Hei,
ajattelin ihan vaan piristää lukijoita kertomalla siitä että tämänkin oireyhtymän kanssa kyllä selviää...
Meillä on viisihenkinen perhe, äiti ja lapsista kaksi, 9- ja 8-vuotiaat pojat on diagnosoitu. Isälläkin "takuulla on", mutta hän ei koe diagnoosia tarpeelliseksi. Nuorin, 6-v poika on ainakin melko terveen oloinen, mitä nyt hyvin mallioppinut adhd-käytöksen...
Elämämme on haasteellista ja toisinaan uuvuttavaa, kuitenkin pääosin ihanaa, kun vain muistaa iloita niistä jutuista, joista voi! Tässä lyhyesti tärkeimmät:
Esikoisen tie on aika epätasainen: diagnoosi tarhaiässä, otettu erityisopetukseen jo ekaluokan alusta. Siitä huolimatta ekaluokalla joutui vaihtamaan koulua syyslomalla, kun ope uupui, seuraava koulun vaihdos viime tammikuussa (3.lk, sama syy) ja nyt syksyllä tulossa taas vaihdos (kouluverkkouudistuksen vuoksi). On siinä pienellä miehellä mietittävää, ei voi olla ajattelematta, että hänessä on jokin iso paha vika, kun ei opetkaan kestä. On vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa, ei juuri ole kavereita ja suree sitä kovasti. On myös herkkä ja sen vuoksi potentiaalinen kiusaamisen kohde, näitä selvitellään aika usein...Lääkitys on aloitettu ja useaan otteeseen säädetty, nyt aika lailla kohdallaan. Lastenneurolla ja -psykiatrisella ollut tutkimuksissa ja hoidossa, adhd kun on tuonut mukanaan käytöshäiriön, masennuksen, itsetuhoiset ajatukset ym, niin että neuron puoli nosti kädet pystyyn ja passitti psykalle. No sama se missä ollaan, kun apu tulee. Nyt menossa lääkityksen ohella toimintaterapia, odottaa pääsyä psykoterapiaan mutta kun ei ole terapeuttia...
Kuitenkin tämä pieni mies on todella fiksu ja luova (sopii muuten useisin adhd-tyyppeihin), kouluvaihdoksesta ja kuusiviikkoisesta sairaalajaksosta huolimatta todistuksen ka n. 8,5. On innostunut metsästyksestä, käy syksyisin hirvijahdissa, suoritti metsästäjäntutkinnon (siis sen oikean virallisen kokeen, joka metsästäjiltä vaaditaan) 7-vuotiaana... Kertoo jotakin pojan kapasiteetista. On myös erittäin empaattinen, osaa asettua muiden asemaan (jos muistaa), on herkkä ja tunteva persoona.
"Keskiveli" on myös saanut adhd-diagnoosin, on lääkityksessä ja käy toimintatereapiassa. Iloinen, reipas ja fiksu nuorimies, eniten hankaluuksia aiheuttaa sensorisen integraation (aistisäätelyn) ongelmat, ei tajua voimiaan(jota on kuin pienessä kylässä) vaan on raju ja rakastava - ja saattaa siksi ohimennen halata tai taputtaa kaverin ja äidin mustelmille... Harrastaa painia, mikä on suuresti auttanut motorisissa ongelmissa. Aiemmin omiin jalkoihinsa kompastellut poika tekee nyt painiliikkeiden ohella kärrynpyöriä, puolivoltteja ja muita "verryttelyliikkeitä", voima kasvaa kasvamistaan...(On nykyisin äidin "tölkinavaaja", jos en saa purkkia auki, niin vien pojalle...)
Kuten jo mainitsin, iloinen ja reipas pkkuveljemme on terve, mitä nyt hyvin mallioppinut sähläämisen ym. isoveljiltä.
