Olen vajaa 30-vuotias nainen. Olen sairastanut paniikkihäiriötä noin neljä vuotta, lääkkeitä olen syönyt vajaat kolme vuotta. Olen myös koko elämäni kärsinyt kausittaisista masennuksista, jotka pahimmillaan silloin kun olen liikaa omien ajatusteni kanssa ja tietysti pimeimpinä vuodenaikoina. Olen aina ollut hirmu herkkä ja ajatteleva ihminen. Olen nyt siis syönyt Optiparia (20mg) sen vajaa kolme vuotta, alussa 40mg ja nyt kohtausten uhallakin vain 20 mg. Kun aloitin, tuntui että koko maailma näytti kauniimmalta ja minä tosiaan muutuin, paremmaksi versioksi itsestäni. Sisäänpäinkääntyneisyyteni muuttui muista välittämiseen ja pienistä asioista iloitsemiseen. Se oli hienoa, hetken...Ajan kanssa tajusin, että kiinnostukseni miehiin oli vähentynyt todella paljon, lisäksi tuntui myös kuin koko seksuaalisuuteni olisi hävinnyt. Olen ollut yksin tosi pitkään. Ja tuossapa on jo nuoren naisen elämässä pari aika merkittävää onnellisuuden aihetta. Nyt olen pitkään miettinyt uskaltaisinko lopettaa lääkkeet, vähentäminen on auttanut ongelmiini, mutta luonnollisesti paniikkikohtauksia ja lievää masennusta on havaittavissa. En pysty päättämään mikä painaa vaakakupissa enemmän. Eikä minulla ole ketään kelle puhua ja keltä saada neuvoa. Olen sairastamiseni aikana käynyt kahdella eri psykiatrilla, joista kummastakaan en pitänyt. He eivät vaan olleet inhimillisiä. En tiedä mistä löytäsin hyvän, koska psykiatrisuosituksia ei Suomessa noin vain tutuilta kysellä. Onko kellään ollut samanlaisia ajatuksia kuin minulla? Oletteko löytäneet hyvän luottopsykiatrin ja miten? Olisin vastauksista ja kommenteista tosi iloinen.
Yksin kaiken keskellä
rakkautta kaipaava
3421
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
moi,juu tota löysin itteeni aika paljon tosta viestistä ,oon 28 v mies ja sairastanu masennusta ja paniikki häiriötä 1 vuoden ja pikkuhiljaa rupee olo olemaan iloinen,voin jopa nauraa :),juu olin tai siis olen aika herkkä ihminen ja loin itselleni tämän taudin ,koska on olemassa niin paskamaisia ihmisiä että niillä on taito loukata ihmistä niinkovaa että rupesin syyllistämään itteeni ja kaikkee muuta...psykille olis eka aika kuukauden päästä en oo varma meenkö ollenkaa kaivelemaan vanhoja asioita mitkä haluis unohtaa,ja kyllä jotenki o kans toi ajattelu naisista vähentyny ,mut haluisin vielä perheen ja lapsia..mut jotenki kaikki tuntuu nii vaikeelta ja ei oo ittelläkään ketää kelle purkaa asioita
Moi.
Olen vasta 17v ulkomaalainen ja paniikkihäiriötä niinkauan kuin muistan. Minulla on monia muutakin samankaltaisia häiriöitä - vaikka kaikkihan ne liittyy jotenkin toisiinsa. Minulla on halut lähtenyt vähän kaikesta ja olen katkera ihmisille sen takia. Se taas aiheuttaa kovaa täydellisyyden tavoittelemista. Olen taiteessa lähinnä kiinni ja herkkä myös. Tuossa herkkyydessä on kyllä myös pahoja puolia :)
On tosin ymmärrettävää että monet sanovat tämän liittyvän ikääni. No tietysti se liittyy, mutta jos se on minulla niin mikä tekee sen alemmaksi kuin vanhemman henkilön häiriö.
