Onko täällä ketään sellaista kirjoittajaa, joka on lestadiolaisesta kodista, mutta ei enää itse aktiivisesti käy seuroissa?
Minä olen sellainen. Löysin tämän palstan ja olis kiva vaihtaa kokemuksia siitä, mikä on johtanut siihen että on jättänyt seuroissa käymisen väliin. Luulen ettei siitä taustastaan koskaan pääse eoon. En minä ainakaan. Enkä kyllä halua uskoani jättääkään. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan typerältä, mutta se usko on koko ajan mielessä, joka ikinen päivä. En minä koe tätä niin että olisin hylännyt uskon. Aikanaan hylkäsin vaan ne ihmiset, joihin en enää luottanut.
Menin aikanaan ns. uskottoman kanssa naimisiin ja perustettiin perhe. Alkuun kävin kyllä seuroissa ja kyläilinkin tuttujen luona, mutta ne ei olleet mitään miellyttäviä kokemuksia. Aina tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka jollain lailla ulkopuoliseksi sain tuntea itseni ja koko perheemme jo lapsuudessa. Jopa omien sukulaisten taholta. Omat vanhempani olivat ihan tavallisia työläisiä (lestadiolaisia kylläkin) ja muu suku oli sitä varakkaampaa kastia. Joku mennyt rikkaisiin naimisiin. Ja joku rikastunut jopa ihan rikollisin keinoin. Mutta silti olivat vaan olevinaan parempaa väkeä, ei sitä köyhiä kannattanut kylään kutsua tai käydä heillä kylässä. Katkeruus aina välillä nosti päätään. Mutta äidillä oli niin vahva usko, että hän jaksoi aina meitäkin muistuttaa, että jokainen tulee vain omalla uskollaan autuaaksi, ei toisen. Ja että ihan yhtä tyhjin käsin täältä lähdetään kuin on tultukin. Suunnilleen samanlaisena se nuoruuskin siinä meni. Ja varmaan on yksi syy siihen, miksi se puolisokin löytyi ulkopuolelta.
Nykyisin on enää yksi niistä entisistä kavereista, joihin olen yhteydessä silloin tällöin. Se yhteydenpito kun oli aika yksipuolista aikanaan. Niin jäi sitten kokonaan.Eihän sitä väkisin kenenkään seuraan voi tupata. Tämä yksi on pitänyt sitä yhteyttä myös minuun päin, eli se on ollut molemminpuolista. Sukulaisiinkaan ei ole juuri minkäänlaisia yhteyksiä enää, muuta kuin omiin sisaruksiin.
Minä olen sellainen. Löysin tämän palstan ja olis kiva vaihtaa kokemuksia siitä, mikä on johtanut siihen että on jättänyt seuroissa käymisen väliin. Luulen ettei siitä taustastaan koskaan pääse eoon. En minä ainakaan. Enkä kyllä halua uskoani jättääkään. Tiedän, että tämä kuulostaa ihan typerältä, mutta se usko on koko ajan mielessä, joka ikinen päivä. En minä koe tätä niin että olisin hylännyt uskon. Aikanaan hylkäsin vaan ne ihmiset, joihin en enää luottanut.
Menin aikanaan ns. uskottoman kanssa naimisiin ja perustettiin perhe. Alkuun kävin kyllä seuroissa ja kyläilinkin tuttujen luona, mutta ne ei olleet mitään miellyttäviä kokemuksia. Aina tunsin itseni ulkopuoliseksi. Vaikka jollain lailla ulkopuoliseksi sain tuntea itseni ja koko perheemme jo lapsuudessa. Jopa omien sukulaisten taholta. Omat vanhempani olivat ihan tavallisia työläisiä (lestadiolaisia kylläkin) ja muu suku oli sitä varakkaampaa kastia. Joku mennyt rikkaisiin naimisiin. Ja joku rikastunut jopa ihan rikollisin keinoin. Mutta silti olivat vaan olevinaan parempaa väkeä, ei sitä köyhiä kannattanut kylään kutsua tai käydä heillä kylässä. Katkeruus aina välillä nosti päätään. Mutta äidillä oli niin vahva usko, että hän jaksoi aina meitäkin muistuttaa, että jokainen tulee vain omalla uskollaan autuaaksi, ei toisen. Ja että ihan yhtä tyhjin käsin täältä lähdetään kuin on tultukin. Suunnilleen samanlaisena se nuoruuskin siinä meni. Ja varmaan on yksi syy siihen, miksi se puolisokin löytyi ulkopuolelta.
Nykyisin on enää yksi niistä entisistä kavereista, joihin olen yhteydessä silloin tällöin. Se yhteydenpito kun oli aika yksipuolista aikanaan. Niin jäi sitten kokonaan.Eihän sitä väkisin kenenkään seuraan voi tupata. Tämä yksi on pitänyt sitä yhteyttä myös minuun päin, eli se on ollut molemminpuolista. Sukulaisiinkaan ei ole juuri minkäänlaisia yhteyksiä enää, muuta kuin omiin sisaruksiin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Lestadiolaisissa on samalla tavoin erillaisia ihmisiä niin kuin myös meissä tavallisissa kansalaisissa. On enemmän ja vähemmän pahoja jopa rikollisiakin. Mutta siinä on se ero, että Lestadiolaiset luulevat saavansa kaikki töppäykset anteeksi Herraltaan vaikka olisivat tehneet jatkuvasti syntejä.