Äiti on hakenut diagnoosin todettuaan poikien tutkimisen jälkeen että tämähän se mun juttu on, mikä on ollut koko iän... En syö lääkkeitä, kokeillut olen, mutta onneksi oireeni ovat niin lieviä, että selviän ilman. Miehen mukaan Consertan aikana talo voi paremmin ja asiat oli hoidettu, mutta mulla oli koko ajan paha ja ärtynyt olo, olin todella yliherkkä äänille ja koska talomme on tuskin koskaan hiljainen, olin todella kiukkuinen lapsille ja muillekin... Koulu on onnistunut aikoinaan aika mukavasti, siitä kiitos hyvälle muistille, lukemiseen tarvittavaa sitkeyttä ei ole ollut. Kuitenkin olen saanut käydyksi lukion ja kauppiksen, sittemmin suoritin sihteerin ammattitutkinnon... Mutta... Työt ei sitten nappaa millään. Onhan se kyllä aina jonkin aikaa kivaa tehdä jotakin, mutta tähän mennessä pisin työsuhteeni on ollut n. vuoden, sitten olen keksinyt hyvän syyn lähteä pois - potkuja en ole vielä saanut ;D
Toki nykyinen perhetilanne ei edes suosi työntekoa, olen ollut 3 vuotta kotona tukeakseni esikoisen koulutien alkua ja sitä ennen lapset oli pieniä ja olin sen vuoksi kotona... Nyt pitäis vähän katsella töitä kun rahat loppuu (saan omaishoidon tukea esikoisesta ja työmarkkinatukea, mutta ne ei oikein riitä elämiseen, vaikka mieskin on töissä...), mutta mistä löydän työnantajan joka hyväksyy sen että voin tehdä töitä ehkä 3 tai 5 tuntia päivässä, mutta olen samalla "hälytysvalmiudessa" hakemaan lapsia koulusta, jos joku menee pieleen ja ope soittaa... No etsiminen on kivaa, antaa vähän virikkeitä adhd-aivoille...
Ja se isi sitten: ei halua tunnustaa olevansa adhd, ei siis hae apua. On sen vuoksi sairastunut masennukseen, johon (Onneksi vihdoin viimein) haki apua. Jospa vain uskaltaisi tunnustaa perussairauden, niin elämä helpottaisi. Muttas kun nyt pitää "terveen imagoa" yllä vaikka väkisin, niin kyllä se uuvuttaa kenet tahansa. (Tuli vaan mieleen että onkohan se born in 70's myös itse adhd, ei vaan uskalla tunnustaa, mollaa siksi muita - näin vain kuriositeettina...)
Näihin kun lisäät vielä eläinlauman, kaksi koiraa, neljä kissaa, 10 kanaa, kukon, puolenkymmentä lammasta ja toistakymmentä kania sekä akvaarion ja kohta 10 vuotta kestäneen taloremontin, niin saat jonkin laisen kuvan meidän elämästä.
Tätä taustaa vasten voitte ymmärtää että meillä aina sattuu ja tapahtuu, terveyskeskus on tosi tuttu paikka, varsinkin keskiveli on aikamoinen tapaturmamagneetti. Meidän arkirealismi on oikeastaan aika suurrealistista, mutta tylsää meillä ei ole!
Tsemppiä teille kaikille, kiitos kun jaksoit lukea!
(Jos joskus liikut meillä päin, niin poikkea, etenkin jos tuntuu siltä, että elämäntilanteet kohtaavat... Yöksikin pääsee, ken kestää...)
ajattelin ihan vaan piristää lukijoita kertomalla siitä että tämänkin oireyhtymän kanssa kyllä selviää...
Meillä on viisihenkinen perhe, äiti ja lapsista kaksi, 9- ja 8-vuotiaat pojat on diagnosoitu. Isälläkin "takuulla on", mutta hän ei koe diagnoosia tarpeelliseksi. Nuorin, 6-v poika on ainakin melko terveen oloinen, mitä nyt hyvin mallioppinut adhd-käytöksen...
Elämämme on haasteellista ja toisinaan uuvuttavaa, kuitenkin pääosin ihanaa, kun vain muistaa iloita niistä jutuista, joista voi! Tässä lyhyesti tärkeimmät:
Esikoisen tie on aika epätasainen: diagnoosi tarhaiässä, otettu erityisopetukseen jo ekaluokan alusta. Siitä huolimatta ekaluokalla joutui vaihtamaan koulua syyslomalla, kun ope uupui, seuraava koulun vaihdos viime tammikuussa (3.lk, sama syy) ja nyt syksyllä tulossa taas vaihdos (kouluverkkouudistuksen vuoksi). On siinä pienellä miehellä mietittävää, ei voi olla ajattelematta, että hänessä on jokin iso paha vika, kun ei opetkaan kestä. On vaikeuksia sosiaalisissa suhteissa, ei juuri ole kavereita ja suree sitä kovasti. On myös herkkä ja sen vuoksi potentiaalinen kiusaamisen kohde, näitä selvitellään aika usein...Lääkitys on aloitettu ja useaan otteeseen säädetty, nyt aika lailla kohdallaan. Lastenneurolla ja -psykiatrisella ollut tutkimuksissa ja hoidossa, adhd kun on tuonut mukanaan käytöshäiriön, masennuksen, itsetuhoiset ajatukset ym, niin että neuron puoli nosti kädet pystyyn ja passitti psykalle. No sama se missä ollaan, kun apu tulee. Nyt menossa lääkityksen ohella toimintaterapia, odottaa pääsyä psykoterapiaan mutta kun ei ole terapeuttia...
