Mistä löydän gurun?

Kaikenlainen mielen toiminta tulee vain nähdä ja antaa sen olla. Jos vertailua, arviointia, itsensä kuulostelua ilmaantuu, sen annetaan olla. Sitä ei pyritä poistamaan tai lietsomaan. Kun näet mielesi toiminnan juuri sellaisena kuin se on, et puolusta etkä tuomitse, olet meditaation tilassa.

Kun pyrit, näe pyrkiväsi. Kun torjut, näe torjuvasi. Näe totuus, kaikki juuri sellaisena kuin se on. Näe etsintäsi, miten haet gurua ja miksi haet.

yrittämättä! kirjoitti:

Kaikenlainen mielen toiminta tulee vain nähdä ja antaa sen olla. Jos vertailua, arviointia, itsensä kuulostelua ilmaantuu, sen annetaan olla. Sitä ei pyritä poistamaan tai lietsomaan. Kun näet mielesi toiminnan juuri sellaisena kuin se on, et puolusta etkä tuomitse, olet meditaation tilassa.

Kun pyrit, näe pyrkiväsi. Kun torjut, näe torjuvasi. Näe totuus, kaikki juuri sellaisena kuin se on. Näe etsintäsi, miten haet gurua ja miksi haet.

Minun ei siis kuulu sanoa itselleni, että nyt torjun, nyt pyrin? Vai kuuluuko?

Koska olen huomannut, että vain niin voin oikeastaan tajuta asian, ainakin näin alussa.

Mutta sitä seuraa sellainen reaktio, että huomaan selittäväni itselleni, enkä siis vain olevani, ja yritän epätoivoisesti etsiä jotain "tilaa" missä voisin vain "olla". Yritän siis torjua sen tilan, missä havainnoin, koska teen jotain -> selitän itselleni. Tästäkin voisi syntyä kierre, jossa en näe mitään hyötyä;

-Havainnoin -> torjun -> kerron itselleni, että nyt torjun -> torjun taas tämän selittämisen -> kerron taas itselleni, että torjun -> taas torjun selittämisen jne.

Onko mielellä joku ominaisuus, että se voi vain olla, eikä se ominaisuus kuitenkaan aina ole "hereillä"? Ajattelen, että jos mediaatio ei onnistu, tämä mieleni ominaisuus ei jostain karmallisista(?) syistä ole minussa hereillä, ja minun pitää odottaa mahdollisesti vuosiakin, kunnes se heräilee.

Tiedän, että olen todennäköisesti aivan hakoteillä tässä asiassa ja siksi olenkin kiitollinen asiallisista vastauksista.

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Minun ei siis kuulu sanoa itselleni, että nyt torjun, nyt pyrin? Vai kuuluuko?

Koska olen huomannut, että vain niin voin oikeastaan tajuta asian, ainakin näin alussa.

Mutta sitä seuraa sellainen reaktio, että huomaan selittäväni itselleni, enkä siis vain olevani, ja yritän epätoivoisesti etsiä jotain "tilaa" missä voisin vain "olla". Yritän siis torjua sen tilan, missä havainnoin, koska teen jotain -> selitän itselleni. Tästäkin voisi syntyä kierre, jossa en näe mitään hyötyä;

-Havainnoin -> torjun -> kerron itselleni, että nyt torjun -> torjun taas tämän selittämisen -> kerron taas itselleni, että torjun -> taas torjun selittämisen jne.

Onko mielellä joku ominaisuus, että se voi vain olla, eikä se ominaisuus kuitenkaan aina ole "hereillä"? Ajattelen, että jos mediaatio ei onnistu, tämä mieleni ominaisuus ei jostain karmallisista(?) syistä ole minussa hereillä, ja minun pitää odottaa mahdollisesti vuosiakin, kunnes se heräilee.

Tiedän, että olen todennäköisesti aivan hakoteillä tässä asiassa ja siksi olenkin kiitollinen asiallisista vastauksista.

Sinun kannattaisi kyllä opetella jokin tietty menetelmä. Tämmöiset netistä luetut sekalaiset neuvot voivat sotkea vain lisää! Tällä varauksella, jotain mitä aika usein näkee oppaissa jos olen mitään niistä ymmärtänyt:

Meditoinnin a ja o on antaa olla, rentoutua vain ja pysyä kevyesti tietoisena hetkessä. On olemassa erilaisia meditaatioita, mutta aluksi pitäisi oppia vain olemaan. Ei kuitenkaan pakolla ja väkinäisesti eikä torjuen. Oleminen koostuu peräkkäisistä hetkistä eikä haittaa jos jonakin hetkenä harhautuu analysoimaan ja uppoaa vähän tunteisiinsa, kun muistaa toisena palata taas tähän hetkeen.

Hengityksen tarkkaileminen on yksi yleinen tapa tähän. Pidä huomio hengityksessäsi, säätelemättä sitä mitenkään. Kun huomaat lipsuneesi ajattelemaan ja analysoimaan niitä näitä, palaa aina takaisin hengitykseen. Tätä kannattaa harjoittaa säännöllisesti lyhyitä aikoja kerrallaan mieluummin kuin vain satunnaisesti pitkiäkin rupeamia.

Ei pidä odottaa että tästä seuraisi jotakin, mutta ajan mittaan tämä kyllä kehittää mielenhallintaa niin, ettei enää tule niin helposti unohduttua ajatusten lumoihin vaan niitä voi katsoa kevyesti ja takertumatta ja antaa mennä taas.

Pakko oli taas astua tälle palstalle jonkun saarnaamaan. Ylistäkää omaa uskoanne OMALLA ALUEELLANNE!

Ihan pirun hyvää läppää! Ihan tässä tulee tippa linssiin kuunnellessa noin hauskoja tarinoita.

Jos kuitenkin oikeasti olet tuota mieltä, niin ei sinua ketään kiellä olemastakaan :)

Hankalinta nimenomaan on tutkiskella itseään olla silti "ymmärtämättä".

Monet termit johtaa harhaan, sillä käsitän ne ehkä eri tavalla kuin ne on tarkoitettu.

