Joskus olen miettinyt, mahtaako kellään muulla olla samantapaista ongelmaa kuin minulla. (Kyllä, luokittelen sen ongelmaksi)
Minua ahdistaa menneiden asioiden muisteleminen. Vaikka niihin ei liittyisi mitään ikäviä muistoja; olivatpa ne luonteeltaan negatiivisia, positiivisia tai täysin neutraaleja, niin muistot ahdistavat. Tykkään ottaa paljon valokuvia, mutta kun katselee valokuvia, joissa olin ja vaikutin toisessa paikassa toisten ihmisten kanssa kuin nykyisin, niin iskee ahdistus ja mieluummin jättää katselemisen sikseen. Enimmäkseen tuntuu, että ahdistusta aiheuttaa se, kun tällä hetkellä tietyt ihmiset ovat itselle tärkeitä, mutta näiden kuvien ottamisen aikaan ei ehkä tiennyt mitään niistä nykyisistä korvaamattomista ihmisistä - ja vastavuoroisesti silloin tärkeät ihmist ovat ehkä monet jääneet unholaan. Tiedän että elämän kuuluu olla juuri tuollaista eikä voi jämähtää yhteen paikkaan, mutta silti. Miksi? Miten voisi parantaa elämän laatua tältä osin, koska kuitenkin haluan muistoja?
Näin muuten elämä ei ahdista minua yleisesti, niin että se häiritsisi, muuta kuin sunnuntai-iltapäivisin ahdistaa se että kaikki on jossain muualla paitsi itse kökkii kotona ja on kamalan hiljaista ja rauhallista. Mutta silloinkin tietää että maanantaiaamuna se on taas ohi.
Minua ahdistaa menneiden asioiden muisteleminen. Vaikka niihin ei liittyisi mitään ikäviä muistoja; olivatpa ne luonteeltaan negatiivisia, positiivisia tai täysin neutraaleja, niin muistot ahdistavat. Tykkään ottaa paljon valokuvia, mutta kun katselee valokuvia, joissa olin ja vaikutin toisessa paikassa toisten ihmisten kanssa kuin nykyisin, niin iskee ahdistus ja mieluummin jättää katselemisen sikseen. Enimmäkseen tuntuu, että ahdistusta aiheuttaa se, kun tällä hetkellä tietyt ihmiset ovat itselle tärkeitä, mutta näiden kuvien ottamisen aikaan ei ehkä tiennyt mitään niistä nykyisistä korvaamattomista ihmisistä - ja vastavuoroisesti silloin tärkeät ihmist ovat ehkä monet jääneet unholaan. Tiedän että elämän kuuluu olla juuri tuollaista eikä voi jämähtää yhteen paikkaan, mutta silti. Miksi? Miten voisi parantaa elämän laatua tältä osin, koska kuitenkin haluan muistoja?
Näin muuten elämä ei ahdista minua yleisesti, niin että se häiritsisi, muuta kuin sunnuntai-iltapäivisin ahdistaa se että kaikki on jossain muualla paitsi itse kökkii kotona ja on kamalan hiljaista ja rauhallista. Mutta silloinkin tietää että maanantaiaamuna se on taas ohi.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Päättelen kirjoittamastasi, ettet ole opetellut luopumaan menneistä asioista ja ihmisistä etkä ole opetellut suremaan. Tämän takia syntyy ahdistus, kun palaat menneeseen. Luopumisen ja surun elämisen kautta menneet asiat ja ihmiset jäsentyvät osaksi sinun elämäntarinaasi, osaksi sinun elämääsi ja kokemustasi ja voit saada näistä muistoista voimaa. Omaan tarinaan kannattaa mielestäni menneestä liittää nimenomaan se, mikä on arvokasta ja minkä haluaa säilyttää.
Ystäväni
Kaarlo Kramsu
Yks ystävä on mullakin
Jo ollut aikaa sitten,
Vaikk' ei hän enää vaella
Joukossa elävitten.
Hän kuoli, -- siit' on kauan jo!
Ja paljon itkin silloin;
Mut usein vielä luonani
Hän käy, kuin ennen, illoin.
Käy hämärissä luokseni
Ja viereen' istahtaapi.
Hän vaiti on, mut kysyen
Hän minuun katsahtaapi.
Ja elämäni taistelut
Mä kaikki kerron hälle,
Ja tarkkaan kuollut kuuntelee
Ja hymyy elämälle.
Hän riemuilleni riemuitsee,
Ilosta silmät loistaa:
Ja usein huolet synkätkin
Katseensa hellä poistaa.
Hän toiveistani innostuu
Juur' entisellä lailla,
Ja punan luulen näkeväin
Kasvoilla kalvakkailla.
Mut väliin katseen moittivan
Hän heittää, ulos mennen:
"En tuota sinust' uskonut
Ois eläessäin ennen".
Oi veikko, nuorna kuolit jo;
Et elämää sä tunne:
Sen virta miestä kuljettaa,
Ei tietää voi hän, kunne.
Hän tuli luoksein äskettäin;
Mun mielen' murhe täytti.
Hän sijan sai ja istahti
Ja vartovalta näytti.
Mut vaipuneena huolihin
Mä painoin alas pääni;
Mut silloin hiljaan, vakaasti
Soi ystäväni ääni:
"Kuollutta toiset tuomitsee:
Ol' oikeaa tai väärää;
Ken elääpi, hän kohtalons
Rohkeesti itse määrää".
