Kertokaa, mikä on paras tapa päästä yli lähes pakkomielteisestä ihastuksesta!
Olen 29-v järkevässä iässä oleva naitu nainen. Olen ollut aviomieheni kanssa yhdessä n. 5,5 vuotta ja mieheni on ehdottomasti minun perheeni.
Yli 2 vuotta sitten ihastuin ohjaajaani eräässä opiskeluun liittyvässä harjoitustyössä (en silloin vielä ollut naimisissa, seurustelin kylläkin). Ohjaaja on pari vuotta vanhempi sinkkumies. Olen toki monestikin elämäni aikana ollut ihastunut, mutta aina olen päässyt ennen pitkää yli - viimeistään silloin, kun on ollut selvää, ettei mitään realistisia edellytyksiä suhteelle ole.
Tämä on ollut poikkeustapaus. Ihastuin häneen ensisilmäyksellä ennen kuin edes tiesin, kuka hän oli ja että hän tulisi olemaan harjoitustyön ohjaaja. Kyseessä ei ole mikään ihmeellisen näköinen mies - päinvastoin ulkonäöltään aika tavallinen matti meikäläinen. Silti sillä hetkellä, kun hän ekan kerran käveli ohitseni, välähti mielessä jotain sen tapaista, että "oho, tuossa menee minun ihmiseni". Ja mitä enemmän hänestä sain tietää, sen syvemmälle lankesin. Ohjaustapaamisten jälkeen oli aivan euforisen leijaileva olo.
"Pahinta" oli, että lähes ekasta tapaamisesta lähtien tunsin saavani vahvasti vastakaikua. Välillemme ei muodostunut mitään ohjaaja-opiskelija-suhdetta, vaan ennemmin tunsin olevani telemisissä tutun kaverin kanssa. Välillämme tuntui kuitenkin olevan mielettömästi väreilyä. Pidimme koko harjoitustyön ajan sähköpostitse yhteyttä aivan tarpeettoman paljon. (Normaalisti ei oisi tarvinnut pitää ollenkaan.) Kaikki viestit käsittelivät tietysti harjoitustyötäni. Harjoitustyön päätyttyä emme tietenkään voineet ohjaaja-opiskelija-asetelman vuoksi enää jatkaa yhteydenpitoa...
Olin silloin seurustellut jo useamman vuoden nyk. mieheni kanssa ja päätin lopulta pitää pääni kylmänä - en halunnut antaa minkään haihattelun sotkea pitkäaikaista ja toimivaa seurustelusuhdetta. Päätin, että pääsen kyllä yli ja unohdan ihastukseni ennen pitkää. Välttelin häntä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja kun väistämättä joskus kohtasimme, käänsin katseen pois enkä edes tervehtinyt. Jopa niin tylysti, että häneltä jäi joskus oma tervehdys puolitiehen, kun en ollut huomaavinani. Hän kuitenkin yritti joka kerta tavoittaa katseeni ja katsoa silmiin.
Nyt on kulunut jo 2 vuotta ja 3 kuukautta enkä ole pystynyt unohtamaan, vaikka mielestäni olen tehnyt kaikkeni. Olen mm. lukuisia kertoja listannut paperille kaikki negatiiviset piirteet, joita kuvittelen ihastuksellani olevan ja toisaalta positiiviset piirteet omassa miehessäni. Reilu vuosi sitten menin naimisiin, ja kuvittelin, että viimeistään avioituminen selvittäisi asian.
Mikään ei tunnu auttavan. Ja pahinta on, että hänkään ei näytä vielä unohtaneen minua, vaikka tietää minun nyt olevan naimisissa. Liian monta kertaa olen yllättänyt hänet tuijottamasta minua, ja katsekin voi kertoa paljon... Tiedän, että hän on edelleen vapaa.
Joskus tuntuu, että ainoa tapa oisi ottaa häneen yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Jos hän kieltäytyisi, pystyisin varmaan sen jälkeen unohtamaan hänet lopullisesti. Toisaalta, jos tapaisimme, voisin todeta, ettei hän sitten ollutkaan niin ihmeellinen - ja voisin unohtaa hänet.