Juuri tämä "tutkiskelu"... Ymmärrän sen todennäköisesti väärin yrittäessäni selvittää esim. mistä meditaation aikana esiin tulleet aggressiivsuuden tunteet johtuvat. Annan niitten muka tuntua, mutta koen tarpeelliseksi yrittää ymmärtää niitä, etten lähtisi niitten mukaan.

Ja yritän myös tehdä tunteista vähemmän pelottavia yrittämällä tarkkailla mitä ne oikeasti ovat. Olen tullut siihen tulokseen, että tunteet on energia ja minun subjektiivinen tulkinta asiasta. Tämä ei silti hyödytä minua ollenkaan, koska pelkään edelleen subjetiivista tulkintaani.

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Hankalinta nimenomaan on tutkiskella itseään olla silti "ymmärtämättä".

Monet termit johtaa harhaan, sillä käsitän ne ehkä eri tavalla kuin ne on tarkoitettu.

Juuri tämä "tutkiskelu"... Ymmärrän sen todennäköisesti väärin yrittäessäni selvittää esim. mistä meditaation aikana esiin tulleet aggressiivsuuden tunteet johtuvat. Annan niitten muka tuntua, mutta koen tarpeelliseksi yrittää ymmärtää niitä, etten lähtisi niitten mukaan.

Ja yritän myös tehdä tunteista vähemmän pelottavia yrittämällä tarkkailla mitä ne oikeasti ovat. Olen tullut siihen tulokseen, että tunteet on energia ja minun subjektiivinen tulkinta asiasta. Tämä ei silti hyödytä minua ollenkaan, koska pelkään edelleen subjetiivista tulkintaani.

meditaatio on läsnä olemista, paikallaan olemista. tunteita ja ajatuksia tulee mutta niihin ei takerruta. siinä kaikki.

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Hankalinta nimenomaan on tutkiskella itseään olla silti "ymmärtämättä".

Monet termit johtaa harhaan, sillä käsitän ne ehkä eri tavalla kuin ne on tarkoitettu.

Juuri tämä "tutkiskelu"... Ymmärrän sen todennäköisesti väärin yrittäessäni selvittää esim. mistä meditaation aikana esiin tulleet aggressiivsuuden tunteet johtuvat. Annan niitten muka tuntua, mutta koen tarpeelliseksi yrittää ymmärtää niitä, etten lähtisi niitten mukaan.

Ja yritän myös tehdä tunteista vähemmän pelottavia yrittämällä tarkkailla mitä ne oikeasti ovat. Olen tullut siihen tulokseen, että tunteet on energia ja minun subjektiivinen tulkinta asiasta. Tämä ei silti hyödytä minua ollenkaan, koska pelkään edelleen subjetiivista tulkintaani.

Olisi erittäin mielenkiintoista keskustella kanssasi,sillä itse painin samojen asioiden kanssa.
Olen saanut langanpäästä kiinni,mutta ympäriltä ei löydy ihmisiä joiden kanssa asioista -oivalluksista voisi keskustella.

sissi kirjoitti:

Olisi erittäin mielenkiintoista keskustella kanssasi,sillä itse painin samojen asioiden kanssa.
Olen saanut langanpäästä kiinni,mutta ympäriltä ei löydy ihmisiä joiden kanssa asioista -oivalluksista voisi keskustella.

ja keskustellut "meditaatiossa" saamistani oivalluksista jo kyllästymiseen saakka :)

Näillä oivalluksilla tarkoitan näkemyksiäni todellisuudesta ja ihmisen mielestä. En kuitenkaan saa mielenrauhaa, vaikka kuinka ymmärtäisin asioita. Ymmärrän ne nimittäin päälläni. Minussa ei tapahdu mitään muutosta, minä vain ymmärrän entistä enemmän asioita. Ja nimenomaan päälläni. Meditaatio ei tainnutkaan olla ihan onnistunut :)

En tiedä tarkoititko samanlaisia oivalluksia.

Voisin keskustella kanssasi kyllä meditaatiosta ja meditaation kulusta, mutta en enää halua vaivata päätäni pyrkimällä ymmärtää asioita. En yksinkertaisesti saa siitä mitään.

-Epäonnistuja- kirjoitti:

ja keskustellut "meditaatiossa" saamistani oivalluksista jo kyllästymiseen saakka :)

Näillä oivalluksilla tarkoitan näkemyksiäni todellisuudesta ja ihmisen mielestä. En kuitenkaan saa mielenrauhaa, vaikka kuinka ymmärtäisin asioita. Ymmärrän ne nimittäin päälläni. Minussa ei tapahdu mitään muutosta, minä vain ymmärrän entistä enemmän asioita. Ja nimenomaan päälläni. Meditaatio ei tainnutkaan olla ihan onnistunut :)

En tiedä tarkoititko samanlaisia oivalluksia.

Voisin keskustella kanssasi kyllä meditaatiosta ja meditaation kulusta, mutta en enää halua vaivata päätäni pyrkimällä ymmärtää asioita. En yksinkertaisesti saa siitä mitään.

Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut ymmärtämästä. Jokaisesta oivalluksesta,itsestä löytyvästä uudesta tulee hyvä mieli,rauha,mielenrauha. Mutta sitä edeltää aina rauhaton,kummallinen ja levoton jakso. Tietää,että muutos,luopuminen,tai uudelle asteelle siirtyminen on prosessissa. Meditointi löytyi minulla aivan luonnostaan.Ei guruja,ei oppeja. Patti tilanne kai elämässä,pakon edessä,ainut tie. Mutta tilanteeni on kyllä siinä mielessä eri,ilmeisesti,kuin sinulla,että ongelmani on samanhenkisten ihmisten puuttuminen.Kovin pinnallisella,materialistisella alalla kun olen. Statukset kolisee...

Sinä yrität. Kun pitäisi luopua. Antaa olla ja tulla-mikä tullakseen on. Egosi vahtii onnistumistasi : ) huolissaan.

sissi kirjoitti:

Minä olen jo kauan aikaa sitten lakannut ymmärtämästä. Jokaisesta oivalluksesta,itsestä löytyvästä uudesta tulee hyvä mieli,rauha,mielenrauha. Mutta sitä edeltää aina rauhaton,kummallinen ja levoton jakso. Tietää,että muutos,luopuminen,tai uudelle asteelle siirtyminen on prosessissa. Meditointi löytyi minulla aivan luonnostaan.Ei guruja,ei oppeja. Patti tilanne kai elämässä,pakon edessä,ainut tie. Mutta tilanteeni on kyllä siinä mielessä eri,ilmeisesti,kuin sinulla,että ongelmani on samanhenkisten ihmisten puuttuminen.Kovin pinnallisella,materialistisella alalla kun olen. Statukset kolisee...

