Mulla on moraalinen ongelma. Olen seurustellut tyttöystäväni kanssa nyt kuusi vuotta joista yhdessä olemme asuneet neljä vuotta. Minun puoli sukua tietää meistä eikä paheksu, mutta tyttöystävän puoli.. Huh huh.. He ovat niin takapajuisia ja ahdasmielisiä kuin ikänäkään vaan voi ihminen olla. Kukaan heistä ei siis tiedä totuutta, ja tyttöni on muutenkin väleissä enää vaan äitinsä kanssa.
Noh, olemme jo jonkun aikaa puhuneet että haluamme kihloihin. Ja pitäisimme kivat kihlajaiset. Mutta emme voi kutsua anoppia ja meistä se tuntuu aika pahalta, onhan se kuitenkin sellainen kiva tapahtuma mihin tullaan ryystämään viiniä ja puhelemaan kuulumisia kun kaksi sukua yhdistyy. Eh, tavallaan.
Onko väärin jättää totuus kertomatta anopilta? Hän on nyt sairastunut, liikalihavuus (ja loputon happamuus?) on tuonut muassaan ikäviä sairauksia, ja kun viimeksi kävimme siellä, hyvä kun sohvalta ylös pääsi ja sairaalassakin on kuulemma jo joutunut makaamaan vaikkei fiksusti voinut meille mitään ilmoittaa jotta saa myöhemmin syyllistää tyttöäni siitä että miksi hän antaa äitiparkansa lojua yksin sairaalassa..
Niin, muuten, ollaan useinkin käyty anoppia katsomassa, hän luulee että olen mukana aina siksi koska me olemme mukamas kämppiksiä (koska yksinasuminen on mukamas niin kallista) ja olen aina kuskina koska tytölläni ei ole korttia (ne autot on kuolemaksi ja sellaisen pitäminen on mukamas kallista). Tuntuu että anoppi ei oikein tykkää musta, oli kuulemma kerran keittiössä kuiskannut tytölleni että näytän ihan sellaiselta rekkalepsolta tai pojankoltiaiselta kun tukkani on lyhyt ja mulla on nahkatakki ja nenäkoru.. Ööh.. Joopa joo..
Noh, tästä tuli nyt vähän sekavaa, mutta sellainen se meidän tilanteemmekin on. Olemmeko hirviöitä jos suorastaan odotamme että anoppi kuukahtaa pois ja tyttöni pääsee vihdoinkin eroon kamalasta suvustaan ja me voisimme rekisteröidä ehkä suhteemme joskus? Vaan onko meidän pakko kertoa totuus? Silläkin uhalla että anoppi saa siitä sydänkohtauksen ja katkaisee välit tyttäreensä? Vai onko meidän salassa mentävä kihloihin ja elettävä yhdessä? Enpä usko että anoppi sitä mistään selville kai saisi, kihlasormukset olisi otettava pois sormesta ennen vierailuja jne.. Mutta tuollaisesta jäisi suuhun vain entistäkin pahempi maku..
Onko kellään ongelmia salassapidossa tai anopin kanssa? Tää rasittaa meitä molempia jo aika tavalla. Tuntuu että se suku vainoaa meitä varmaan päiviemme loppuun asti.
Noh, olemme jo jonkun aikaa puhuneet että haluamme kihloihin. Ja pitäisimme kivat kihlajaiset. Mutta emme voi kutsua anoppia ja meistä se tuntuu aika pahalta, onhan se kuitenkin sellainen kiva tapahtuma mihin tullaan ryystämään viiniä ja puhelemaan kuulumisia kun kaksi sukua yhdistyy. Eh, tavallaan.
Onko väärin jättää totuus kertomatta anopilta? Hän on nyt sairastunut, liikalihavuus (ja loputon happamuus?) on tuonut muassaan ikäviä sairauksia, ja kun viimeksi kävimme siellä, hyvä kun sohvalta ylös pääsi ja sairaalassakin on kuulemma jo joutunut makaamaan vaikkei fiksusti voinut meille mitään ilmoittaa jotta saa myöhemmin syyllistää tyttöäni siitä että miksi hän antaa äitiparkansa lojua yksin sairaalassa..
Niin, muuten, ollaan useinkin käyty anoppia katsomassa, hän luulee että olen mukana aina siksi koska me olemme mukamas kämppiksiä (koska yksinasuminen on mukamas niin kallista) ja olen aina kuskina koska tytölläni ei ole korttia (ne autot on kuolemaksi ja sellaisen pitäminen on mukamas kallista). Tuntuu että anoppi ei oikein tykkää musta, oli kuulemma kerran keittiössä kuiskannut tytölleni että näytän ihan sellaiselta rekkalepsolta tai pojankoltiaiselta kun tukkani on lyhyt ja mulla on nahkatakki ja nenäkoru.. Ööh.. Joopa joo..
