan hinnakkuuteen. Kuinka moni pystyy myöntämään edes itselleen, että kyse on joko riippuvuusongelmasta tai syömishäiriöstä, ellei peräti molemmista?
Olen eri mieltä.
Kyse ei ole välttämättä riippuvuudesta tai syömishäiriöstä.
Otapas huomioon se seikka, että tiedän erään alkoholistin, jolle alkoholin juominen ei ollut riippuvuus, vaan silkkaa itsekurin puutetta.
Lopetti juomisen kun seinään ilman kenenkään tukea, kun itse vain päätti niin.
Tätä voi verrata hyvin ylipainoiseen henkilöön.
Itsekuri on tärkeä.
ai tiedät yhden alkoholistin joka lopetti juomisen? ja sen perusteella teet johtopäätöksen että lihavilla ihmisillä ei ole syömishäriöitä ja puuttuu vain se surullisenkuuluisa itsekuri...
No hohhoijjaa.
Oletkos kuule itse miettinyt sitä että alkoholisti voi lopettaa kokonaan juomisen mutta syömishäiriöinen ei voi koskaan lopettaa kokonaan syömistä?
Ap nimenomaan sanoi, että jos asia onkin joko/ tai.
Mutta kun ei välttämättä ole :)
Osaathan lukea tekstin oikein?
En olisi aivan varma siitä, että tämä alkoholisti ei kärsinyt riippuvuudesta... Ehkä hän tiedosti ongelmansa siinä määrin, että päätti kertakaikkiaan lopettaa juomisen täydellisesti. Monet alkoholistit pystyvät tähän. Mutta vaikka juominen olisi loppunut, ihminen on silti alkoholisti vielä pitkään, ehkä koko loppuelämän, ja joutuu aina varomaan retkahtamista. Stressaavassa tilanteessa on vaara, että tarttuu taas pulloon, eikä muinakaan aikoina voi ikinä aloittaa kohtuukäyttämistä. Yksi ainoa siemaus olutta voi suistaa takaisin entiseen elämään.
Ruuasta riippuvainen henkilö ei voi ikinä lopettaa syömistä samalla tavalla. Joka päivä täytyy syödä, ja yrittää taistella riippuvuutta vastaan. Lisäksi "ruokaholistit" ovat todennäköisesti yrittäneet laihdutusta uudestaan ja uudestaan onnistumatta, eivätkä enää osaa edes uskoa onnistumiseen, kun taas alkoholistit eivät välttämättä tee asialle mitään pitkään aikaan, koska eivät tiedosta ongelmaansa. Sitten jotain tapahtuu tai muuten tajuaa yhtäkkiä että juo ihan liikaa, ja parhaassa tapauksessa pystyy lopettamaan siihen paikkaan...
Tällä palstalla ehkä ensimmäinen ns. JÄRKEVÄ keskustelu! Kerrankin mielenkiintoista luettavaa kun ei joka välissä oo joku provoilemassa. On vaan vielä niin lyhyt pätkä et kaipa tänkin joku kerkee pilata jossain vaiheessa. Mutta jos kaikki keskustelut olis tän kaltaisia, niin palstan anti olis paljon parempaa. Kiitos! Jatkakaa samaan malliin, lueskelen mielelläni! :)
Herpaantuvat välillä arvoistaan ja tavoitteistaan ja elävät puolinaista elämää ja pahimmassa tapauksessa masentuvat, kun eivät keksi pääsyä tyhjiöstään. Ei siihen tarvita lihavuutta pelkästään syyksi. Kuten positiivareissa sanotaan, että monelta todellinen elämä lakkaa noin 35 vuotiaana ja heidät haudataan vasta 90-vuotiaana.
Kysymyksesi kuuluisi olla kohdistettuna jokaiseen, että miksi et elä ja pistä parastasi? Moni lihava voi silti pistää parastaan ja elää parempaa elämää, kuin moni masentunut, hänellä ei ole välttämättä vielä tarvetta laihduttaa, sen tarpeen pitääkin tulla omasta päästä muuttaa elämäntapojaan on sitten ongelmana mikä tahansa vaikka se alkoholismi jonka joku manitsi. Huomata, ettei ole tyytyväinen nykyisiin elämäntapoihin. Se ei paljoa auta jos joku ulkopuolinen tuntee tarvetta edistää toisen ihmisen tottumuksia. Hän tekee sen hyvin usein tökerösti ja vailla todellista näkökantaa.