Sinä yrität. Kun pitäisi luopua. Antaa olla ja tulla-mikä tullakseen on. Egosi vahtii onnistumistasi : ) huolissaan.

Se ei siis ole se "minä" se tarkkailija, joka panikoituu olemisesta ja joka ei siedä sitä, että ei tiedä mitä tapahtuu?

Tuon "ääneen sanottuani" vaikuttaisi nimenomaan, että se on se ego...

Voiko tämä minun "vapautumisen haluni" olla vain egon halu? Että en olisikaan oikeasti valmis meditoimaan.

Joskus muutama vuosi sitten olin melkoisen tukalassa henkisessä ahdingossa vailla mitään neuvoja tai vastauksia tai mitään tietoa henkisyydestä. Luin sitten yhden Tommy Hellstenin kirjan ihan sattumalta ja se jotenkin vastasi silloiseen suurimpaan kysymykseeni. En osaa sitä nyt muotoilla... Joka tapauksessa, kyse ei ollut meditaatiosta, mutta oivalsin henkisesti jotain ja asenteeni muuttui. Taisin meditoida, sitä silloin vielä tietämättä, ja tein sitä joka päivä arjen seassa. Olin siis vain ja seurasin.

Kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti ja noin viikon päästä "oivaltamisestani" koin eläväni todellisuudessa, aivan kuin joskus lapsena. Iltaisin pelkäsin hirveästi ja epäilin olevani kuollut, koska tajunnan tilani oli niin dramaattisesti muuttunut. Pelkäsin, että Saatana pelleili kanssani (olen kasvatettu kristillisesti)ja yritin rukoilla Jumalaa tuntemallani tavalla, mutta tämä tuntemani Jumala ei millään tavalla vastannut. Koin olevani aivan yksin ja tajusin, että kukaan ihminen ei voi turvattomuuttani helpottaa.

Päivisin olin iloinen ja rauhallinen. Tunteet tunsin voimakkaammin kuin koskaan.

Menin lainaamaan kirjastosta toista Hellstenin kirjaa, koska koin tarvitsevani opastusta ja kukaan ympärilläni olevista ihmisistä ei osannut sitä antaa. Kirja piti kuitenkin tilata jostain ja siihen menisi viikko.

Meidän perhe oli aina ollut vähän hajanainen ja kylmä ja kaikki lähestulkoon vihasivat toisiaan. Kun sitten näin miten kaikki kärsi, koin suunnatonta tarvetta sanoa heille, että rakastan heitä. Meidän perheessä ei KOSKAAN sanottu niin ja tarpeestani huolimatta jokin minussa uskotteli itselleni, etten saa sillä mitään hyvää aikaiseksi. Kaikki vain nauraisivat minulle, niinkuin varmasti olisivat nauraneetkin, ja ehkä juuri ja vain sen takia, että sen sanomiseen ei oltu totuttu meidän perheessä.

Tuskan tunteeni muitten tuskaa nähdessäni ei helpottanut, mutta olin jotenkin päättänyt, että en sano perheelleni rakastavani heitä.

Jonkin ajan päästä, olin menettänyt "todellisuus-tilani" ja yritin sitä kipeästi saada takaisin. Hellstenin kirja tuli kirjastoon, mutta se tuli vähän liian myöhään.

Todellisuuden menettäminen taisi johtua juuri siitä, että ego nosti päätään sanoessaan minulle, että ei kannata sanoa mitään ja minä menin perässä.

Jotenkin nyt siis ajattelen, että egoni ihastui todellisuuden hyviin puoliin, ja haluaa sen meditoimalla takaisin, mutta sillä ehdolla, että pystyy kuitenkin hallitsemaan minua jos haluankin tehdä jotain "typerää", niinkuin sanoa joillekin, että rakastan heitä.

Näinhän homma ei tietenkään toimi.

Luullessani meditoivani, olenkin vain vahvistanut egoani. Minulla on melkoisen vahva ego...

Ego pyrkii aina meditoidessani esiin. Pitäisikö minun siis vain silloinkin olla ja olla välittämättä egostani? Enkö silloin kiellä mitään...?

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Se ei siis ole se "minä" se tarkkailija, joka panikoituu olemisesta ja joka ei siedä sitä, että ei tiedä mitä tapahtuu?

Tuon "ääneen sanottuani" vaikuttaisi nimenomaan, että se on se ego...

Voiko tämä minun "vapautumisen haluni" olla vain egon halu? Että en olisikaan oikeasti valmis meditoimaan.

Joskus muutama vuosi sitten olin melkoisen tukalassa henkisessä ahdingossa vailla mitään neuvoja tai vastauksia tai mitään tietoa henkisyydestä. Luin sitten yhden Tommy Hellstenin kirjan ihan sattumalta ja se jotenkin vastasi silloiseen suurimpaan kysymykseeni. En osaa sitä nyt muotoilla... Joka tapauksessa, kyse ei ollut meditaatiosta, mutta oivalsin henkisesti jotain ja asenteeni muuttui. Taisin meditoida, sitä silloin vielä tietämättä, ja tein sitä joka päivä arjen seassa. Olin siis vain ja seurasin.

Kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti ja noin viikon päästä "oivaltamisestani" koin eläväni todellisuudessa, aivan kuin joskus lapsena. Iltaisin pelkäsin hirveästi ja epäilin olevani kuollut, koska tajunnan tilani oli niin dramaattisesti muuttunut. Pelkäsin, että Saatana pelleili kanssani (olen kasvatettu kristillisesti)ja yritin rukoilla Jumalaa tuntemallani tavalla, mutta tämä tuntemani Jumala ei millään tavalla vastannut. Koin olevani aivan yksin ja tajusin, että kukaan ihminen ei voi turvattomuuttani helpottaa.

Päivisin olin iloinen ja rauhallinen. Tunteet tunsin voimakkaammin kuin koskaan.