"Kuoltuas suruhaamuna
Sä kummitella koita;
Nyt uljaana käy taisteluun
Ja taistelussa voita".
Lukiessani viestiäsi tuli intuitiivisesti mieleen, että ahdistuksesi liittyy juuri ihmissuhteisiin. Ahdistaako sua se, ettei ole tarpeeksi pysyviä, syvällisiä ihmissuhteita? Jostakin luin, että ahdistus on nimenomaan häiriö ihmiskontakteissa.
Koska puhuit, että ahdistaa katsellessasi kuvia ihmisistä, jotka enää eivät ole elämässäsi ja toisaalta sua ahdistaa ajatus, ettet vielä tiennyt ihmisistä, jotka nyt ovat elämässäsi. Tästä päättelin ahdistuksesi syyn. Voin tietty olla väärässä.
Miksi ihmisiä tulee ja menee elämässäsi? Sinäkö haluat niin, vai toimivatko he niin ? Millaisia ihmissuhteita haluaisit? Miksi olet yksin sunnuntaisin?
Älä luule, että kuvittelisin olevani joku terapeutti, kun noita kysymyksiä muotoilin tai joku hirveän viisas. Itselleni asetan ne samalla. Mulla on vaikea yksinäisyysproblematiikka, sanoo miehenikin. Ja tiedän ton sunnuntaihelvetin, kun ahdistaa niin, että haluaisi kuolla pois.
Silti meillä molemmilla on nytkin ystäviä. Probleemi johtuu siis kai myös itsetunnosta.
Mun on ainakin sairaan vaikea uskoa, että joku oikeesti pitäis musta ja en kestä pinnallisia hömppäsuhteita. Ystävien pitää olla sellaisia, että niille uskaltaa kertoa just sen mitä oikeesti on ja miltä tuntuu.
Aikaisemmin kuvittelin esim., että olin systerini kanssa läheinen ystävä, että me muka erityisen hyvin ymmärsimme toisiamme.
Hänellä oli kaikenlaista vaikeutta elämässä ja kuuntelin ja mieheni hankki hänelle harjoittelu-ja työpaikan, vakinaisen viran, tai siis vinkkasi, mihin kannattaa ottaa yhteyttä. Systerin elämä alkoi rullaamaan.
Sitten kävi niin, että mie voin huonosti ja olin siks ärtynyt hänelle puhelimessa ja en jaksanut nähdä elämässä mitään hyvää. Lopputulos: systeri katkaisee välinsä minuun, koska olen niin "kielteinen". Puolentoista vuoden ajan tietyin väliajoin tekstailen, pyydän anteeksi useaan kertaan, yritän, että puhutaan tää juttu auki. Muija ei reagoi mihinkään mitenkään. Sitten yhtäkkiä soittaa muina miehinä ja alkaa iloinen pärpätys, Siperia on opettanut, että kaikki on mahdollista, joten en tivaa selityksiä, vaan juttelen ja kaikki on näennäisesti normaalisti. Mutta kuitenkaan ei ole, en enää luota häneen. Ymmärrän häntäkin, menneisyydessä on asioita, joilla oon häntä loukannut, mutta jos molemmat osapuolet eivät voi olla täysin avoimia ja on teeskenneltävä positiivista silloinkin, kun ei jaksa, nin antaa olla. Parempi olla itsensä seurassa.
Edellinen vaan bytheway. On silti ajateltava, että on korvaamattoman arvokas sellaisena kuin on ja jos on yksikin ystävä, joka hyväksyy sellaisena kuin on, se on tosi arvokasta. Vaikka sitten ystävällä ei juuri sunnuntaisin olisi aikaa, kyllä sen yksinäisyyden kestää paremmin kuin jonkun pintahömppöyltiöpositiivisseuran. Kirjoista ja elokuvista löytää myös seuraa ja saa aivot ajateltavaa.
Minua ei niinkään haittaa se, että ihmisuhteeni eivät olisi pysyviä ja syvällisiä vaan päinvastoin se, että ihmissuhteistani tulee aina hyvinkin syvällisiä ja pysyviä, ja sitten ne pitää lopettaa kesken. Ihmisiä tulee ja menee elämässäni siksi, että olen muuttanut monta kertaa uuteen asuinpaikkaan, ja taas on syksyllä muutto edessä. Sinänsä olen hyvin tyytyväinen siihen, millainen luonne minulle on kehittynyt; ihmisrakas, helppo ystävystyä, eikä minulla ole yhtään vihamiehiä. Mutta kolikolla on kaksi puolta. Jos ystävystyy helposti ihmisten kanssa, on odotettavissa paljon haikeutta ja ikävää.
Itsetunnostahan tässä paljon on kysymys kuten mainitsit. Se ei voi koskaan olla liian hyvä.
Olen hyvin samaa mieltä siitä, että ahdistus on häiriö ihmiskontakteissa. Eikö loppujen lopuksi suuri osa ajatuksista ja tekemisistä elämässä liity toisiin ihmisiin eikä niinkään asioihin...
Itselläni tulevat ja entiset jutut mieleen ahdistavina. Päivän eka tupakka etenkin samaan aikaan poltettuna pahentaa asiaa. Kävin hypnoosissakin sen takia, mutta apua ei löytynnyt. Nyt syön paria lääkettä. Ihan ok tällä hetkellä.