Tämä on piinaavaa ja täysin järjetöntä.... En tiedä, mitä voin tehdä. Tuntuu, että ajatuksissani petän miestäni koko ajan. Fyysisesti en ole koskaan yhdessäolomme aikana pettänyt enkä aio pettääkään.
Mutta voinko perustaa perheen ja tulevaisuuden tällaiselle suhteelle, missä mieleni on joka päivä toisen miehen kanssa...
Olen 29-v järkevässä iässä oleva naitu nainen. Olen ollut aviomieheni kanssa yhdessä n. 5,5 vuotta ja mieheni on ehdottomasti minun perheeni.
Yli 2 vuotta sitten ihastuin ohjaajaani eräässä opiskeluun liittyvässä harjoitustyössä (en silloin vielä ollut naimisissa, seurustelin kylläkin). Ohjaaja on pari vuotta vanhempi sinkkumies. Olen toki monestikin elämäni aikana ollut ihastunut, mutta aina olen päässyt ennen pitkää yli - viimeistään silloin, kun on ollut selvää, ettei mitään realistisia edellytyksiä suhteelle ole.
Tämä on ollut poikkeustapaus. Ihastuin häneen ensisilmäyksellä ennen kuin edes tiesin, kuka hän oli ja että hän tulisi olemaan harjoitustyön ohjaaja. Kyseessä ei ole mikään ihmeellisen näköinen mies - päinvastoin ulkonäöltään aika tavallinen matti meikäläinen. Silti sillä hetkellä, kun hän ekan kerran käveli ohitseni, välähti mielessä jotain sen tapaista, että "oho, tuossa menee minun ihmiseni". Ja mitä enemmän hänestä sain tietää, sen syvemmälle lankesin. Ohjaustapaamisten jälkeen oli aivan euforisen leijaileva olo.
"Pahinta" oli, että lähes ekasta tapaamisesta lähtien tunsin saavani vahvasti vastakaikua. Välillemme ei muodostunut mitään ohjaaja-opiskelija-suhdetta, vaan ennemmin tunsin olevani telemisissä tutun kaverin kanssa. Välillämme tuntui kuitenkin olevan mielettömästi väreilyä. Pidimme koko harjoitustyön ajan sähköpostitse yhteyttä aivan tarpeettoman paljon. (Normaalisti ei oisi tarvinnut pitää ollenkaan.) Kaikki viestit käsittelivät tietysti harjoitustyötäni. Harjoitustyön päätyttyä emme tietenkään voineet ohjaaja-opiskelija-asetelman vuoksi enää jatkaa yhteydenpitoa...
Olin silloin seurustellut jo useamman vuoden nyk. mieheni kanssa ja päätin lopulta pitää pääni kylmänä - en halunnut antaa minkään haihattelun sotkea pitkäaikaista ja toimivaa seurustelusuhdetta. Päätin, että pääsen kyllä yli ja unohdan ihastukseni ennen pitkää. Välttelin häntä kaikissa mahdollisissa tilanteissa, ja kun väistämättä joskus kohtasimme, käänsin katseen pois enkä edes tervehtinyt. Jopa niin tylysti, että häneltä jäi joskus oma tervehdys puolitiehen, kun en ollut huomaavinani. Hän kuitenkin yritti joka kerta tavoittaa katseeni ja katsoa silmiin.
Nyt on kulunut jo 2 vuotta ja 3 kuukautta enkä ole pystynyt unohtamaan, vaikka mielestäni olen tehnyt kaikkeni. Olen mm. lukuisia kertoja listannut paperille kaikki negatiiviset piirteet, joita kuvittelen ihastuksellani olevan ja toisaalta positiiviset piirteet omassa miehessäni. Reilu vuosi sitten menin naimisiin, ja kuvittelin, että viimeistään avioituminen selvittäisi asian.