Menin lainaamaan kirjastosta toista Hellstenin kirjaa, koska koin tarvitsevani opastusta ja kukaan ympärilläni olevista ihmisistä ei osannut sitä antaa. Kirja piti kuitenkin tilata jostain ja siihen menisi viikko.

Meidän perhe oli aina ollut vähän hajanainen ja kylmä ja kaikki lähestulkoon vihasivat toisiaan. Kun sitten näin miten kaikki kärsi, koin suunnatonta tarvetta sanoa heille, että rakastan heitä. Meidän perheessä ei KOSKAAN sanottu niin ja tarpeestani huolimatta jokin minussa uskotteli itselleni, etten saa sillä mitään hyvää aikaiseksi. Kaikki vain nauraisivat minulle, niinkuin varmasti olisivat nauraneetkin, ja ehkä juuri ja vain sen takia, että sen sanomiseen ei oltu totuttu meidän perheessä.

Tuskan tunteeni muitten tuskaa nähdessäni ei helpottanut, mutta olin jotenkin päättänyt, että en sano perheelleni rakastavani heitä.

Jonkin ajan päästä, olin menettänyt "todellisuus-tilani" ja yritin sitä kipeästi saada takaisin. Hellstenin kirja tuli kirjastoon, mutta se tuli vähän liian myöhään.

Todellisuuden menettäminen taisi johtua juuri siitä, että ego nosti päätään sanoessaan minulle, että ei kannata sanoa mitään ja minä menin perässä.

Jotenkin nyt siis ajattelen, että egoni ihastui todellisuuden hyviin puoliin, ja haluaa sen meditoimalla takaisin, mutta sillä ehdolla, että pystyy kuitenkin hallitsemaan minua jos haluankin tehdä jotain "typerää", niinkuin sanoa joillekin, että rakastan heitä.

Näinhän homma ei tietenkään toimi.

Luullessani meditoivani, olenkin vain vahvistanut egoani. Minulla on melkoisen vahva ego...

Ego pyrkii aina meditoidessani esiin. Pitäisikö minun siis vain silloinkin olla ja olla välittämättä egostani? Enkö silloin kiellä mitään...?

"Minä" on vain ajatus ja tunne, joskin ehkä vahvin sellainen. Ego (jähmettynyt tapa nähdä kaikki haluamisemme näkökulmasta) on meillä kaikilla eikä sitä voi tuosta vain lakkauttaa eikä se ole tarpeenkaan. Mutta voimme ottaa siihen hiukan etäisyyttä ja olla vähemmän sen vietävissä.

Meditaatio puolestaan on taito, kuin pyörällä ajaminen tai instrumentin soittaminen. Sen oppiminen vaatii harjoitusta. Sitä saa, kun päättää opetella jonkin pätevän menetelmän, sitten istuu alas ja meditoi.

Meditaation tavoitteena ei ole saavuttaa mitään mielentiloja (ei edes terapoida menneitä tms.). Mielentiloja, ajatuksia ja tunteita tulee ja menee, mutta niihin ei takerruta, vaan annetaan tulla ja mennä. Kun rupeaa kehittelemään jotain ajatuskulkua ja arvostelemaan jotakin mielessään, se on sitä takertumista.

Tavoitteena on oikeastaan päästää irti kaikista tavoitteista, hetki hetkeltä. Niin mieli vähitellen vapautuu ja selkenee.

Tsemppiä sulle!

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Se ei siis ole se "minä" se tarkkailija, joka panikoituu olemisesta ja joka ei siedä sitä, että ei tiedä mitä tapahtuu?

Tuon "ääneen sanottuani" vaikuttaisi nimenomaan, että se on se ego...

Voiko tämä minun "vapautumisen haluni" olla vain egon halu? Että en olisikaan oikeasti valmis meditoimaan.

Joskus muutama vuosi sitten olin melkoisen tukalassa henkisessä ahdingossa vailla mitään neuvoja tai vastauksia tai mitään tietoa henkisyydestä. Luin sitten yhden Tommy Hellstenin kirjan ihan sattumalta ja se jotenkin vastasi silloiseen suurimpaan kysymykseeni. En osaa sitä nyt muotoilla... Joka tapauksessa, kyse ei ollut meditaatiosta, mutta oivalsin henkisesti jotain ja asenteeni muuttui. Taisin meditoida, sitä silloin vielä tietämättä, ja tein sitä joka päivä arjen seassa. Olin siis vain ja seurasin.

Kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti ja noin viikon päästä "oivaltamisestani" koin eläväni todellisuudessa, aivan kuin joskus lapsena. Iltaisin pelkäsin hirveästi ja epäilin olevani kuollut, koska tajunnan tilani oli niin dramaattisesti muuttunut. Pelkäsin, että Saatana pelleili kanssani (olen kasvatettu kristillisesti)ja yritin rukoilla Jumalaa tuntemallani tavalla, mutta tämä tuntemani Jumala ei millään tavalla vastannut. Koin olevani aivan yksin ja tajusin, että kukaan ihminen ei voi turvattomuuttani helpottaa.

Päivisin olin iloinen ja rauhallinen. Tunteet tunsin voimakkaammin kuin koskaan.

Menin lainaamaan kirjastosta toista Hellstenin kirjaa, koska koin tarvitsevani opastusta ja kukaan ympärilläni olevista ihmisistä ei osannut sitä antaa. Kirja piti kuitenkin tilata jostain ja siihen menisi viikko.

Meidän perhe oli aina ollut vähän hajanainen ja kylmä ja kaikki lähestulkoon vihasivat toisiaan. Kun sitten näin miten kaikki kärsi, koin suunnatonta tarvetta sanoa heille, että rakastan heitä. Meidän perheessä ei KOSKAAN sanottu niin ja tarpeestani huolimatta jokin minussa uskotteli itselleni, etten saa sillä mitään hyvää aikaiseksi. Kaikki vain nauraisivat minulle, niinkuin varmasti olisivat nauraneetkin, ja ehkä juuri ja vain sen takia, että sen sanomiseen ei oltu totuttu meidän perheessä.

Tuskan tunteeni muitten tuskaa nähdessäni ei helpottanut, mutta olin jotenkin päättänyt, että en sano perheelleni rakastavani heitä.

