Suviseuroissa ehtoollisella kävijät itkivät vuolaasti. He näyttivät kauhean ahdistuneilta palatessaan ehtoolliselta. Ilma oli piukkana patoutunutta synkkyyttä.
Kävin tätä ennen tavallisessa ev.lut. kirkon messussa ehtoollisella. Suuri joukko kirkossa olleista, lähes käikki paikalla olleet seurakuntalaiset kävivät ehtoollisella. He olivat poikkeuksetta rauhallisen ja tasapainoisen oloisia ehtoolliselle mennessään, ja iloisen ja tyytyväisen oloisia palatessaan penkkiin. Ei ahdistunutta itkun tirinää eikä turvonneita kasvoja.
Miksi meikäläisyyteen liittyy näin syvä ahdistuneisuus?
Kävin tätä ennen tavallisessa ev.lut. kirkon messussa ehtoollisella. Suuri joukko kirkossa olleista, lähes käikki paikalla olleet seurakuntalaiset kävivät ehtoollisella. He olivat poikkeuksetta rauhallisen ja tasapainoisen oloisia ehtoolliselle mennessään, ja iloisen ja tyytyväisen oloisia palatessaan penkkiin. Ei ahdistunutta itkun tirinää eikä turvonneita kasvoja.
Miksi meikäläisyyteen liittyy näin syvä ahdistuneisuus?
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jotkut vain yrittävät ns. "fiilistellä" ehtoollistilanteessa ja lestadiolaisuudessa tuo fiilistely toteutetaan itkua pusertamalla. Karismaattisuudessa riehutaaqn kädet pystyssä ja nauretaan/ylistetään. Yleensä kaikenlaisissa herätysiikkeissä homma menee ns. yli!
Ehkäpä ihan tavallisessa kirkkojumalanpalveluksessa käyvät ovat herätysliikeintoiluun profiloitumattomia joille ei ole syötetty ulkoapäin uskon toteuttamisen malleja/uskovaisen rooleja ja tästä syystä he ovat omia teeskentelemättömiä itsejään!
Näin minä ajattelisin!
On myönnettävä että kirkon ehtoollisella oli kaunis ja harras, aidon tuntuinen tunnelma. Kaikki olivat sekä oma itsensä että samalla itse Jumalaa kohtaamssa, ilmen suuria eleitä ja kauheata itkun vääntöä.
Suviseuroissa itkun vääristämät punaiset ja turvonneet kasvot kertovat paljon meikäläisillä olevasta sisäisestä ahdistuksesta jonka tämä tiukka keskinäinen kontrolli ja ahdistava manipuoloiva ja rakkauden ehdollistava lapsuus saavatihmisessä aikaan. Edes ehtoollinen ei meitä vapauta tästä kuormasta. Ei tosiaankaan.
minä kävin ehtoollisella enkä ollut ollenkaan synkkä tai onneton. olin erittäin onnellinen että pääsin menemään. olin myös liikuttunut kun mieheni pyysi minulta omia syntejään anteeksi.
heti isosta teltasta tultuamme juttelimme myös erittäin vapautuneesti ihan tuntemattomien ihmisten kanssa. mikään ei painanut mieltäni.
Massahysteria ja tunteellinen hurmosliike saa aikaan harhan kuulumisesta yhteen ventovieraiden kanssa, kuten oman puolison. :-)
Minusta ehtoollistilaisuuden ei tarvitse olla mikään hautajaisiin verrattava tapahtuma.
Hautajaisissa voi itkeä ja se kuuluukin sinne riippuen siitä, millainen kuolema on vainajaa kohdannut. Mutta olen närkästynyt lestadiolaisessa ehtoollisessa siitä, että pitää niin tunteellisesti liikuttua siellä ikäänkuin näyttääkseen muille, että tässä nyt ollaan kunnon uskovaisia.
Itse en liikutu tippaakaan, sillä en halua näytellä, vaan kätken tunteeni visusti sisimpääni.
Todella irvokkaan näytelmän näin mennessäni ehtoolliselle. Siellä minun edelläni kaksi nuorta jätkää lähellä teltan sisäänmenoaukkoa vetivät hartaasti röökiä ja se toinen vasta aloitti viime tipassa. Siihen se jäi tientukoksi koittaessaan vetää röökiä loppuun ennen teltan sisälle astumista. Minua sieppasi ja olisin varmasti esittänyt paheksuntani, ellei seurassani olisi ollut tuttua porukkaa, joten en kehdannut alkaa huomautuksia jakelemaan, vaikka kovasti olisi mieleni tehnyt.
Siinä se jätkä vielä heitti huultakin äänekkäästi todeten, että kyllä täytyy henkoset saada loppuun asti vedettyä ennen ehtoolliselle menoa.
Sitten se poljeskeli sitä puoleksi palanutta röökiään siinä teltan edessä ihmisten jalkoihin ja paineli sisään virne kasvoillaan.