Minä itse uskon omaan Jumalaani ja rukoilen häntä pulmissani, vaikka olen nähtävästi lestadiolaisten mielestä pakana. Tunnen muutamia heistä. Ja voin sanoa, että he ovat ihan tavallisia ihmisiä keskuudessamme. Mutta sitten kun he ovat omissa porukoissaan ja seuroissaan he muuttuvat ahdistuneiksi ja synnintuskaisiksi, koska heitä papit muistuttavat heitä "synneistään".
Sinulle uskonsa hylännyt sanoisin, älä hylkää Jumalaa, hän on kaikkein Herra ja määrääjä kullekkin. Mutta sellaisen yhteisön voi hylätä jossa tuntee itsensä ahdistuneeksi ja aina syntiseksi. Koeta suhtautua meihin tavallisin syntisiin levollisesti. Voit silti säilyttää uskosi Jumalaan, hän on se kaikkein yläpuolella oleva joka lukee lakinsa lopuksi jokaiselle ansionsa mukaan.
Niinhän juuri olen tehnyt. Minähän kirjoitin, etten ole uskoani hylännyt. Ihan siihen samaan Jumalaan ja Jeesukseen uskon edelleenkin. Ja myös siihen, että yksin Jumalan armosta saan syntini anteeksi. Ei sitä voi kukaan ihminen minulta pois ottaa. En toki pidä itseänikään viattomana.
Myös että alustusta lukiessni, että et ole uskosi hylännyt, usko synnit anteeksi JEESUKSEN nimessä ja veressä synnit on anteeksi annettu -33 pp.
Olen ollut vastaavassa tilanteessa, mutta käyn edelleen seuroissa koska parempaakaan paikaa en ole löytänyt ja eihän ne voi poiskaan potkia vaikka kyllä ne haluaisivat sen tehdä.. Onhan siellä joukossa ahneita nilkkijä joille kaikki muu on kielletty paitsi ahneus ja jolle ylimielisyydestä on tullut hyve, mutta kuitenkin se Sana on joka löytyy onneksi sieltä ja siihenhän me voimme luottaa emme ihmisiin.
Samalla lailla olen ajatellut itsekkin. Nykyään se lähteminen sinne seuroihin vaan tuntuu niin vaikealta. On tietenkin ihan itsestä kiinni. Siitä ettei mene, ei voi syyttää kuin itseään.
Jotenkin pelkää sitä ihmisten kohtaamista ja sitä heidän suhtautumistaan. Niitä halveksivia katseita ym. Kun niihin törmää jo ihan kaupungilla, jos sattuu kohtaaman jonkun entisen tutun.Tai sukulaisen.
Samoja kokemuksia täälläkin. On tärkeää ettet kokonaan jätä seuroissa käyntiä koska tämä porukka tarvitsee enemmän kaltaisiasi, ei pelkästään tiukkapipoja. Eikä loppujen lopuksi meidän uskomme perustu mihinkään porukkaan kuulumiseen vaan Kristuksen lahjavanhurskauteen.
Olen syntyisin lestadiolaisesta kodista. Seuroissa käymisen olen lopettanut pikkuhiljaa kokonaan. Aloin nuorena seurustella ns. "uskottoman" miehen kanssa, jota ei hyvällä silmällä katsottu lestadiolaispiireissä. Aika kyseenalaiset keinot olivat käytössä meidän erilleen saattamisessa. Tarkoitus kai pyhitti keinot sillä esim.valehteleminen, panettelu ym,. olivat keinoja, jotka "uskovaisille" sallittiin siinä vaiheessa. Perustimme kuitenkin perheen jolloin "lestadiolaisystävien" yhteydenpito jäi aika minimiin. Minusta tuli kerralla pienellä paikkakunnalla huono esimerkki esim. nuorisolle. Meillä ei oikein voinut käydä kylässä kun vietimme niin jumalatonta elämää....en vain tiennyt kuinka elämämme erosi "kristittyjen" elämästä, paitsi tietysti minulla oli "uskoton" mies.
Perimmäiset syyt erkaantua olivat kuitenkin muita. Asioita joita en ymmärtänyt ja joihin en saanut vastausta. Esimerkiksi ihmisten asettamat, ulkoiset uskon mittarit ja se että useat lestadiolaiset katsovat heille kuuluvaksi oikeudeksi ottaa tuomiovallan omiin käsiinsä. Heillä on oikeus tuomita toinen henkilö kuolleen uskon tunnustajaksi pelkän ulkokuoren perusteella. Siinä astuu ihminen vähän liian suuriin saappaisiin. Säännöt ja rajoitukset on asetettu miesten ylivaltaa palveleviksi eikä niille löydy perustetta Raamatusta.
Kysyessäni useaan otteeseen perusteita asioille, joita en ymmärtänyt sain vastauksen: "ei uskon asioita voi ymmärtää järjellä, on vain uskottava"
Eli siis ei tarvitse ymmärtää, mennä vain kuin pässi narussa ja totella mitä sanotaan...?
Uskolla ei ole mitään tekemistä eikä sitä voi mitata ihmisten asettamien ulkoisten säännösten perusteella.Enkä tarvitse tietyn IHMISryhmän hyväksyntää, sillä siinähän monissa säännökissä on loppupeleissä kysymys. Vain Vapahtajan ristin kuolemalla ja sovitustyöllä on merkitystä.
Armo, uskon, että se kuuluu minullekin...
Kyllä ARMO kuuluu myös sinulle , Usko synnit anteeksi ne on kaikki maksettu vunna -33 pp. meidän tulee se uskoa .