Jonkin ajan päästä, olin menettänyt "todellisuus-tilani" ja yritin sitä kipeästi saada takaisin. Hellstenin kirja tuli kirjastoon, mutta se tuli vähän liian myöhään.

Todellisuuden menettäminen taisi johtua juuri siitä, että ego nosti päätään sanoessaan minulle, että ei kannata sanoa mitään ja minä menin perässä.

Jotenkin nyt siis ajattelen, että egoni ihastui todellisuuden hyviin puoliin, ja haluaa sen meditoimalla takaisin, mutta sillä ehdolla, että pystyy kuitenkin hallitsemaan minua jos haluankin tehdä jotain "typerää", niinkuin sanoa joillekin, että rakastan heitä.

Näinhän homma ei tietenkään toimi.

Luullessani meditoivani, olenkin vain vahvistanut egoani. Minulla on melkoisen vahva ego...

Ego pyrkii aina meditoidessani esiin. Pitäisikö minun siis vain silloinkin olla ja olla välittämättä egostani? Enkö silloin kiellä mitään...?

ego tai mieli kuolevat ruumiin mukana. aasialaiset ajattelevat että aisteja on kuusi, mieli on se kuudes. keho jossa mieli on on tietenkin mielen ainoa asuinpaikka jonka herruudesta se pyrkii pitämään kynsin hampain kiinni. meditaatiossa pyritään ohittamaan mielen ylivalta sen tavallisella samsaran peittämällä tasolla ja löytämään sen puhdas sisin, viisaus ja rakkaus. (valaistuminen= mieli saavuttaa äärettömän tason) mutta yksin meditaatio ei riitä. myös suomennettuna on hirveän mielenkiintoista buddhalaista kirjallisuutta. tutustu ja löydät vastaukset kysymyksiisi

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Se ei siis ole se "minä" se tarkkailija, joka panikoituu olemisesta ja joka ei siedä sitä, että ei tiedä mitä tapahtuu?

Tuon "ääneen sanottuani" vaikuttaisi nimenomaan, että se on se ego...

Voiko tämä minun "vapautumisen haluni" olla vain egon halu? Että en olisikaan oikeasti valmis meditoimaan.

Joskus muutama vuosi sitten olin melkoisen tukalassa henkisessä ahdingossa vailla mitään neuvoja tai vastauksia tai mitään tietoa henkisyydestä. Luin sitten yhden Tommy Hellstenin kirjan ihan sattumalta ja se jotenkin vastasi silloiseen suurimpaan kysymykseeni. En osaa sitä nyt muotoilla... Joka tapauksessa, kyse ei ollut meditaatiosta, mutta oivalsin henkisesti jotain ja asenteeni muuttui. Taisin meditoida, sitä silloin vielä tietämättä, ja tein sitä joka päivä arjen seassa. Olin siis vain ja seurasin.

Kaikki tapahtui jotenkin tosi nopeasti ja noin viikon päästä "oivaltamisestani" koin eläväni todellisuudessa, aivan kuin joskus lapsena. Iltaisin pelkäsin hirveästi ja epäilin olevani kuollut, koska tajunnan tilani oli niin dramaattisesti muuttunut. Pelkäsin, että Saatana pelleili kanssani (olen kasvatettu kristillisesti)ja yritin rukoilla Jumalaa tuntemallani tavalla, mutta tämä tuntemani Jumala ei millään tavalla vastannut. Koin olevani aivan yksin ja tajusin, että kukaan ihminen ei voi turvattomuuttani helpottaa.

Päivisin olin iloinen ja rauhallinen. Tunteet tunsin voimakkaammin kuin koskaan.

Menin lainaamaan kirjastosta toista Hellstenin kirjaa, koska koin tarvitsevani opastusta ja kukaan ympärilläni olevista ihmisistä ei osannut sitä antaa. Kirja piti kuitenkin tilata jostain ja siihen menisi viikko.

Meidän perhe oli aina ollut vähän hajanainen ja kylmä ja kaikki lähestulkoon vihasivat toisiaan. Kun sitten näin miten kaikki kärsi, koin suunnatonta tarvetta sanoa heille, että rakastan heitä. Meidän perheessä ei KOSKAAN sanottu niin ja tarpeestani huolimatta jokin minussa uskotteli itselleni, etten saa sillä mitään hyvää aikaiseksi. Kaikki vain nauraisivat minulle, niinkuin varmasti olisivat nauraneetkin, ja ehkä juuri ja vain sen takia, että sen sanomiseen ei oltu totuttu meidän perheessä.

Tuskan tunteeni muitten tuskaa nähdessäni ei helpottanut, mutta olin jotenkin päättänyt, että en sano perheelleni rakastavani heitä.

Jonkin ajan päästä, olin menettänyt "todellisuus-tilani" ja yritin sitä kipeästi saada takaisin. Hellstenin kirja tuli kirjastoon, mutta se tuli vähän liian myöhään.

Todellisuuden menettäminen taisi johtua juuri siitä, että ego nosti päätään sanoessaan minulle, että ei kannata sanoa mitään ja minä menin perässä.

Jotenkin nyt siis ajattelen, että egoni ihastui todellisuuden hyviin puoliin, ja haluaa sen meditoimalla takaisin, mutta sillä ehdolla, että pystyy kuitenkin hallitsemaan minua jos haluankin tehdä jotain "typerää", niinkuin sanoa joillekin, että rakastan heitä.

Näinhän homma ei tietenkään toimi.

Luullessani meditoivani, olenkin vain vahvistanut egoani. Minulla on melkoisen vahva ego...

Ego pyrkii aina meditoidessani esiin. Pitäisikö minun siis vain silloinkin olla ja olla välittämättä egostani? Enkö silloin kiellä mitään...?

Jos sinulle on luontaista lukea,voisit koittaa
Wayne W. Dyer " ota henkinen voimasi käyttöön"
Eckhart Tolle " läsnäolon voima "

Molemmat puhuvat ns. egon sivuuttamisesta,itsenä olemisesta,ja läsnäolevan hetken voimasta. Eli ongelmasta mikä sinulla tuntuu olevan. Ja vaikka kumpikin puhuu voimasta/hengestä/energiasta/jumalasta millä sitä nyt kukin haluaa kutsua,ei kumpikaan rajaa asiaa Kristillisyyteen,budhalaisuuteen,islamiin jne. ei mihinkään uskontoon. Tuo kristillinen kasvatuksesi itseasiassa juuri saattaa olla yksi syy että sun on vaikea irroittaa opituista totuuksista.