Esim. hyvää tarkoittavat sukulaiset voivat sanoa lihavalle, että olisit kaunis jos vähän laihduttaisit. Se, miksei sukulainen voi nähdä häntä muuten kauniina on sukulaisen oma ongelma, mutta lause osuu maaliin ja lihava näkee itsensä rumana aivan syyttä ja suotta. Se silti ei saa toista aloittamaan laihduttamista vaan saa hänet tuntemaan itsensä rumaksi ja kelpaamattomaksi ihmisenä. Kiitos sukulaiselle "hienosta kannustuksesta"
Eli kyllä kuka tahansa voi olla laiska saamaton ja tyhmä se ei ole kiloista kiinni. Sinä yrität nyt piiloloukata jotakuta ja se ei kyllä ole toisen parhaan ajattelemista valitettavasti.
Jokainen ihminen on älyllinen ja osaa kantaa vastuun asioistaan ja haluta asioita tai olla haluamatta, ne ovat elämänvalintoja omasta näkökannastaan. Ja he ovat vastuullisia vain itselleen teoistaan tai tekemättä jättämisistään.
Ihmisen tarve laihduttaa tai jättää jokin muu asia tekemättä tulee VAIN omasta halusta ja oikeasta hetkestä tarpeesta muuttua, kykyä huomata ja käsitellä tilanteeseen johtaneita syitä.
Sairas voi olla myöskin ihminen joka kantaa liiallista huolta toisten asioista tai tekemättä jättämisistä. Aliarviointia voi harrastaa todella monin tavoin. Rikkaus on kuunnella toista ja rakastaa omaa ääntänsä vähemmän ja aidommin kannustaa jos toinen kannustusta kaipaa tai pyytää sitä itselleen jos tarvetta on.
Miten se sinun ongelmasi on, onko jollain itsekuria vai ei?? Onko hän laista vai ei?? Tai onko hän tyhmä tai ei?? Niin mitä helvettiä se sinulle kuuluu??
Eiköhän sinulla olisi ihan tarpeeksi työmaata itsessäsikin. Suosittelen lämpimästi, että aloitat maailman parantamisen itsestäsi. Se on hyvä neuvo kaikille - niin lihaville kuin laihoillekin.
Lihavuus johtui liiasta syömisestä ja vääränlaisesta ravinnosta.
Liikaa rasvaa.
Liikkunut olen aina vähintään 1h päivässä, tosin sellaista tavallista kävelyvauhtia. Koira on pitänyt ainakin siitä huolen.
Nykyään liikun enemmän ja syön terveellisemmin. Säännöllisesti ja terveellistä ruokaa.
Liikuntaakin harrastan mahdollisimman paljon.
Uskoisin että syy laihdutuksen pyllylle menoon on vääränlainen laihdutus ainakin osassa tapauksista. Ensin vedetään tiukkaa dieettiä ja sitten ei enää jakseta edes katsoa mitä suuhunsa pistää ja lihotaan takaisin.
Onhan näitä sairauksia mitkä johtavat lihavuuteen. Esimekiksi BED. Ei pysty hallitsemaan syömisiään itse.
Minusta laihtuminen on elämäntavoista kiinni. Jos siihen, että muutat ruokavaliosi terveellisemmäksi ja säännöllisemmäksi pystyt, niin se vaikuttaa jo aikalailla.
Liikunta tuntuu varmaan aluksi mälsältä, mutta kyllä siihenkin tottuu ja lopuksi rupeaa jo nauttimaan.
Laihduttaminen sinänsä vaatii hirveää itsekuria. Elämänmuutos tarvitsee sitä vain jokisin aikaa, kun alkuun on päässyt ja elänyt jonkin aikaa oikealla tavalla syöden, ei enää huomaakaan tekevänsä terveellisempiä valintoja.
Tämä siis minun mielipiteeni.
