Olen aina ollut täysin varma, että haluan joskus lapsia, samoin mieheni. Nyt kuitenkin kun aika olisi kypsä ja molemmat haluamme sitä todella paljon, niin minä alan jänistää!
Koulutukseni ja työni puolesta minulle on selvinnyt miljoonia asioita, jotka voivat mennä "pieleen", enkä enää edes uskalla toivoa että asiat menisivät hyvin, se kuulostaa liian hyvältä. Vaikka vammainen tai sairas lapsi on varmasti yhtä rakas kuin terve, pelkään silti kaikkia mahdollisia komplikaatioita raskauden ja synnytyksen aikana, lapsen fyysistä tai psyykkistä sairastumista tai vammaa... tai mikä pahinta, lapsen kuolemaa. En ole ihmisenä "heikko" ja jotenkin toisaalta uskoisin selviäväni mistä vain, mutta minua pelottaa ottaa riski - saattaa maailmaan minulle äärettömän rakas ihminen, joka ehkä joutuukin kärsimään.
Tai entäs sitten jos en jaksa? Jos minusta tulee huono äiti? Jos katkeroidun koliikkivauvan huutaessa vuorokauden ympäri, tai jos en osaakaan rakastaa lasta riittävästi jos hän on yhteiskunnan mittarilla "puutteellinen"?
Onko kukaan muu käynyt läpi tällaisia ajatuksia? Miten pääsen näistä eroon?
Koulutukseni ja työni puolesta minulle on selvinnyt miljoonia asioita, jotka voivat mennä "pieleen", enkä enää edes uskalla toivoa että asiat menisivät hyvin, se kuulostaa liian hyvältä. Vaikka vammainen tai sairas lapsi on varmasti yhtä rakas kuin terve, pelkään silti kaikkia mahdollisia komplikaatioita raskauden ja synnytyksen aikana, lapsen fyysistä tai psyykkistä sairastumista tai vammaa... tai mikä pahinta, lapsen kuolemaa. En ole ihmisenä "heikko" ja jotenkin toisaalta uskoisin selviäväni mistä vain, mutta minua pelottaa ottaa riski - saattaa maailmaan minulle äärettömän rakas ihminen, joka ehkä joutuukin kärsimään.
Tai entäs sitten jos en jaksa? Jos minusta tulee huono äiti? Jos katkeroidun koliikkivauvan huutaessa vuorokauden ympäri, tai jos en osaakaan rakastaa lasta riittävästi jos hän on yhteiskunnan mittarilla "puutteellinen"?
Onko kukaan muu käynyt läpi tällaisia ajatuksia? Miten pääsen näistä eroon?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hienoa, että joku uskaltaa pohtia tuollaisiakin asioita. Tässä näemme sen, ettei tahallisesti lapsettomiksi jäävät ihmiset ole sen itsekkäämpiä kuin lapsia hankkivatkaan, vaan heillä voi olla hyvin epäitsekkäät tarkoitusperät.
Tiedän tunteesi. Olen itse ollut koulussa kiusattu ja pelkään, että mitä jos lapseni joutuisi läpikäymään saman helvetin...
Empatian kykyä sinulta tuskin puuttuu ja sikäli olisit mitä loistavinta äiti-ainesta. Väitän myös, että vaikka kuinka lastaan rakastaisikin, jokainen vanhempi väsyy ainakin joskus lapseensa. Eli sitä on turha "pelätä", kunhan ei ihan hunsvotiksi rupea, mutta siitä tuskin on pelkoa suht normaalin henkilön kohdalla.
Hmm, asian voit ratkaista vain sinä itse ja kumppanisi.
Oletko jutellut asiasta kumppanisi kanssa?
Kiitos. Onhan tuosta keskusteltu, ja mies hyväksyy pelkoni, muttei täysin ymmärrä niitä. Hänelle asia on jotenkin etäisempi, kun ei ole koskaan elämässään kokenut tai läheltä seurannut mainitsemiani vaikeuksia.
Eiköhän tämä tästä, ajan kanssa. Tai sitten ei. Mutta helpotti avautua =)
Saisinko sähköpostiosoitteesi?
Samoja ajatuksia.
Luulin olevani yksin ajatusteni kanssa =) Haluan kuitenkin pysyä anonyymina asian suhteen, koska tällä palstalla saattaa pyöriä tuttuja, enkä halua kenenkään jäävän seuraamaan päätöksentekoamme minun tietämättäni. Toivottavasti ymmärrät?
Jaksamista ja järkeviä päätöksiä sinne suuntaan!