Mikään ei tunnu auttavan. Ja pahinta on, että hänkään ei näytä vielä unohtaneen minua, vaikka tietää minun nyt olevan naimisissa. Liian monta kertaa olen yllättänyt hänet tuijottamasta minua, ja katsekin voi kertoa paljon... Tiedän, että hän on edelleen vapaa.
Joskus tuntuu, että ainoa tapa oisi ottaa häneen yhteyttä ja ehdottaa tapaamista. Jos hän kieltäytyisi, pystyisin varmaan sen jälkeen unohtamaan hänet lopullisesti. Toisaalta, jos tapaisimme, voisin todeta, ettei hän sitten ollutkaan niin ihmeellinen - ja voisin unohtaa hänet.
Tämä on piinaavaa ja täysin järjetöntä.... En tiedä, mitä voin tehdä. Tuntuu, että ajatuksissani petän miestäni koko ajan. Fyysisesti en ole koskaan yhdessäolomme aikana pettänyt enkä aio pettääkään.
Mutta voinko perustaa perheen ja tulevaisuuden tällaiselle suhteelle, missä mieleni on joka päivä toisen miehen kanssa...
Vastaukset 8
Vanhimmat
minun mielestäni sinun täytyisi puhua ensin sen kurssin-ohjaajan kanssa ja jos saat vasta kaikua niin sovi hänen kanssaan tapaaminen. ei kannata tietystikkäään rynnätä suin päin suhteeseen vaan olla ensin hänen kaverinsa. jos hän vaikuttaa mukavalta niin kerro aviomiehellesi kaikki. muista vain: aviomies luottaa sinuun joten älä petä hänen luottamustaan. joten puhelin käteen ja toimi :)
Jos minä oisin tehny noin olisin jo kolmenkymmenen eri ukon kanssa käyny saman keskustelun. Ei missään tapauksessa! Opettele tuntemaan itsesi a opi siirtämään fantasiat aviosänkyysi niin ei tartte keekoilla joka kurssiohjaajan kanssa!
Tervetuloa kerhoon. Olen ollut samassa tilanteessa, olin silloisen puoliskoni kanssa ollut yhdessä vuoden verran kun lätkähdin täydellisesti toiseen. Sellaiseen jota en edes tuntenut. Nähtiin baarissa, pidettiin silmäpeliä koko kesä ja hän oli tehokkaasti siitä eteenpäin kolme vuotta jossain mielen taustalla jatkuvasti mukana. Emme tutustuneet tämän ihastukseni kanssa, tänäkään päivänä en tiedä hänen nimeään. Sen kesän jälkeen näimme pari kertaa samassa baarissa, mutta siihen se jäi. Erosin tämän puoliskon kanssa viime syksynä, oltiin siis yhdessä neljä vuotta ja niistä neljästä vuodesta kolme haikailin jollain tasolla jatkuvasti toisen perään. Ja tiedätkö mitä? Siinä vaiheessa kun ero tuli, huomasin olleeni täysi idiootti. Olin ollut ihastunut haavekuvaan, siinä missä rinnallani ollut oikea ihminen oli rakastanut minua koko sydämellään, mutta enemmän tai vähemmän itse mokasin sen jutun. Hyvä minä. :(
Luulen että itsekin olisin selvinnyt siitä ihastuksesta jos olisin tutustunut ihastukseeni, tuskin hän niin upea oikeasti oli mitä mieleni hänestä maalasi. Eli kokemuksen rintaäänellä, ota yhteyttä ja selvitä pääsi. Joko todella rakastutte häneen tai pääset irti, kuulostaa win-win -tilanteelta.
sellaista elämä on, ja sit kun pääset irti tosta ihastuksesta saattaa tulla uus ja vielä ihanampi: niin oli mulla: Kunnes tajusin että pakenen omaa ihmissuhdettani joka ei kuitenkaan ollut niin ihana kuin halusin uskotella itselleni. Normaalia on ihastua, mutta se että siitä tulee pakkomielle niin se ei ole hyvä: syy voi olla esim että sä et joenkin suo itselles onnea vaan vain pilvilinnoja. Jotkut ihmiset haikailee koko elämänsä jotain mitä ne ei voi saada. heti kun jutun saa se ei kiinnosta: mulla on käyny näin. Kun tän tajusin aloin miettiä, että on terapian paikka. Opettelin tuntemaan itseni ja nyt en anna ihastuksille periksi. Pelkällä tahdonvoimalla en onnistunut, tarvitsin tuon terapian.Suosittelen.
