Olen tässä kauhukseni pikkuhiljaa huomannut elämäni pyörivän aivan täysin kolmen tietokoneeni ja myös tallentavan digiboxin sekä erilaisten elokuvien parissa. Aikaisemmin olin ehkä lukutoukka, nyt istun nenä kirjaimellisesti alle puolen metrin päässä ruudusta suurimman osan ajastani heti töistä päästyäni:-)
Kaikki alkoi ehkä siitä, kun nuorena 18-vuotiaana pääsin yliopistolle, sain vapaaseen käyttööni tietokoneluokan koneet ja huomasin, että erilaiset usenet.news-ryhmät ja kaikki muu tarjolla oleva oli todella mielenkiintoista.
Siihen aikaan opetin heti ystävänikin käyttämään sekä pc-koneita että unix-koneita, jotta sain heistä juttuseuraa ja sainkin tartutettua muutamaan edes tämän innostukseni.
Itse opiskelin humanistisia tieteitä, eikä kukaan omilla kursseillani ollut järin kiinnostunut tekemään mitään ylimäärästä koneilla.
Jo koulussa olen saanut huomata olevani aika outolintu. Muut lapset eivät tykänneet, kun vanhempansa pitivät minua älykkäänä ja sujuvasanaisena. Itse en vielä siinä vaiheessa tajunnut pitää suutani kiinni tai leikkiä tyhmää tai olla luokan pelle, kuten myöhemmässä vaiheessa tajusin.
Mutta, että nyt aikuisenakin, työyhteisössä minua pidetään lähinnä kummallisena nerona tai todella outona ihmisenä, joka tietää kaikkeen vastauksen ja jolta voi mennä kysymään apua ihan missä tahansa oli kyse mistä tahansa...kun en osaa olla auttamattakaan. Sitten tajuan aina liian myöhään, että ihmiset puhuvat keskenään ja nyt minut sitten esitelläänkin uusille työntekijöille "joo, toi sit puhuu miljoonaa kieltä, tietää kaiken tietokoneista ja jos joku sun laitteista menee rikki, älä pyydä huoltoa ennenkuin toi on kattonut, se yleensä pystyy korjaamaan aika monet viat.".
Noh, minulle sitten uskoudutaankin, ja kertoillaan ne synkimmät surut ja salaisuudet.
Mutta, kun tulee viikonloppu, puhelin ei soi. Istun lauantai-aamusta sunnuntai-iltaan nenä kiinni ruudussa parin tunnin kävelylenkkejä ja ostosreissuja lukuunottamatta. Ei ole oikein muutakaan tekemistä. Puoliso asuu Norjassa, eikä palaa sieltä vielä pariin vuoteen, minulle ei olisi sieltä töitä löytynyt.
Ei siinä vielä mitään, että istuskelen tässä koneella. Mutta, kun yritän selittää omille tutuilleni tai ystävilleni Launchcastradiosta tai hehkutan last.fm-ohjelmaa, niin kukaan ei ole koskaan kuullutkaan niistä. Noh, toisaalta, saan aika monta viinipulloa aina välillä, kun kanniskelen kotiin ihmisten sekaisin menneitä kannettavia tai käyn kotikäynnillä ruokapalkalla päivittämässä muutamat jutut.
Läheisiä ystäviä ei ole. Olen addiktoitunut jenkkisarjoihin, joita Suomeen ei varmaan koskaan tulekaan, ja aika suuri osa episodeguides.com tarjonnasta on tullut kahlattua läpi.
Mistä ihmeestä aikuinen ihminen löytää enää tässä iässä seuraa? Siis ystäviä. Kun en ole mikään seuraihminen siinä mielessä, että uskaltaisin avata suutani ja jutella tuntemattomien kanssa tuosta noin vain. Bussissa sen voi vielä tehdä, mutta ei oikein muualla.
Varmasti olisi hyväksi kehittää myös jokin sellainen ihmisläheinen harrastus, jonka parissa pyörisi tavallisia ihmisiä. Kun keksisi vain mikä sellainen voisi olla.