Kuitenkin tämä pieni mies on todella fiksu ja luova (sopii muuten useisin adhd-tyyppeihin), kouluvaihdoksesta ja kuusiviikkoisesta sairaalajaksosta huolimatta todistuksen ka n. 8,5. On innostunut metsästyksestä, käy syksyisin hirvijahdissa, suoritti metsästäjäntutkinnon (siis sen oikean virallisen kokeen, joka metsästäjiltä vaaditaan) 7-vuotiaana... Kertoo jotakin pojan kapasiteetista. On myös erittäin empaattinen, osaa asettua muiden asemaan (jos muistaa), on herkkä ja tunteva persoona.
"Keskiveli" on myös saanut adhd-diagnoosin, on lääkityksessä ja käy toimintatereapiassa. Iloinen, reipas ja fiksu nuorimies, eniten hankaluuksia aiheuttaa sensorisen integraation (aistisäätelyn) ongelmat, ei tajua voimiaan(jota on kuin pienessä kylässä) vaan on raju ja rakastava - ja saattaa siksi ohimennen halata tai taputtaa kaverin ja äidin mustelmille... Harrastaa painia, mikä on suuresti auttanut motorisissa ongelmissa. Aiemmin omiin jalkoihinsa kompastellut poika tekee nyt painiliikkeiden ohella kärrynpyöriä, puolivoltteja ja muita "verryttelyliikkeitä", voima kasvaa kasvamistaan...(On nykyisin äidin "tölkinavaaja", jos en saa purkkia auki, niin vien pojalle...)
Kuten jo mainitsin, iloinen ja reipas pkkuveljemme on terve, mitä nyt hyvin mallioppinut sähläämisen ym. isoveljiltä.
Äiti on hakenut diagnoosin todettuaan poikien tutkimisen jälkeen että tämähän se mun juttu on, mikä on ollut koko iän... En syö lääkkeitä, kokeillut olen, mutta onneksi oireeni ovat niin lieviä, että selviän ilman. Miehen mukaan Consertan aikana talo voi paremmin ja asiat oli hoidettu, mutta mulla oli koko ajan paha ja ärtynyt olo, olin todella yliherkkä äänille ja koska talomme on tuskin koskaan hiljainen, olin todella kiukkuinen lapsille ja muillekin... Koulu on onnistunut aikoinaan aika mukavasti, siitä kiitos hyvälle muistille, lukemiseen tarvittavaa sitkeyttä ei ole ollut. Kuitenkin olen saanut käydyksi lukion ja kauppiksen, sittemmin suoritin sihteerin ammattitutkinnon... Mutta... Työt ei sitten nappaa millään. Onhan se kyllä aina jonkin aikaa kivaa tehdä jotakin, mutta tähän mennessä pisin työsuhteeni on ollut n. vuoden, sitten olen keksinyt hyvän syyn lähteä pois - potkuja en ole vielä saanut ;D
Toki nykyinen perhetilanne ei edes suosi työntekoa, olen ollut 3 vuotta kotona tukeakseni esikoisen koulutien alkua ja sitä ennen lapset oli pieniä ja olin sen vuoksi kotona... Nyt pitäis vähän katsella töitä kun rahat loppuu (saan omaishoidon tukea esikoisesta ja työmarkkinatukea, mutta ne ei oikein riitä elämiseen, vaikka mieskin on töissä...), mutta mistä löydän työnantajan joka hyväksyy sen että voin tehdä töitä ehkä 3 tai 5 tuntia päivässä, mutta olen samalla "hälytysvalmiudessa" hakemaan lapsia koulusta, jos joku menee pieleen ja ope soittaa... No etsiminen on kivaa, antaa vähän virikkeitä adhd-aivoille...