Olen kulinaristi. Syön vähän ja hyvää, mutta viinin kera. Ruoka ei minua lihota, mutta viini, se lihottaa. Joskus kuulin kommentin; syö ensin ja ota viini jälkiruuaksi, ei lihota yhtä paljon.
Mutta kun siinä ei ole järkeä! Jos en saa viiniä ruuan kanssa, miksi söisinkään. Näin minulla!
No pitäispä nähdä kuinka "vähän" tai paljon syöt, ja montako viinilasillista menee... Yleensä ihmiset vähätteelee määriä.
Tohtori.fi -sivujen uutisissa oli 18.6.: Ruokaryyppy on hyväksi glukoosiaineenvaihdunnalle. "Aterianjälkeisen glukoosipitoisuuden kurissa pitäminen voi auttaa mm.lihavuuden ehkäisemisessä."
Hyvä aloitus. Ja hienoa nähdä että tälläkin palstalla pystytään asialliseen keskusteluun.
Olen itse sitä mieltä että itsekuri on sanana varsin tyhjä. Usein laihat käyttävät sitä "aseena" lihavia vastaan: "sinun pitää vain laihduttaa, ei se vaadi muuta kuin itsekuria. Sitä löytyy minulta, joten miksei sinultakin?". Silti lähes jokainen näin ajatteleva on ollut hoikka koko ikänsä. He ovat oppineet terveelliset elämäntavat kotoaan, heitä on lapsena viety urheiluharrastuksiin ja vanhemmat ovat katsoneet ruokailun perään. Useilla lihavilla näin ei ole ollut. Epäterveellinen elämäntyyli opitaan kotoa. Jos vanhemmat tekevät rasvaista ruokaa eivätkä innosta lastaan liikkumaa, on typerää olettaa, että lapsi itse muuttaisi tapojaan. Ja kun tätä jatkuu vuosikausia, ovat tavat jääneet niin syvälle kiinni, ettei niiden muuttaminen ole helppo juttu.
Tietenkin aikuisen ihmisen tulis olla vastuussa omasta tekemisestään, mutta asia ei ole näin yksinkertainen. Etenkin itsekurista saarnaaminen on lähinnä naurettavaa jos ei ole itse joutunut taistelemaan ylipainon kanssa.
Usealle lihavalle urheilusta on tullut kirosana jo koulun liikuntatunneilla. Mielestäni tämä on seikka joka usein jätetään mainitsematta kun puhutaan lihavuuden hoidosta: vaaditaan kyllä lisää liikuntatunteja kouluihin, mutta unohdetaan, että ne jotka todella liikuntaa tarvitsisivat, jäävät usein täysin ulkopuolisiksi. Kuinka moni muistaa ne kiduttavat tunnit jolloin oppi viimeistään häpeämään omaa kehoaan, painoaan ja "kömpelyyttään"? Kuinka moni muistaa seisoneensa erossa ryhmästä koska pelkäsi että hänelle nauretaan? Kuinka monelle iskostui ajatus siitä, että MINÄ EN OSAA LIIKKUA? Veikkaisin että heitä on tälläkin palstalla paljon. Koululiikunnasta ei saada tälle ongelmaryhmälle mitään hyötyjä irti ennenkuin lopetetaan oppilaiden kilpailuttaminen ja arvostelu ja tehdään liikunnasta mukavaa ja innostavaa.
Jos ajatellaan ihmistä joka on sairaalloisen ylipainoinen, viettää suurimman osan aikaansa paikallaan ja syö jatkuvasti, varmasti hänellä on jonkinlainen syömishäiriö. Mitä muuta nimitystä voidaan käyttää?! Ongelmana tässä on se, että BED eli ahmimishäiriö on hyvin uusi ja tuntematon määritelmä. Lisäksi syömishäiriön ympärille on luotu jonkinlainen sairas, ihaileva myytti linnunluisista yläluokkaisista tytöistä. Varmasti näin ei kaikkien silmissä ole, mutta jotain asiasta kertoo se, kuinka hitaasti alan asiantuntijat hyväksyivät BEDin syömsihäiriöksi.
