olin 12-vuotias.
sain kaveriltani lainaan elokuvan "Parempi kuin Beckham".
Keira Knightley, yksi elokuvan päätähdistä, on tunnetusti erittäin laiha, erittäin kaunis.
Kun olin nähnyt elokuvan, älysin kuinka lihava ja ruma olen. Ajattelin että jos en laihdu, minulla ei ole enää kavereita eikä kukaan halua olla kanssani missään tekemisissä.
Niinpä aloitin laihdutuskuurin.
Heräsin joka aamu yhdeksältä, lähdin lenkille, sitten menin kotiin. Yritin parhaani mukaan ajatella että jos en syö, minusta tulee yhtä laiha ja kaunis kuin Keirasta. Mutta jossain vaiheessa päivää aina ahneus vei voiton ja ratkesin syömään. Ajattelin ettei se haittaa, huomenna yritän uudelleen. Näin jatkui koko kesän.
Alkusyksystä eräänä päivänä olin onnistunut olemaan koko päivän syömättä, mutta huomasin keittiön pöydällä pakastepullapussin. En voinut hillitä itseäni.
Söin kaikki pullat, 6, kerralla, ja sitten iski paniikki. Mitä oikein menin tekemään? nyt lihon entistä isommaksi läskiporsaaksi.
Juoksin metsään ja oksensin pullat ulos. Silloin älysin että hei, tällä tavalla pystyn kaivamaan ulos sen saastan mitä syön.
Oksentelusta tuli osa elämääni, sitä tapahtui pari-kolme kertaa viikossa. Ensin pystyin olemaan kaksi päivää syömättä, sitten ratkesin ja kävin kaupasta paljon karkkia, sipsiä, keksejä ja muuta, menin kotiin, ahmin ja oksensin koko illan.
Oksentamisesta jäi traumat, inhosin ja inhoan edelleen sitä miltä se tuntuu, kuinka se polttaa kurkkua ja leukaan sattuu.
Syksyllä ystäväni kiinnittivät huomiota siihen miten en syönyt koulussa mitään.
Paras kaverini sanoi että jos en mene puhumaa kuraattorille syömishäiriöstäni, hän menee.
Vaihtoeihtoja ei siis ollut.
Kuraattori käski minua kirjoittamaan viikon ajan ruoat ylös, valehtelin ne kaikki paperille ja pääsinkin pian pois.
Mutta ongelmat eivät olleet hävinneet, ne olivat vasta alkamassa. En oksennellut melkein ollenkaan talven aikana, mutta keväällä alkoi taas ylenpalttinen liikunta ja aterioiden skippaaminen. Oksentelua en kuitenkaan uudelleen aloittanut. Jos söin jotain herkkua edes teelusikallisen verran, viiltelin itseäni ja huusin. En kestänyt sitä etten ikinä saanut samanlaista vartaloa kuin Keiralla. Siitä tuli pakkomielle. En ajatellut mitään muuta kuin Keiraa, ja kun katsoin peiliin ja huomasin että olen yhä lihava porsas, viha kasvoi suunnattomaksi. Vain viiltely poisti pahan olon.
Pääsin viiltelystäkin eroon kun kaverini puhuivat järkeä. Mutta syömishäiriö elää minussa yhä, ruoka on vihollinen, ei ystävä. Joskus mietin että miksi teen itselleni näin? olen normaali, miksi laihdutan? syy on se, että olen jo liian syvällä, syömishäiriö kehittyi hitaasti, kasvoi mukanani, ei ole elämää ilman sitä.
Toivon että joskus pystyisin pääsemään siitä kokonaan eroon, eikä tarvitsisi enää laskea kaloreita paniikissa ja lähteä juoksemaan kuutta kilometriä jos syön 10 kaloria enemmän kuin mitä suunnittelin.
Tämä on yhtä helvettiä.
sain kaveriltani lainaan elokuvan "Parempi kuin Beckham".
Keira Knightley, yksi elokuvan päätähdistä, on tunnetusti erittäin laiha, erittäin kaunis.
Kun olin nähnyt elokuvan, älysin kuinka lihava ja ruma olen. Ajattelin että jos en laihdu, minulla ei ole enää kavereita eikä kukaan halua olla kanssani missään tekemisissä.
Niinpä aloitin laihdutuskuurin.