Tultaessa lähemmäs alttaria jätkän olemus muuttui nyt itkunpiukeaksi ja se alkoi halia poikakaveriaan oikein kunnolla. Minusta homma näytti ihan selvästi teatterilta. Itse olen kaverini kanssa sopinut asiat jo hyvissä ajoin ennen alttarille polvistumista, eli en jätä niitä viime tippaan. Pappiakaan ei tarvita ja näin säästyy pappiparalta samojen litanijoiden toisto meidän kohdallamme, sillä uskomme, että syntimme ovat annettu anteeksi, joten meidän ei tarvitse enää alttarn edessä sitä erikseen muilta pyytää.
Eikä minua liikuta tilaisuus ollenkaan, olen rauhallinen kuin viilipytty. Miksi minun pitäisi alkaa nyyhkimään ja vakavoitumaan. Otan rennon ilmeen ja uskon tilanteen olevan iloinen asia, ei surumielinen ja haudanvakava.
Kysymys on varmasti opitusta tavasta ja joukkosuggestiosta, jota ilman ehtoollinen koetaan epäonnistuneeksi, jos ei halailla ja tursata väkinäistä itkua kaikkien silmien edessä.
Minua kummastuttaa se, ettei samanlaisia liikutuksia koeta enää muualla, vaan ainoastaan ehtoollisessa.
Ennen liikutuksia koettiin jyrisevän saarnan yhteydessä. Varsinkin vanhat ihmiset alkoivat saada liikutuksia ja eivät meinanneet pysyä nahoissaan. Ennen muinoin suviseuroissa oli todellinen joukkohysteria valloillaan, jolloin suviseurateltassa yhden aloittaessa kiittämisen siihen yhtyivät kymmenet muut yhtä aikaa.
Nyt tapa on jäänyt pois, mutta jatkuu ehtoollisen yhteydessä
minuä puhuin omista hyvistä kokemuksistani. sinä ilmeisesti omista huonoista kokemuksistasi mutta myös ihan eri asiasta. ei sotketa perusasioita.
Omituinen uskonto teillä. Ei minun mieheni minulta syntiä anteeksi pyydä vaan Jumalaa vastaanhan hän on rikkonut ja siltä pyydetään anteeksi ketä vastaan on rikkonut. Synti on eroa Jumalasta. Jeesus kuoli ristillä meidän syntien takia. En suinkaan minä kuollut mieheni syntien takia ristillä, joten minun mieheni kyllä pyytää syntinsä anteeksi Jumalalta eikä ihmiseltä.
joiden synnit te maan päällä päästätte niille ne on päästetty taivaassa njoille te ne pidätätte niille ne on pidätetty taivaassa. siunasin miestäni ja hän minua. jeesus on sovitustyön tekijä.
En ymmärrä, miksi halveksit Jeesusta tuolla tavalla. Kirjoitat Jeesuksen nimenkin pienellä alkukirjaimella.
PS: Ihminen ei anna syntejä anteeksi. Muutoinhan diktaattorit siunailisivat toisiaan.
Lukekaa aiempi viestini, mitä olisi tapahtunut jos...
Itse en tuntenut teltassa synkkyyttä. Olen perus-luterilainen. Tunsin, kuinka perinteet huokuvat. Jäyhä, suomalainen kansa laulaa hitaita virsiä. Sitä kansallistunnetta en voi kokea vapaiden suuntien amerikkalaistuneissa kokouksissa.
En itkenyt ehtoollisella, vaikka lähellä oli. Jos itken, itken sitä, että tunnen kuinka minua rakastetaan syntisyydestäni huolimatta. Se rakkaus sattuu.
Mietin myös, että jos minulla olisi puoliso, pyrkisin käymään ehtoollisella lestadiolaisten kokouksissa erit. juuri siksi, että voisin pyytää vaimoltani anteeksi Jumalan kasvojen edessä ennen polvistumista alttarille. Yhtäaikaa pöydästä nouseminen olisi toinen syy.
Penkkeihin tarjoiltu ehtoollinen Helluntaikokouksissa on pliisu, vaikkei se sakramentin voimaa vähennäkään. Älkäämme siis ajatelko tunteilla, vaan luottakaamme Raamatun lupauksiin!
Jeesuksen ehtoollisella jota meidänkin pitäisi esikuvana pitää, ei ollut alttareita. Jeesus mursi leivän (niin kuin helluntailaiset edelleen Jeesuksen esimerkin mukaisesti tekevät) ja siunasi sen ja kohotti maljan ja siunasi viinin ja niin edelleen... Alttarit ja muut kirkkoinstituutiohöpötykset ovat kaukana Jeesuksen jakamasta ehtoollisesta!
Ilon itkuun heltyisit,
jos sen oikein tuntisit,
kuinka Herra kärsii meitä
synnin teille eksyneitä. (v 269:4)