En tiedä ihmelääkettä ylipainoon. Minulla ei ole hajuakaan siitä, miten saa laihdutettua ja pysyttyä normaalimitoissa. Tiedän kaiken ravinnosta, dieteistä, kuntoilusta, kaloreista ja laihduttamisen henkisestä puolesta. Ja silti en tiedä mitään. Silti olen kamppaillut painoni kanssa vuosia ja pelkään syvästi että kamppailen hautaan asti. Haluan vain ajatella, että jokainen voi läytää itselleen sopivan tavan ja että ne, jotka eivät tässä onnistu, voivat hyväksyä itsensä sellaisina kuin ovat. Sillä elämä on liian lyhyt elettäväksi sitkussa. Sen tiedän, että syyllistäminen palvelee vain vahingoniloisia syyllistäjiä ja että yksi lihavuuden suurimmista ongelmista on masennus.
olen samaa mieltä yläpuolisen kirjoittajan kanssa. meillä kotona ei juurikaan harrastettu liikuntaa ja lisäksi äitini ja mummini olivat kokkeja ja tekivät rasvaisia hyviä ruokia. olin tottunut siihen että ruoasta tulee hyvä olo ja mieli. ja lisäksi kun menin kouluun ja varsinkin yläasteelle alkoi se oppilaiden "paremmuusjärsjestykseen" laitto liikunnassa. kaikkia urheilulajeja arvosteltiin numeroin. lisäksi opettajamme muutenkin suosi tiettyjä jo lapsena liikuntansa aloittaneita ja me muut saimme vain kuulla opettajan haukut huonosta kunnosta ja huonot numerot vaikka yritimme parhaamme. tämä ei suinkaan saanut minua innostumaan liikunnasta enempää, miksi olisin liikkunut kun koin vain syyllisyttä huonosta kunnosta. olin siis lihava ja tottunut ruokaa.
no kaikki muuttui kun menin amikseen. meillä oli aivan mahtava liikunnanopettaja, meillä ei ollut yleisurheilua vaan eri joukkuelajeja ym. esim. pesis, koris, sähly, keilaus... ja opettajamme jaksoi aina kehua kaikkia hyvistä suorituksista. itsekin sain ekaan toikkariin vitosen (arvoasteikko 1-5) kovasta yrityksestä. opin nauttimaan liikunnasta ja koin etten ollutkaan huono eikä minun tulisi tuntea syyllisyyttä että yleensäkään kehtaan harrastaa näitä "pyhiä" lajeja jotka ovat tarkoitettu vain hoikille ja hyväkuntoisille. aloitin hölkän ja aerobic ja onnistuin laihduttamaan 20kg, kun pikkuhiljaa opin ettei ruoka ole ainut hyvänolon tuoja.
kiitokset kuuluvat kyllä ehdottomasti tälle opettajalle joka aina jaksoi kannustaa ja tsempata minua jatkamaan liikuntaa jota peruskoulun opettaja sai minut melkein kokonaan inhoamaan. minusta se olisi tosi tärkeä muutos koululle että alettaisiin tukemaan kaikkia nuoria ja lapsia liikkumaan, ilman suorituspaineita.
on tuhonnut monen liikkumishalut!
Koululiikunta on kyllä ihan oma lukunsa, varmasti monella on sieltä traumoja.
Muistan luokallamme olleen tukevan pojan, jolle liikuntatunnit olivat varmasti painajaisia.
Telinevoimistelutunnilla opettaja pakotti hänet tekemään kiepin. Kaikkien piti osata kieppi, se oli olevinaan saamarin tärkeää. Hommasta ei tullut mitään: poikaparka keikkui siinä tangolla mahallaan ja opettaja puhisi ja työnsi takamuksesta naama punaisena.
Sama poika joutui maalitauluksi, kun pelattiin polttopalloa. Läski tummumaan!
Mikä idea ylipäätään oli opettaa koulussa ensimmäisenä lajina polttopalloa. Siinähän ei vaadita edes alkeellista pelisilmää tai joukkuepelitaitoja, kunhan pommittaa säälittä vastapuolen heikointa pelaajaa. Muut katsovat vierestä.
Ja sitten vielä ihmetellään kun Suomi ei pärjää jalkapallossa.