Heräsin joka aamu yhdeksältä, lähdin lenkille, sitten menin kotiin. Yritin parhaani mukaan ajatella että jos en syö, minusta tulee yhtä laiha ja kaunis kuin Keirasta. Mutta jossain vaiheessa päivää aina ahneus vei voiton ja ratkesin syömään. Ajattelin ettei se haittaa, huomenna yritän uudelleen. Näin jatkui koko kesän.
Alkusyksystä eräänä päivänä olin onnistunut olemaan koko päivän syömättä, mutta huomasin keittiön pöydällä pakastepullapussin. En voinut hillitä itseäni.
Söin kaikki pullat, 6, kerralla, ja sitten iski paniikki. Mitä oikein menin tekemään? nyt lihon entistä isommaksi läskiporsaaksi.
Juoksin metsään ja oksensin pullat ulos. Silloin älysin että hei, tällä tavalla pystyn kaivamaan ulos sen saastan mitä syön.
Oksentelusta tuli osa elämääni, sitä tapahtui pari-kolme kertaa viikossa. Ensin pystyin olemaan kaksi päivää syömättä, sitten ratkesin ja kävin kaupasta paljon karkkia, sipsiä, keksejä ja muuta, menin kotiin, ahmin ja oksensin koko illan.
Oksentamisesta jäi traumat, inhosin ja inhoan edelleen sitä miltä se tuntuu, kuinka se polttaa kurkkua ja leukaan sattuu.
Syksyllä ystäväni kiinnittivät huomiota siihen miten en syönyt koulussa mitään.
Paras kaverini sanoi että jos en mene puhumaa kuraattorille syömishäiriöstäni, hän menee.
Vaihtoeihtoja ei siis ollut.
Kuraattori käski minua kirjoittamaan viikon ajan ruoat ylös, valehtelin ne kaikki paperille ja pääsinkin pian pois.
Mutta ongelmat eivät olleet hävinneet, ne olivat vasta alkamassa. En oksennellut melkein ollenkaan talven aikana, mutta keväällä alkoi taas ylenpalttinen liikunta ja aterioiden skippaaminen. Oksentelua en kuitenkaan uudelleen aloittanut. Jos söin jotain herkkua edes teelusikallisen verran, viiltelin itseäni ja huusin. En kestänyt sitä etten ikinä saanut samanlaista vartaloa kuin Keiralla. Siitä tuli pakkomielle. En ajatellut mitään muuta kuin Keiraa, ja kun katsoin peiliin ja huomasin että olen yhä lihava porsas, viha kasvoi suunnattomaksi. Vain viiltely poisti pahan olon.
Pääsin viiltelystäkin eroon kun kaverini puhuivat järkeä. Mutta syömishäiriö elää minussa yhä, ruoka on vihollinen, ei ystävä. Joskus mietin että miksi teen itselleni näin? olen normaali, miksi laihdutan? syy on se, että olen jo liian syvällä, syömishäiriö kehittyi hitaasti, kasvoi mukanani, ei ole elämää ilman sitä.
Toivon että joskus pystyisin pääsemään siitä kokonaan eroon, eikä tarvitsisi enää laskea kaloreita paniikissa ja lähteä juoksemaan kuutta kilometriä jos syön 10 kaloria enemmän kuin mitä suunnittelin.
Tämä on yhtä helvettiä.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Mäki palvon Keiraa ja sen vartaloa!
oli mukava tietää et jollain muullakin on samanlaisia ongelmia!
kaikki mun kaverit keille oon puhunu syömishäiriöstä on ollu vaa sillee et voi sua, mut sit ne puhuu seläntakana siitä miten haluun vaan huomiota kun en syö.voimia sulle myös, toivottavasti paranet!
äidit on? Ei ne voi olla sokeita!
mutsi on työnarkomaani, ei sitä kiinnosta. sitä paits valehteleminen luonnistuu multa poikkeuksellisen hyvin.
miten ne voi väittää et haluut huomioo? ne ei taida tietää mitää täst sairaudesta :/
en todellakaan tiedä miksi ne niin tekee, mut ne ei älyy miten paljon se satuttaa. antasin mitä vaan et saisin normaalin elämän ja voisin syödä ilman että menen paniikkiin. mut ne näkee asian toisin kun syömishäiriönä, sääli sinänsä.