En olisi ehkä asiaan kiinnittänyt itse niin paljon edes huomiota, mutta sisareni oli alkanut äidilleni kertoilla, että en hänen tietääkseen poistu tietokoneen äärestä juuri koskaan. Sain siis "huolestuneen soiton" lähimmäiseltäni ja minut kiskottiin viikonlopuksi ihmisten ilmoille sukujuhliin. Hauskaahan siellä oli, mutta eipä ole oikein elämää, mistä kertoilla. Onneksi voi kuunnella intensiivisesti ja kysyä useita kysymyksiä, jolloin ihmiset eivät tajua lainkaan, etten ole tullut kertoneeksi heille mitään itsestäni koko päivän aikana...
Mistä muut nelikymppiset löytävät seuraa?
Kyselee aika tumpelo ihmissuhteissa.
Kaikki alkoi ehkä siitä, kun nuorena 18-vuotiaana pääsin yliopistolle, sain vapaaseen käyttööni tietokoneluokan koneet ja huomasin, että erilaiset usenet.news-ryhmät ja kaikki muu tarjolla oleva oli todella mielenkiintoista.
Siihen aikaan opetin heti ystävänikin käyttämään sekä pc-koneita että unix-koneita, jotta sain heistä juttuseuraa ja sainkin tartutettua muutamaan edes tämän innostukseni.
Itse opiskelin humanistisia tieteitä, eikä kukaan omilla kursseillani ollut järin kiinnostunut tekemään mitään ylimäärästä koneilla.
Jo koulussa olen saanut huomata olevani aika outolintu. Muut lapset eivät tykänneet, kun vanhempansa pitivät minua älykkäänä ja sujuvasanaisena. Itse en vielä siinä vaiheessa tajunnut pitää suutani kiinni tai leikkiä tyhmää tai olla luokan pelle, kuten myöhemmässä vaiheessa tajusin.
Mutta, että nyt aikuisenakin, työyhteisössä minua pidetään lähinnä kummallisena nerona tai todella outona ihmisenä, joka tietää kaikkeen vastauksen ja jolta voi mennä kysymään apua ihan missä tahansa oli kyse mistä tahansa...kun en osaa olla auttamattakaan. Sitten tajuan aina liian myöhään, että ihmiset puhuvat keskenään ja nyt minut sitten esitelläänkin uusille työntekijöille "joo, toi sit puhuu miljoonaa kieltä, tietää kaiken tietokoneista ja jos joku sun laitteista menee rikki, älä pyydä huoltoa ennenkuin toi on kattonut, se yleensä pystyy korjaamaan aika monet viat.".
Noh, minulle sitten uskoudutaankin, ja kertoillaan ne synkimmät surut ja salaisuudet.
Mutta, kun tulee viikonloppu, puhelin ei soi. Istun lauantai-aamusta sunnuntai-iltaan nenä kiinni ruudussa parin tunnin kävelylenkkejä ja ostosreissuja lukuunottamatta. Ei ole oikein muutakaan tekemistä. Puoliso asuu Norjassa, eikä palaa sieltä vielä pariin vuoteen, minulle ei olisi sieltä töitä löytynyt.
Ei siinä vielä mitään, että istuskelen tässä koneella. Mutta, kun yritän selittää omille tutuilleni tai ystävilleni Launchcastradiosta tai hehkutan last.fm-ohjelmaa, niin kukaan ei ole koskaan kuullutkaan niistä. Noh, toisaalta, saan aika monta viinipulloa aina välillä, kun kanniskelen kotiin ihmisten sekaisin menneitä kannettavia tai käyn kotikäynnillä ruokapalkalla päivittämässä muutamat jutut.
Läheisiä ystäviä ei ole. Olen addiktoitunut jenkkisarjoihin, joita Suomeen ei varmaan koskaan tulekaan, ja aika suuri osa episodeguides.com tarjonnasta on tullut kahlattua läpi.
Mistä ihmeestä aikuinen ihminen löytää enää tässä iässä seuraa? Siis ystäviä. Kun en ole mikään seuraihminen siinä mielessä, että uskaltaisin avata suutani ja jutella tuntemattomien kanssa tuosta noin vain. Bussissa sen voi vielä tehdä, mutta ei oikein muualla.
Varmasti olisi hyväksi kehittää myös jokin sellainen ihmisläheinen harrastus, jonka parissa pyörisi tavallisia ihmisiä. Kun keksisi vain mikä sellainen voisi olla.