Tuo mistä kerroit,että sait kiinni jostain. Se on juuri se mistä minäkin puhuin. Monille tunne on vaan niin outo,etteivät anna oivalluksen tulla,pysyttelevät vanhassa,turvallisessa,vaikka jotakin kuitenkin puuttuu. Jalat maassa,mutta avoimin mielin ottaa vastaan. Odottamatta kuitenkaan. Babystepseillä sitä vaan sitten kulkeutuu eteenpäin,parempaan. Tasapainoon. Ei voi puskea,väkisin.

Ei nuo kirjat sulle taivasta avaa,mutta voivat auttaa eteenpäin. Koita.

sissi kirjoitti:

Jos sinulle on luontaista lukea,voisit koittaa
Wayne W. Dyer " ota henkinen voimasi käyttöön"
Eckhart Tolle " läsnäolon voima "

Molemmat puhuvat ns. egon sivuuttamisesta,itsenä olemisesta,ja läsnäolevan hetken voimasta. Eli ongelmasta mikä sinulla tuntuu olevan. Ja vaikka kumpikin puhuu voimasta/hengestä/energiasta/jumalasta millä sitä nyt kukin haluaa kutsua,ei kumpikaan rajaa asiaa Kristillisyyteen,budhalaisuuteen,islamiin jne. ei mihinkään uskontoon. Tuo kristillinen kasvatuksesi itseasiassa juuri saattaa olla yksi syy että sun on vaikea irroittaa opituista totuuksista.

Tuo mistä kerroit,että sait kiinni jostain. Se on juuri se mistä minäkin puhuin. Monille tunne on vaan niin outo,etteivät anna oivalluksen tulla,pysyttelevät vanhassa,turvallisessa,vaikka jotakin kuitenkin puuttuu. Jalat maassa,mutta avoimin mielin ottaa vastaan. Odottamatta kuitenkaan. Babystepseillä sitä vaan sitten kulkeutuu eteenpäin,parempaan. Tasapainoon. Ei voi puskea,väkisin.

Ei nuo kirjat sulle taivasta avaa,mutta voivat auttaa eteenpäin. Koita.

Löydä henkinen minäsi kirjan, tai osia siitä. Kirjassa on hyvin kerrottu juuri niistä asioista joita olen pohtinut. Erityisen valaisevaa on ollut näkemykset uskomuksista ja tiedosta. Samoin se, kuka on se oikea minä, kaiken sekasorron keskellä. Minä on siis se, joka kaiken ahdistuksen ja epävarmuuden keskellä tarkkailee sitä kaikkea.

Vielä on paljon luettavaa ja opittavaa, mutta alku tuntuu lupaavalta. Kiitos hyvästä vinkistä!

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Löydä henkinen minäsi kirjan, tai osia siitä. Kirjassa on hyvin kerrottu juuri niistä asioista joita olen pohtinut. Erityisen valaisevaa on ollut näkemykset uskomuksista ja tiedosta. Samoin se, kuka on se oikea minä, kaiken sekasorron keskellä. Minä on siis se, joka kaiken ahdistuksen ja epävarmuuden keskellä tarkkailee sitä kaikkea.

Vielä on paljon luettavaa ja opittavaa, mutta alku tuntuu lupaavalta. Kiitos hyvästä vinkistä!

on siis tuon Dyerin kirja :)

-Epäonistuja- kirjoitti:

on siis tuon Dyerin kirja :)

Mukavaa että osui oikeaan suuntaan.Tuli itsellekin kiva mieli kun pystyy jeesaamaan. Mulle oli myös hyvin vapauttavaa tuo Luterilaisen Jumalakuvan aukeaminen. Että syntiä ei ole ja pahoillekin paistaa aurinko. Eli ei kaikesta rangaista,jos epäonnistuu. Kunhan parhaansa yrittää.
En ole pitänyt itseäni kovin uskonnollisena,mutta niin vaan mullakin oli koulussa ujutetut opit syvällä. Ja niiden pohjalta rakensi.

sissi kirjoitti:

Mukavaa että osui oikeaan suuntaan.Tuli itsellekin kiva mieli kun pystyy jeesaamaan. Mulle oli myös hyvin vapauttavaa tuo Luterilaisen Jumalakuvan aukeaminen. Että syntiä ei ole ja pahoillekin paistaa aurinko. Eli ei kaikesta rangaista,jos epäonnistuu. Kunhan parhaansa yrittää.
En ole pitänyt itseäni kovin uskonnollisena,mutta niin vaan mullakin oli koulussa ujutetut opit syvällä. Ja niiden pohjalta rakensi.

mielenkiinnolla kyseenalaistanut kaikki oppimani kristinuskosta ja hyvästä/pahasta ja oikeasta/väärästä. Tein sen tosin vain älyllisellä tasolla, ainakin nykyisen ymmärrykseni mukaan. Yritän nyt aloittaa alusta, siltä pohjalta, että en oikeastaan tiedä elämän luonteesta mitään, vaikka olenkin aiemmin onnistunut luomaan maailmankuvan, jossa kaikki on johdonmukaista ja selkeää. Kaikki on kuitenkin ollut uskomusta, ei tietoa.

Jännä juttu, että menin kirjastoon, valitsin tuon kirjan siinä uskossa, että se oli se suosittelemasi kirja (olin kirjoittanut sen jopa ylös ja sen nimi oli kirjastossa siinä silmien edessä kännykässä), ja silti valitsin "väärän" kirjan. Vasta tänään huomasin virheen. Tuolla kirjalla on kuitenkin minulle paljon asiaa. Olikohan sattumaa...? :)

-Epäonnistuja- kirjoitti:

mielenkiinnolla kyseenalaistanut kaikki oppimani kristinuskosta ja hyvästä/pahasta ja oikeasta/väärästä. Tein sen tosin vain älyllisellä tasolla, ainakin nykyisen ymmärrykseni mukaan. Yritän nyt aloittaa alusta, siltä pohjalta, että en oikeastaan tiedä elämän luonteesta mitään, vaikka olenkin aiemmin onnistunut luomaan maailmankuvan, jossa kaikki on johdonmukaista ja selkeää. Kaikki on kuitenkin ollut uskomusta, ei tietoa.