Ja se isi sitten: ei halua tunnustaa olevansa adhd, ei siis hae apua. On sen vuoksi sairastunut masennukseen, johon (Onneksi vihdoin viimein) haki apua. Jospa vain uskaltaisi tunnustaa perussairauden, niin elämä helpottaisi. Muttas kun nyt pitää "terveen imagoa" yllä vaikka väkisin, niin kyllä se uuvuttaa kenet tahansa. (Tuli vaan mieleen että onkohan se born in 70's myös itse adhd, ei vaan uskalla tunnustaa, mollaa siksi muita - näin vain kuriositeettina...)
Näihin kun lisäät vielä eläinlauman, kaksi koiraa, neljä kissaa, 10 kanaa, kukon, puolenkymmentä lammasta ja toistakymmentä kania sekä akvaarion ja kohta 10 vuotta kestäneen taloremontin, niin saat jonkin laisen kuvan meidän elämästä.
Tätä taustaa vasten voitte ymmärtää että meillä aina sattuu ja tapahtuu, terveyskeskus on tosi tuttu paikka, varsinkin keskiveli on aikamoinen tapaturmamagneetti. Meidän arkirealismi on oikeastaan aika suurrealistista, mutta tylsää meillä ei ole!
Tsemppiä teille kaikille, kiitos kun jaksoit lukea!
(Jos joskus liikut meillä päin, niin poikkea, etenkin jos tuntuu siltä, että elämäntilanteet kohtaavat... Yöksikin pääsee, ken kestää...)
Vastaukset 11
Vanhimmat
Kyllä kuullosti tutulta,vaikka lapseton pariskunta olemmekin. Elämä on yhtä ja samaa maalaiskomediaa. Ystävät ovatkin sanoneet, ettei kukaan käsikirjoittaja osaa kirjoittaa niin tapahtumarikasta jaksoa kuin meidän viikkomme livenä on.
Kiitos kirjoituksestasi,tuli lämmin ja hyvä olo.
Uskon että moni perhe jolla on näitä omia ikiliikkujia,kuten meilläkin, saa saman tunteen lukiessaan tuon positiivisella asenteella kirjoitetun tekstin !
Kertakaikkiaan itku meinasi tulla kun luin juttusi. Tuntuu tosi tutulta, enemmän kuin uskotkaan. Vanhemmalla pojistani on asperger ja nuoremmalla ADHD ja elämä on yhtä vuoristorataa. Ihan on sydän välillä rusinana kun mietin poikien tulevaisuutta ja pärjäämistä maailman tuulissa. Vanhempi on nyt lukiossa, muuten menee hyvin, mutta matikka tökkii pahasti. Hän kävi ammatinvalinta psyklogilla (ryhmänohjaajan pyynnöstä) poika kävi useampaan otteeseen siellä ja kyselin, että mitä psykologi tuumaa hänestä "raapi päätään" sanoi nuori mies, heh! Sieluni silmin näin tuon tilanteen. Hän ei ole käsillään tekijä, ei pysty mehuakaan tekemään itselleen, koska ei osaa suhteuttaa mehun ja veden määrää keskenään, joten lukiota yritetään lampsia eteenpäin. Nuorempi on sitten sähäkämpi tapaus kuten teilläkin, kaveripula on välillä kova. Nuorempi poika ei halua lähteä kotipihaltaan mihinkään, pelkää tulevansa kiusatuksi ja siksi välillä potee kovasti yksinäisyyttä. Koulunkäynti ei kiinnosta ja varsinkaan läksyjen teko. Hän on tavallisessa koulussa ja luokassa avustajan kera, mutta silti on takkuista. Ensi vuonna hän siirtyy yläasteelle ja nyt jo on sovittu, että menee automaattisesti pienluokalle. Olen eronut lasten isästä kuusi vuotta sitten ja hänellä myös selkeästi asperger/ADHD oireita, mutta ei suostu niitä myöntämään. Hänestä ei ole apua kasvattamisessa, joten yksin tätä väännän. Harvassa on myös ne miehet, jotka tähän perheeseen haluaisi tulla, voitte uskoa. Mutta, kuten sinäkin, niin minäkin ajattelen kokoajan positiivisesti ja uskon, että kaikilla on paikkansa tässä maailmassa. Itse käyn töissä ja nautin sen tuomasta vaihtelusta perhe-elämässä.
kaiken tämän (koulut, lääkärit, konsultaatiot, psykiatrit jne jne jne). Otan osaa - silti katson että sinun on jo aika mennä töihin tienaamaan verorahoja ....
sinultakin tuo ap kirjoitus. Ei ihan helppoa ole heidänkään elämä, joten mietippä itsesi tuohon tilanteeseen.
tarinan ajatuksella? Aloittajalle... voimia tulevaisuuteen ja arkirumbaan!