En olisi ehkä asiaan kiinnittänyt itse niin paljon edes huomiota, mutta sisareni oli alkanut äidilleni kertoilla, että en hänen tietääkseen poistu tietokoneen äärestä juuri koskaan. Sain siis "huolestuneen soiton" lähimmäiseltäni ja minut kiskottiin viikonlopuksi ihmisten ilmoille sukujuhliin. Hauskaahan siellä oli, mutta eipä ole oikein elämää, mistä kertoilla. Onneksi voi kuunnella intensiivisesti ja kysyä useita kysymyksiä, jolloin ihmiset eivät tajua lainkaan, etten ole tullut kertoneeksi heille mitään itsestäni koko päivän aikana...
Mistä muut nelikymppiset löytävät seuraa?
Kyselee aika tumpelo ihmissuhteissa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
No mut toihan kuulostaa ihan MEIKÄLTÄ! Sillä erotuksella että olen 30 ja risat ja NAISpuolinen.:)
Siis ihan tarkennuksena: nainen olen minäkin:-)
Nimim: Painkiller Jane s01e10 menossa.
Vastaus kysymykseesi, mistä löytää seuraa, on: ei mistään. Anteeksi vaan tämä pessimismi, mutta kyllä sinä sen kestät. Olen kokenut itse, että on helppo mennä mukaan harrastuksiin, vapaaehtoistyöhön, ihmisten ilmoille paikkaan jos toiseenkin. Näissä paikoissa on sinänsä ihan piristävää, jutellaan niitä näitä ja rupatellaan. Mutta - kun tekisi mieli siirtyä eteenpäin syventämään ystävyyttä, en tiedä, miten toimia. Olen muutaman kerran koettanut ehdottaa kahville menoa tai vastaavaa lähempää tutustumista ja reaktio on ollut jotenkin torjuva. Ikään kuin ketään ei kiinnostaisi muu kuin se tuttavallinen small talk. Lisäksi minua ei ikinä pyydetä minnekään. Huippu oli, kun kirjeystäväni vieraili erään toisen ihmisen luona samassa talossa, jossa asuin, mutta kieltäytyi tapaamasta minua.
Itse en pahemmin välitä tietokoneista enkä elokuvista. Ainoa perheen ulkopuolinen läheisempi ystäväkin sattuu olemaan minuun ihastunut vanhempi mies. Ei tee hyvää avioliitolle luuhata liikaa tämän kanssa, mutta kun ei ole muitakaan ystäviä, tulee kuljeskeltua yhdessä (ei salassa, silti).
Joten, kyllä sinä seuraa löydät. Mutta jos haluat ystäviä, ei tule olemaan helppoa.
Aina tosiaan hyvää-tarkoittavat kehottavat aloittamaan harrastuksen tms., jossa tapaa ihmisiä, mutta käytännössä tapahtuu juuri noin kuin kerroit. Tunsin itseni ääliöksi (miksi?), kun kadulla tunnistin ja tervehdin vastaantullutta tuttua harrastuspiiristä.
- Hänelle minä olin ilmaa! Varmasti näki ja kuuli minut, mutta tuijotti vain eteensä hapan ilme naamallaan, kuten täällä on tapana.
Et ole ap. harkinnut jotain seuraeläintä..?
Se taitaa vain olla niin, että joidenkin ihmisten on helpompi toimia kirjoittamalla ja virtuaalisesti kuin kasvotusten. Kasvotusten elämä on konkreettista ja siksikin väkisinkin "pinnallista". Se on - ja kuuluukin olla - sitä smalltalkia, moi - mitä kuuluu - mitäs tässä jne. tai sitten ei kauheasti edes piitata. Ihmisen on todella vaikea löytää hyviä ystäviä mistä tahansa ja jos joskus uskoo löytäneensäkin, voi kuitenkin käydä niin että tiet eroavat täysin.
Se ei kuitenkaan välttämättä kerro siitä että ihminen olisi ns. tyhmä tai ilkeä, erilainen vain. Ihminen on kuitenkin aika itsekäs eläin ja jos on kiirettä yms. ei ne muut ihmiset niin jaksa kiinnostaa. Ei edes verisukulaiset.
Luvalla sanoen, ei tuo sinun aloituksesikaan ollut kauhean "sosiaalinen". Ihmisiä täytyy aina lähestyttäessä vähän auttaa, laskea (tai nostaa) tasoa, popularisoida... En tiedä mitä teet työksesi, mutta oma hommani on just sitä ihmisten välisten "raja-aitojen madaltamista".