Noh, tästä tuli nyt vähän sekavaa, mutta sellainen se meidän tilanteemmekin on. Olemmeko hirviöitä jos suorastaan odotamme että anoppi kuukahtaa pois ja tyttöni pääsee vihdoinkin eroon kamalasta suvustaan ja me voisimme rekisteröidä ehkä suhteemme joskus? Vaan onko meidän pakko kertoa totuus? Silläkin uhalla että anoppi saa siitä sydänkohtauksen ja katkaisee välit tyttäreensä? Vai onko meidän salassa mentävä kihloihin ja elettävä yhdessä? Enpä usko että anoppi sitä mistään selville kai saisi, kihlasormukset olisi otettava pois sormesta ennen vierailuja jne.. Mutta tuollaisesta jäisi suuhun vain entistäkin pahempi maku..
Onko kellään ongelmia salassapidossa tai anopin kanssa? Tää rasittaa meitä molempia jo aika tavalla. Tuntuu että se suku vainoaa meitä varmaan päiviemme loppuun asti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
kihloja tarttee koko maailmalle kuuluttaa.
Eikä liiemmälti sitä rekistöröintiäkään.
Kunhan nyt itse ja se toinen tietää, ken on kaikkein rakkain.
Ja jotkut lepsut pitää sormusta oikeessa nimettömässä. Ja se sormushan voi olla ihan mimmonen vaan. Joku Irlantilaisten ikuisen ystävyyden-sormus tai joku semonen on aika suosittu.
Se nyt on vaan niin, että kaikille ihmisille ei tää yks elämä riitä kaiken hyväksymiseen ja ei siinä auta selittelyt sun muut.
Äitiäänhän ei kukaan voi valita.
Ite olen ollut muutaman kerran kihloissa, mutta enpä ole äidille kertonut. Eipä ole paljon tahtia haitannut.
Mun elämä on mun ja voin tehdä mitä haluun.
Pahimmillaan pidin vierailutaukoja jopa parikinvuotta. Jos toinen saa ahdistumaan, niin miksi väkisin pitää seuraan tupata..Olkoon vaikka oma , rakastava äiti.
Ja syynä ei ollut edes nämä naisystäväni.
Kaikkea hyvää!!
...mutta asiallisesti keskustelemalla olen päässyt pitkälle.
Yrittäkää ottaa selville, mikä on takapajuisuuden ja ahdasmielisyyden perimmäinen syy.
Minun suvullani on se, että suku on tehnyt jo kiintiön täyteen mokia viime vuosisadalla, suvun maine on saatu kovalla työllä puhdistettua ja nyt minä muodostan taas uhkan sille. Minä taas olen käsi sydämellä vannonut, etten tuota pettymystä enkä häpeää omalle suvulleni.
Jotenkin tämä tieto siitä rauhoittaa äitiäni. Minä en ole mikään sateenkaarilippua heiluttava fanaatikko (paitsi tänään heilutan sateenkaarilippua enkö sittenkään fanaattisesti), vaan minun kanssani voi aina neuvotella.
Ette ole hirviöitä.
Jos anoppi saa sydärin niin älkää ottako siitä itseenne. Ja mitä välii sillä on jos anoppisi ei pidä susta, tärkeintähän on, että kumppanisi rakastaa sua. Olkaa onnellisia kun olette toisenne löytäneet :)
Mulla on aivan toisenlainen tilanne. Mun sukuni hyväksyy mut tälläisenä ja toivovat jopa et löytäisin vaimon. Tasan ei todellakaan käy onnen lahjat!
Kaikkien ihmisten ei tartte tietää lesboudesta ja toisaalta ei kaikkien käsityksiä ja ennakkoluulojakaan voi muuttaa, varsinkaan vanhempien ihmisten. Itse olen kihloissa mutta vain mun äitini tietää että olen naisen kanssa. Anoppini ei siis tiedä, emmekä aio sitä hänelle koskaan kertoakaan. Hän on jo vanha, miksi aiheuttaa tuskaa suotta kun voi arvata sen olevan hänelle vaikea asia. Salailu on toki aina raskasta, mutta sen kanssakin oppii elämään. Miettikää onko se teille tärkeää kertoa hänelle asiasta vai onko tärkeämpää säilyttää edes jonkulaiset välit. Pitää kuitenkin muistaa että se on puolisosi äiti ja hänen tunteensa ovat luonnollisesti erilaiset äitiään kohtaan kuin sinun hänen äitiään kohtaan. Jos olisin sun asemassasi, antaisin hänen tehdä valinnan kertoako vai ei koska kyse on hänen äidistään. Tsemppiä:)
linjaa jossa edes koitetaan saada suku ymmärtämään ja antaa heille mahdollisuus joko hyväksyä tai ei.
Jos mä olisin sinä, mä jättäisin sen nahkatakin kotiin ja laittaisin päälle jotain ei niin rekkaa ja antaisin täten ehkä anoppiystävällisemmän kuvan itsestäni. Mutta teidän elämähän se on, minä itse olen sitä mieltä kuitenkin että ennen kuin päätätte miten muut teitä tuomitsee, niin antakaa heillekkin se mahdollisuus tehdä ihan itse.
, että se tyttöystävä jättää.
On asioita ja on ihmisiä, joihin ei voi vaikuttaa.
Ja kukapa se paremmin tietäisi äitinsä, kuin tytär.