Joo kiva kertomus teitin elämästä, positiivinen.
Eksyin tänne palstalle koska mieheni on adhd, tosin häntä ei virallisesti ole diagnosoitu, mutta olemme sen yhdessä todenneet että melkoisella varmuudella näin on. Hän on ollut lapsuudesta asti kokoajan menossa johonkin suuntaan, levoton mutta myös tekevä. Tekee paljon ja montaa asiaa yhtäaikaakin.
Hermostuu helposti jos ei ole mitään rappaamista tai muuta järkevää tekemistä.
Hän on silti kiltti ja järkevä ihminen, pysyy työpaikassaan jossa on saanut jopa luottamustehtäviä, koska hän saa aikaan ja ei pelkää ottaa asioista selvää.
Kohelluksen ja sähläämisen lomassa aina välillä sattuu pikku tapaturmiakin, muttei ne ole kovin tahtia haitanneet. Ihana mörököllini koko ukko....;))
Se mikä meillä on erikoista ja aika kuluttavaa, on se että meillä on tosi erillaisia ihmisiä perheessä.
Minulla on kaksi poikaa, joista toisella on asperger ja toinen on lievästi kehitysvammainen. Poikien isällä on myös asperger-taipumusta ja hänenkin kanssaan uusperheemme on tultava toimeen.
Siis tämä adhd-mies ei ole lapsien isä..joku tuossa kirjoitti ettei varmaan ole hevillä kukaan isäpuoleksi ryntäämässä erityislapsiperheeseen, mutta mulla ainakin on siis päinvastainen kokemus.
No joka tapauksessa meidän perheessä minä olen se ainut ns. "normi" ihminen. Olen täysin vastakohta adhd miehelleni. Elämä on tosiaan aika sähläämistä meilläkin ja monenlaisten huolten kirjoa, mutta jotenkin sitä vaan mennään eteenpäin ja yritetään puskea vaikeita asioita läpi harmaan kiven.
Mieheni on ollut suuri tuki minulle lasten asioissa ja ottaa puolestani selvää monistakin asioista. Joskus surkuhupaiselta tuntuva elämä on kyllä myös jotenkin kivaakin, saa ainakin nauraa makeasti yhteensattumille. Aika myös menee kuin siivillä. Itsekkin joudun noita työpaikkoja vastaanottaessa miettimään valmiiksi myös lasten asioita ettei tule hoito ongelmia sun muuta. Ei se silleen ole helppoa erityislasten äidille tuo työssä käynti. Sitä ei vaan monet ymmärrä.
METSÄSTYSTÄ?
Sehän on julmaa ja raakaa ajavietettä, että saa nautinnon tappamisesta. Katsooko perheenne mahdollisesti väkivaltaviddeoita vapaa-aikanaan eikä kysymyksessä siis olekaan ADHD vaan rauhattomuus väkivaltavideoiden katsomisesta ja metsästämisestä.
Yrittäkää hankki arkeenne jotain kauniita asioita!
itse katson ecw:tä ja smackkiä mutta tekeekö se minusta raaan..ja ei empaattisen?
Sehän on vaan niin , että riippuu niin paljon kumppanistakin että jaksaako tälläaista arkea pyörittää. On hieno asia että vaikeuksista huolimatta olette vielä yhdessä. Mutta yleensä on niin että suurin osa tällaisista pareista eroaa. Kysymys kuuluu . Jaksaitko tällaista arkea yksin ??
Hyvältä kuulostaa. Elämä elämänä :)
Toivottavasti esikoiselle löytyy kavereita, kyllä Addi sen sielunkumppani-Addin/Assin nopeasti bongaa rinnalleen välitunneille jos, vain luokan laumassa sellainen elelee.