Olen siis itse nelikymppinen humanisti myös. Erona sinuun on se, etten ole virtuaalimaailmaan jumittunut kuin väkisin ja poikkeustapauksissa ajoittain. Työni puolesta joudun jonkin verran olemaan ikäluokkaani perehtyneempi, mutta vapaa-ajalla haen kyllä muuta ja saan päänsärkyä. Oikeasti vain yksinäisenä juutunkin nettiin (kuten nyt).
Ihmiset on nykymaailmassa niin eriytyneitä, maailma ja kiinnostuksen kohteet on pirstaloituneita. Ja tämä pätee kaikkiin ikäluokkiin. Esim. ei minun 75-vuotias äitinikään ole koskaan mitään erkki junkarista yms. kuunnellut. Mutta nytkin se tietää mikä on Negative ja kuka sen laulaja.
Ihmettelen lähinnä sitä, ettei susta sitten tunnu pahalta olla neljän seinän sisällä jatkuvasti? Itselleni tuli muutama vuosi sitten kauhea ulkoilu- ja liikuntavimma, vaikka 35-vuotiaaseen saakka välttelinkin liikuntaa.
En ymmärtänyt kaikkea tekstistäsi, mutta uskon ymmärtäväni ongelmasi. Usko pois se on kaikille ihmiskunnassa jollakin tasolla yhteinen.
olen vaan alle 25 eikä minua pidetä nerona : D. Nukuin tässä huimat neljä tuntia ja funtsin että mitäköhän sarjoja tai leffoja sitä tänään katsoisi. Ahdistaa kun kaikkien tuttujen elämä pyörii viikonlopun ryyppäämisen ympärillä ja melkein kiinnostaa katsoa sitä örvellystä. Vanhemmat ja muut luulevat että olen jotenkin iloinen vaikka minua ei kiinnosta juuri mikään. Nuorempana urheilin, mutta sekin jäi yläasteen jälkeen. No en ole oikeastaan mitenkään masentunutkaa, mutta joskus aina tulee yksinäinen olo. kuitenkin se että olisin jonkun kanssa ihmissuhteessa tuntuu todella kaukaiselta ajatukselta ja asian ajatteleminenkin ahdistaa. Saan aina uudessa koulussa ja esim armeijassa paljon uusia kavereita, mutta jotenkin nämä kaverisuhteet jäävät etäisiksi ja sitten esimerkiksi koulunvaihdon myötä emme ole enää yhteydessä. Päivät kuluvat nopeasti ja yhtäkkiä tajuankin että on mennyt neljä vuotta ja en ole saanut mitään aikaan. No ehkä elämän tarkoitus on tehdä sitä mikä kiinnostaa, eli istua koneen ääressä. Tulipas taas avauduttua.
...että haluatko oikeasti elää noin? Tiedän tapauksia, joissa nuorella miehellä on vuosia mennyt tuolla lailla kuin sinä kuvailet, netissä ja leffoja katsoessa. Kun sitten kahdenkympin paremmalla puolella on havahtunut muuhun todellisuuteen, on tullut kova katumus siitä, että "vuosia on mennyt hukkaan". Toisin sanoen, nuoruus on mennyt netin ja roskaleffojen parissa. Kun nämä miehet sitten hakeutuvat työelämään tai koulutukseen, on jatkuva alhainen itsetunto ja nolous siitä, että kaikki samanikäiset ympärillä ovat jo "pidemmällä" elämässään, uusissa vaiheissa. Kun itse on tullut vietettyä vuosikausia sitä pidennettyä, turhauttavaa teinielämää.
"Mutta, kun yritän selittää omille tutuilleni tai ystävilleni Launchcastradiosta tai hehkutan last.fm-ohjelmaa, niin kukaan ei ole koskaan kuullutkaan niistä."
Tuttu tunne.
Mutta netti voi olla ihmisläheinen harrastus. Kutsu kylään, kesäretkelle, piknikille. Miksi turhaan alkaisit etsiä muita harrastuksia vain sen takia että löytäisit seuraa kun sinulla on jo harrastus ja elämä josta voit löytää seuraa. Ole vain rehellinen siitä mitä olet ja mistä tykkäät. On täällä muitakin.
Chatti auki, irc-galleriasivu peliin, laita viestejä oikeille palstoille niin kuin tänne.
Ja toivotaan että se mies sieltä vielä palaakin!