Elämäni on muuttunut monella tavalla.Olen alkanut tuntea itseäni paremmin, tai, suvussani on aina ollut taipumusta masennukseen yms- sentakia on minunkin hyvä nyt perehtyä itseeni.
Minun oma vika on se että kaikki selvät asiat muuttuvat epäaidoiksi kyseenalaistamisen vuoksi-Ja se on aika rankkaa. Tuntuu että koko ajan pitäisi taistella ja voittaa itseni. Mutta se on vaikeeta opiskelun aikana. Onhan sitä apuakin joka paikassa tiettyyn rajaan saakka- mutta siinä vaiheessa kun psykologi jää sanattomaksi on minun hyvin vaikea olla.- Ja minua ei kiinnosta lääkitys. Tuntuu että nuorille vain annetaan väkisin lääkkeitä ilman ajatuksia seuraamuksista. Toivon ettei ikääni oteta huomioon keskustelussa, sillä olenhan minä mielestäni tarpeeksi saanut tätä paskaa niskaan :)
- Minun ainoa lepo mielessäni tapahtuu silloin kun työstän elokuvaprojektiani. Muuten se on koko ajan päällä.
-Onko teillä samoja oloja, että asiat mitkä ovat aina olleet selviä muuttuvat kyseenalaistetuksi ja sen jälkeen se itse epäselvyys kaataa ja aiheuttaa sitä paskaa. Ja itse olo tuntuu niin aidolta- vaikka jälkeenpäin ihmettelee että sehän oli vain turhaa..
Kiitos
Moi.
Olen vasta 18v ulkomaalainen ja paniikkihäiriötä niinkauan kuin muistan. Minulla on monia muutakin samankaltaisia häiriöitä - vaikka kaikkihan ne liittyy jotenkin toisiinsa. Minulla on halut lähtenyt vähän kaikesta ja olen katkera ihmisille sen takia. Se taas aiheuttaa kovaa täydellisyyden tavoittelemista. Olen taiteessa lähinnä kiinni ja herkkä myös. Tuossa herkkyydessä on kyllä myös pahoja puolia :)
On tosin ymmärrettävää että monet sanovat tämän liittyvän ikääni. No tietysti se liittyy, mutta jos se on minulla niin mikä tekee sen alemmaksi kuin vanhemman henkilön häiriö.
Elämäni on muuttunut monella tavalla.Olen alkanut tuntea itseäni paremmin, tai, suvussani on aina ollut taipumusta masennukseen yms- sentakia on minunkin hyvä nyt perehtyä itseeni.
Minun oma vika on se että kaikki selvät asiat muuttuvat epäaidoiksi kyseenalaistamisen vuoksi-Ja se on aika rankkaa. Tuntuu että koko ajan pitäisi taistella ja voittaa itseni. Mutta se on vaikeeta opiskelun aikana. Onhan sitä apuakin joka paikassa tiettyyn rajaan saakka- mutta siinä vaiheessa kun psykologi jää sanattomaksi on minun hyvin vaikea olla.- Ja minua ei kiinnosta lääkitys. Tuntuu että nuorille vain annetaan väkisin lääkkeitä ilman ajatuksia seuraamuksista. Toivon ettei ikääni oteta huomioon keskustelussa, sillä olenhan minä mielestäni tarpeeksi saanut tätä paskaa niskaan :)
- Minun ainoa lepo mielessäni tapahtuu silloin kun työstän elokuvaprojektiani. Muuten se on koko ajan päällä.
-Onko teillä samoja oloja, että asiat mitkä ovat aina olleet selviä muuttuvat kyseenalaistetuksi ja sen jälkeen se itse epäselvyys kaataa ja aiheuttaa sitä paskaa. Ja itse olo tuntuu niin aidolta- vaikka jälkeenpäin ihmettelee että sehän oli vain turhaa..
Kiitos