Täällä pitäisi olla oma palsta vanhemmille joiden lapset ovat nuoria aikuisia.En ainakaan löytänyt sellaista joten kirjoitan tänne.Onkohan kohtalotovereita?
Oma poikani on 19v ja asutaan kahden.Vaikeaa on.
Poika jätti ammattikoulun keksken keväällä ja on sen jälkeen tehnyt töitä silloin tällöin vuokrafirman välityksellä.Intoa ei pojalla ole töidentekoon tai töidenhakemiseen muualta.Intoa ei ole jatkaa koulunkäyntiä.Intoa ei oikein ole mihinkään,ainakaan vastuunottamisen elämästään.
"Lievä" alkoholiongelma on jo hänelle kehittynyt ja yritin ehdottaa A-klinikkaa mutta poika ei halua sinne mennä, eihän ketään voi auttaa ellei itse halua.
Itselläni alkaa jaksamisen raja tulla vastaan.Tukiverkostoa ei ole,en saa mistään tukea,ei ketään kelle jutella asiasta.Sukulaisille en ole halunnut puhua koska aihe on niin kipeä itselleni ja sattumoisin sukulaisten tenavat on niin fiksuja :/
Pojan isä ei ole eron jälkeen pojan elämässä ollut mukana.
Olen antanut pojalle jo aika monta mahdollisuutta,laittanut ehtoja jos aikoo kanssani saman katon alla asua niin pitää ryhdistäytyä,edes kotitöissä auttaa.
Tänään laitoin ultimaatumin että nyt on pojan muutettava pois,asunnon etsintään passitin.Hermot menivät totaalisesti.
Itselläni ei ole pienellä palkalla varaa elättää aikuista työtöntä.
Pitäisikö soittaa kriisikeskukseen,olisiko siellä olemassa tukiryhmiä samassa tilanteessa oleville...
Oma poikani on 19v ja asutaan kahden.Vaikeaa on.
Poika jätti ammattikoulun keksken keväällä ja on sen jälkeen tehnyt töitä silloin tällöin vuokrafirman välityksellä.Intoa ei pojalla ole töidentekoon tai töidenhakemiseen muualta.Intoa ei ole jatkaa koulunkäyntiä.Intoa ei oikein ole mihinkään,ainakaan vastuunottamisen elämästään.
"Lievä" alkoholiongelma on jo hänelle kehittynyt ja yritin ehdottaa A-klinikkaa mutta poika ei halua sinne mennä, eihän ketään voi auttaa ellei itse halua.
Itselläni alkaa jaksamisen raja tulla vastaan.Tukiverkostoa ei ole,en saa mistään tukea,ei ketään kelle jutella asiasta.Sukulaisille en ole halunnut puhua koska aihe on niin kipeä itselleni ja sattumoisin sukulaisten tenavat on niin fiksuja :/
Pojan isä ei ole eron jälkeen pojan elämässä ollut mukana.
Olen antanut pojalle jo aika monta mahdollisuutta,laittanut ehtoja jos aikoo kanssani saman katon alla asua niin pitää ryhdistäytyä,edes kotitöissä auttaa.
Tänään laitoin ultimaatumin että nyt on pojan muutettava pois,asunnon etsintään passitin.Hermot menivät totaalisesti.
Itselläni ei ole pienellä palkalla varaa elättää aikuista työtöntä.
Pitäisikö soittaa kriisikeskukseen,olisiko siellä olemassa tukiryhmiä samassa tilanteessa oleville...
Vastaukset 3
Vanhimmat
jos kohta ihan pieniäkin.
Ja olen oikeastaan samaa mieltä siitä että on tietyntyyppisiä vanhemmuuteen liittyviä solmukohtia, joiden pohtimiseen ei täällä (vielä?) ole oikein sopivaa forumia.
Näillä tarkoitan juuri tuohon itsenäistymisvaiheeseen kuuluvia juttuja; koulutukseen, mahdolliseen taloudelliseen ja henkiseen tukemiseen, uudelleen kohtaamiseen jne liittyviä asioita.
Suoraan en osaa ottaa kantaa sinun ja poikasi tilanteeseen, mutta ainakin ammatinvalintapsykologi tms. voisi voisi olla paikallaan? Joskus ne koulutus- ja työhalut piilottelevat vain siihen asti kunnes se "oikea" juttu löytyy.
A-klinikallakin saattaa olla omaisten tukiryhmiä, kysymällä se selviää. Vaikkei heillä oliskaan niin he ehkä osaavat ohjata sinut sinne, mistä apua ja tukea saat. Voit tietysti kysyä myös kriisikeskuksesta tai kunnan mielenterveyspalveluista, sielläkin voit käydä juttelemassa. Palvelut ovat vähän eri tavalla järjestetty eri kunnissa. Itse aloittaisin kyselyn a-klinkalta, he ehkä tietävät mistä voit itsellesi hakea tukea ja mitä tilanteessa kannattaa muutenkin tehdä.
Olen työskennellyt mielenterveyspuolella. On tärkeää, että haet itsellesi ajoissa apua ja tukea!
vastauksista! Lämmitti mieltä :)