Jännä juttu, että menin kirjastoon, valitsin tuon kirjan siinä uskossa, että se oli se suosittelemasi kirja (olin kirjoittanut sen jopa ylös ja sen nimi oli kirjastossa siinä silmien edessä kännykässä), ja silti valitsin "väärän" kirjan. Vasta tänään huomasin virheen. Tuolla kirjalla on kuitenkin minulle paljon asiaa. Olikohan sattumaa...? :)

Joo, toi löydä henkinen minäsi on vissiin tohtorin edellisiä tai aikaisempia. en ole sitä lukenut. Pitää lukea. Mutta varmaankin samoja teemoja.
Olettaisin nimestä päätellen että "löydä henkinen minäsi" olis eka ja sitten jatkumo "ota henkinen voimasi käyttöön"

Muita Dyer'n teoksia hyväksy itsesi uskalla elää,elä omilla ehdoilla,mitä toivot lapsellesi,usko mahdollisuuksiisi,vaikuta kohtaloosi ja sinäkö ihmeidentekijä.
Huh,kuulostaapa dramaattiselta luettelolta : )

Mullakin oli sattumaa tyon kirjan löytyminen.
Tolle oli kesken,mutta tarvitsin lomalle toisenkin kirjan ja nappasin hyllystä tän. Nuhjaantunut ja ei ollu hajuakaan koska olin sen ostanut ja mistä.
Oli kait jossain divarissa vaikuttanut mielenkiint.takakansi ja nostin hyllyyn pölyyntymään. Ja sitten kun aloin lukea,aluks vähän tökki jenkki hehkutus tyyli,mutta asia oli mielenkiintoista. Ja kun alkuun pääsi,tuli loisto oivalluksia.

Sattuma on kummallinen ja monesti sen osuessa kohdalle miettii oliko sattuma sittenkään sattuma.

sissi kirjoitti:

Joo, toi löydä henkinen minäsi on vissiin tohtorin edellisiä tai aikaisempia. en ole sitä lukenut. Pitää lukea. Mutta varmaankin samoja teemoja.
Olettaisin nimestä päätellen että "löydä henkinen minäsi" olis eka ja sitten jatkumo "ota henkinen voimasi käyttöön"

Muita Dyer'n teoksia hyväksy itsesi uskalla elää,elä omilla ehdoilla,mitä toivot lapsellesi,usko mahdollisuuksiisi,vaikuta kohtaloosi ja sinäkö ihmeidentekijä.
Huh,kuulostaapa dramaattiselta luettelolta : )

Mullakin oli sattumaa tyon kirjan löytyminen.
Tolle oli kesken,mutta tarvitsin lomalle toisenkin kirjan ja nappasin hyllystä tän. Nuhjaantunut ja ei ollu hajuakaan koska olin sen ostanut ja mistä.
Oli kait jossain divarissa vaikuttanut mielenkiint.takakansi ja nostin hyllyyn pölyyntymään. Ja sitten kun aloin lukea,aluks vähän tökki jenkki hehkutus tyyli,mutta asia oli mielenkiintoista. Ja kun alkuun pääsi,tuli loisto oivalluksia.

Sattuma on kummallinen ja monesti sen osuessa kohdalle miettii oliko sattuma sittenkään sattuma.

Nyt tämä alkaa oikeastaan vasta aukeamaan minulle. Huomaan todella usein pyrkiväni analysoimaan kaikkea; se on oikeastaan ollut minussa hallitsevana piirteenä jo melko kauan. Minusta olisi voinu tulla hyvä tutkija ;)

Tunnistan sen kuitenkin egoni ominaisuudeksi ja työnnän sellaiset ajatukset syrjään.

Olen kuitenkin edelleen vasta ihan alussa ja vaikka toisinaan tunnistan jonkun esim. halun egoksi, menen silti sen mukana. Siitä huolimatta olen usein onnistunut väistämään egon pyrkimykset.

Mistähän johtuu, että illalla olen eniten "hereillä"? Jos voisin jatkaa päivää samalla mentaliteetilla, saisin kai paljon enemmän aikaiseksi. Kuitenkin minua alkaa väsyttää je menen nukkumaan. Aamu on taas hankalampi aloittaa uudestaan.

Tuo kirja mitä luen, "Löydä henkinen minäsi", on todella hyvä, ystävällinen ja valottava. Ensireaktioni amerikkalaisesta kirjoittajasta oli melko negatiivinen; ajattelin amerikkalaisen olevan jonkinlainen tekopyhä pyrkyri, joka puhuu liian maireasti vaikeista asioista. Olin väärässä :)

-Epäonnistuja- kirjoitti:

Nyt tämä alkaa oikeastaan vasta aukeamaan minulle. Huomaan todella usein pyrkiväni analysoimaan kaikkea; se on oikeastaan ollut minussa hallitsevana piirteenä jo melko kauan. Minusta olisi voinu tulla hyvä tutkija ;)

Tunnistan sen kuitenkin egoni ominaisuudeksi ja työnnän sellaiset ajatukset syrjään.

Olen kuitenkin edelleen vasta ihan alussa ja vaikka toisinaan tunnistan jonkun esim. halun egoksi, menen silti sen mukana. Siitä huolimatta olen usein onnistunut väistämään egon pyrkimykset.

Mistähän johtuu, että illalla olen eniten "hereillä"? Jos voisin jatkaa päivää samalla mentaliteetilla, saisin kai paljon enemmän aikaiseksi. Kuitenkin minua alkaa väsyttää je menen nukkumaan. Aamu on taas hankalampi aloittaa uudestaan.

Tuo kirja mitä luen, "Löydä henkinen minäsi", on todella hyvä, ystävällinen ja valottava. Ensireaktioni amerikkalaisesta kirjoittajasta oli melko negatiivinen; ajattelin amerikkalaisen olevan jonkinlainen tekopyhä pyrkyri, joka puhuu liian maireasti vaikeista asioista. Olin väärässä :)

Mulla menee päivittäin. Jonain rauhallisisna päivinä tosi helppo olla läsnä,tässä ja nyt.
Jonain päivänä kun on paljon duunipalaveria,hässäkkää,muksut häsää- meen ylikierroksilla. ahdistaa,tai oikeammin levoton olo.
Tietää että pitäisi pudottaa itsensä alas,rauhaan. Mutta ei pysty. Käveleminen on kyllä hyvä apukeino silloin.