Olet ihastunut omiin unelmiisi. Tapaa se mies, niin saat huomata miten asiat oikeasti ovat. Miehesi ansaitsee sinut kokonaan. Mieti miltä sinusta tuntuisi jos kuulisit miehesi olleen sinun lailla 2 vuotta ihastunut johonkin aivan muuhun.
Mulla taitaa olla vähän samansuuntainen tilanne. Me ei tosin olla juteltu kunnolla kuin vasta kerran, mutta tuo kuvailemasi tunne ensimmäisestä näkemisestä on todella tuttu. Silloin kun näin hänet ensimmäisen kerran, näin hänet heti jotenkin eritavalla. Juuri tuolla tavalla kuin sanoit: "siinä on minun ihmiseni".
Myös tuo tunne, että tunsit saavasi heti ensitapaamisesta lähtien vastakaikua pätee täällä. Uskaltaisin mennä tilanteidemme vertailussa jopa niin pitkälle, että tavallaan minullekin tapahtui samanlainen "kohtalon oikku", mikä ajoi meidät lopulta tapaamaan toisemme. Sullahan se oli se, että pääsit hänen ohjaukseensa. Omaani en paljasta, mutta samoja piirteitä siinä on. ;)
Mulla on sen verran onnellisempi tilanne, että ainakin itse olen vapaa, joten en aio vastaisuudessa vältellä häntä. :) Päinvastoin.
Kannattais tavata, ennen kun pääsi sekoaa.
Selvittää realistisesti, mikä ihme ihastuttaa.
Mut älä rupee heti sekoilee, vaan pidä jalat maassa.
Suurella todennäköisyydellä ihastuksesi ei ole "SE OIKEA", jolloin pääset tuskastasi, jonka jälkeen tietysi arjen harmaus kaatuu päälle, koska sitä ihastusta ei enää ole.
Mikäli hän on se oikea; -voi sitä suunnatonta tunteiden myllerrystä. Rakastuminen on sanoinkuvaamattoman ylivertaista.
Jokaiselle meille on annettu pala elämää,
joku viisas vois kertoa, miten sitä kannattaa käyttää.
Pikku iloihin voi itse vaikuttaa ja
kärsimysten summa on kuitenkin aina vakio,
joten pikku lisäriskiä kannattaa ottaa.
Olkoon onni ja autuus matkassasi,
Norsut käsiköön puolestasi,
Terv: Tuska ja Ahdistus
Oma mies on tuttu ja turvallinen, se on siinä ja ollaan naimisissa. Ope on taas kaukainen, vieras, tuntematon. Paljon kiinnostavampi kuin se sohvalla makaava tyyppi siellä kotona.
Tuskinpa on kovin viisasta ryhtyä mihinkään toimenpiteisiin. Typerintä olisi ottaa yhteyttä ko. opeen. Sitten haihattelulle ei olisi loppua.
Ei kannata tehdä asiasta elämää suurempaa. Ihastuminen voi olla ihan piristävääkin oman aviosuhteen kannalta, mutta tuollainen pakkomielteenomainen kaihertaminen ei vaikuta kovin viisaalta. Se syö vain energiaa ja aihauttaa kaikkea muuta kuin säpinää omien lakanoiden välissä.
Etkö voisi käyttää vieraan miehen fantasioinnin sijaan energiaasi etsimällä piristystä omaan arkeesi oman miehesi kanssa?