En ihan ymmärtänyt runoa :)

-Epäonnistuja- kirjoitti:

En ihan ymmärtänyt runoa :)

Ei oikeastaan ole hetkeä milloin meditoisi. Alkuun sitä rimpuilee ja siihen on vaan koottava ensin oma työkalusetti, minkä sitten heittää menemään, kun ei enää tarvitse.

on joitain hyviä meditoimisvinkkejä, pyytäisitkö ottamaan minuun yhteyttä? :)

-Epäonnistuja- kirjoitti:

on joitain hyviä meditoimisvinkkejä, pyytäisitkö ottamaan minuun yhteyttä? :)

Käviskös tämmöinen vinkki, kun Jeesus sanoo, että "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." tai "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon."

parempaa ei tiedä kirjoitti:

Käviskös tämmöinen vinkki, kun Jeesus sanoo, että "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." tai "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon."

soveltaa tuota käytäntöön :)

parempaa ei tiedä kirjoitti:

Käviskös tämmöinen vinkki, kun Jeesus sanoo, että "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon." tai "Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon."

hieno ihminen. kaikki kunnia hänelle. mutta se jumalanpoika juttu keksittiin 200v hänen kuoleman jälkeen. hänet tuomittiin rikollisena kuinka ihmeessä rikolliselle voitais antaa kylän paras hautapaikka? kaikki kunnia hänelle hieno mies mutta kristinusko ampuu kyllä propagandassaan vähän yli. Kristinusko= vihaa muita uskontoja islam= alista jopa omia naisia juutalaisuus= vain syntymällä juutalaiseksi voit päästä taivaaseen idän uskonnot= kunnioita kaikkea elävää

-Epäonnistuja- kirjoitti:

soveltaa tuota käytäntöön :)

Luin sen, mitä kirjoitit tuolla ylempänä, että
koit jotakin luettuasi Helsstenin kirjan.

Mietin sitä, että Tommy Hellsten on kristitty,
ja hän kirjoittaa sielunhoidollisia kirjojaan
kristillisestä näkökulmasta. Niin, mitä jos se
olikin Jumalan Henki, joka vaikutti sinussa
sen kirjan kautta sillä tavalla, että mieleesi
tuli myötätuntoa, rakkautta ja ymmärrystä
läheistesi elämästä, ja halua sanoa heille
jotakin hyvää ja lohduttavaa - että rakastat heitä.

Siis kun se on samanlainen kuin Jeesuksenkin
viesti: Hän ymmärtää syvästi meitä ja elämäämme,
ja rakastaa kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Ja kutsuu luokseen meitä monenlaisten kuormien
alla uupuneita, saamaan levon häneltä.

Kun häntä katselee - Hänen sydämensä lempeyttä
ja nöyryyttä, löytää levon sielulle. Jeesuksen
luota löytyvä rauha on omankin kokemuksen mukaan
jotakin tällaista, kuin joku kuvaa Raamatussa:
"Olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen." (Ps. 131:2)

Jeesusta voi alkaa katsella Johanneksen evankeliumista: http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Joh. 1:1&rnd=1183903124085

parempaa ei tiedä kirjoitti:

Luin sen, mitä kirjoitit tuolla ylempänä, että
koit jotakin luettuasi Helsstenin kirjan.

Mietin sitä, että Tommy Hellsten on kristitty,
ja hän kirjoittaa sielunhoidollisia kirjojaan
kristillisestä näkökulmasta. Niin, mitä jos se
olikin Jumalan Henki, joka vaikutti sinussa
sen kirjan kautta sillä tavalla, että mieleesi
tuli myötätuntoa, rakkautta ja ymmärrystä
läheistesi elämästä, ja halua sanoa heille
jotakin hyvää ja lohduttavaa - että rakastat heitä.

Siis kun se on samanlainen kuin Jeesuksenkin
viesti: Hän ymmärtää syvästi meitä ja elämäämme,
ja rakastaa kaikesta tapahtuneesta huolimatta.
Ja kutsuu luokseen meitä monenlaisten kuormien
alla uupuneita, saamaan levon häneltä.

Kun häntä katselee - Hänen sydämensä lempeyttä
ja nöyryyttä, löytää levon sielulle. Jeesuksen
luota löytyvä rauha on omankin kokemuksen mukaan
jotakin tällaista, kuin joku kuvaa Raamatussa:
"Olen löytänyt rauhan, mieleni on tyyni.
Niin kuin kylläinen lapsi lepää äitinsä sylissä,
niin on minun mieleni levollinen." (Ps. 131:2)

Jeesusta voi alkaa katsella Johanneksen evankeliumista: http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?chp=1&ref=Joh. 1:1&rnd=1183903124085

ihan sama millä nimellä sitä muutosta kutsun. Jumala ei varmasti ole se, joksi sen olen ajatellut, joten minun on helpompaa ajatella asiaa toisen uskonnon kannalta. Samasta asiasta varmasti on kyse, mutta minun on helpompi lähestyä Jumalaa/Pyhää Henkeä/Buddhaa buddhalaisuuden näkökulmasta. Joku löytää samat vastaukst Raamatusta ja Jumalasta, jotka minä löydän meditaatiosta (toivottavasti).

Hyvä jätkä. Buddhalaiselta kannalta boddhisatva, mutta meni ja hukkasi elämänsä esiintymällä liian kiivaasti väärälle porukalle, joka sitten päätti hänet ristiinnaulita. Jälkeenpäin sitten kehitettiin tämä jumalan poika juttu ja hyvin se on levinnytkin. Jeesus ehti opettaa noin 3,5 vuotta, noin kymmenesosan ajasta, jonka Sakyamuni Buddha opetti valaistumisensa jälkeen maan päällä eli 35 vuotta. Siunausta kaikille kristityille, muslimeille ja muille, jotka etsivät pääsyä paratiisiin. Mitä jos etsisitte totuutta välillä mielestänne. Voi löytyä mullistavia juttuja.