Niin, mies ei kosi vaikka on puhunut siitä jo aikoja sitten. Ollaan oltu yhdessä sellaset 5 vuotta joista n.4 vuotta ollaan asuttu yhdessä. Ongelmia kyllä löytyy mutta löytyy niitä ihaniakin asioita.
Olen halunnut kihloihin jo monen monta kertaa ja kertonut sen myös miehelleni.
Hänkin sanoi silloin alkuaikoina että kun reilu vuosi ollaan oltu yhdessä niin mennään kihloihin, mutta tässä sitä on useampi vuosi odoteltu. Niin eihän sitä kyllä etukäteen päätetä että milloin mennään, mutta silti!
Kerran oltiin jo menossa koruliikkeeseen katsomaan sormuksia että jos löytyy mieleiset niin mahd. jopa ostetaan, mutta ei sisälle asti päästy kun hänen käytös oli että nopeesti hoidetaan juttu pois alta! Arvatkaa van tahtooko siinä sitten mitään sormuksia edes katsoa.
Nyt tilanne on se että sisimmässä odotan kihlautumistamme, mutta ehkä jossain toivon ettei meitä enää oliskaan...
Ehkä olen kyllästynyt ainaisiin odottamisiin ja unelmiin. Ja eihän ne kihlat suhdetta muuta, mutta tuntuisi edes että toinen oikeasti haluaa elää elämäsä minun kanssa kun kerta puhuu siitä ihan jatkuvasti jossain muodossa.
Onko kellään kokemusta vastaavasta, tai ylipäätänsä mitään sanottavaa?
Viesti on pitkä, toivottavsti joku jakso lukea=) mutta itse asia paljon tärkeämpi
Olen halunnut kihloihin jo monen monta kertaa ja kertonut sen myös miehelleni.
Hänkin sanoi silloin alkuaikoina että kun reilu vuosi ollaan oltu yhdessä niin mennään kihloihin, mutta tässä sitä on useampi vuosi odoteltu. Niin eihän sitä kyllä etukäteen päätetä että milloin mennään, mutta silti!
Kerran oltiin jo menossa koruliikkeeseen katsomaan sormuksia että jos löytyy mieleiset niin mahd. jopa ostetaan, mutta ei sisälle asti päästy kun hänen käytös oli että nopeesti hoidetaan juttu pois alta! Arvatkaa van tahtooko siinä sitten mitään sormuksia edes katsoa.
Nyt tilanne on se että sisimmässä odotan kihlautumistamme, mutta ehkä jossain toivon ettei meitä enää oliskaan...
Ehkä olen kyllästynyt ainaisiin odottamisiin ja unelmiin. Ja eihän ne kihlat suhdetta muuta, mutta tuntuisi edes että toinen oikeasti haluaa elää elämäsä minun kanssa kun kerta puhuu siitä ihan jatkuvasti jossain muodossa.
Onko kellään kokemusta vastaavasta, tai ylipäätänsä mitään sanottavaa?
Viesti on pitkä, toivottavsti joku jakso lukea=) mutta itse asia paljon tärkeämpi
Vastaukset 29
Vanhimmat
Niin ei kai sitä voi tietää varmaksi, että vuoden päästä on valmis menemään kihloihin. Jos olisi varma siitä, voisi mennä sitten vaikka heti?
Olet kertonut miehelle, että haluat kihloihin? Haluatko myös naimisiin? Ja miten mies on silloin suhtautunut, kun olet sanonut haluavasi kihloihin? Oletteko kunnolla jutelleet asiasta?
Puhu kerran ja kunnolla eli nosta kissa ns. pöydälle, mutta älä puhu usein asiasta. Mies voi tuntea sen painostuksena. Sitten vaan odottelet. Ei siinä muu auta. Jos mies jo tietää toiveesi, niin hän kyllä kosii kun on valmis.
ollaanhan me puhuttu siitä ihan tosissaan enkä ole nyt puhunu koko asiasta, joten ns. unohtanu.
Tuntuu vain niin hullulta kun kumminkin mies puhuu naimisiin menosta ja yhteisistä lapsista, tulevaisuudesta ylipäätänsä.
Alkaa tuntuun että nekin on vain pelkkää puhetta, että ei taida tietää itsekkään mitä haluaa.. tai oikeestaan tietää mitä haluaa muttei tiedä kenen kanssa.
En voi tietää mitä hän ajattelee ja niinku olen hänelle sanonut että kihloihin haluaisin mennä, siksi että luvattais toisille että tässä nyt ihan OIKEESTI ollaan vakavissaan, eikä minulla mitään kiirettä naimisiin ole mennä
Mulla on sama tilanne kun sulla. Epäilen että avomieheni ei kosi minua koskaan, koska on niin saamaton ja pihi ihminen. Lapsia pitäisi kyllä tehdä, mutta sanoin takasin, että haluan lapset avioliitossa. Meni ukko hiljakseksi.
Nykyaikana nainenkii voi kosia, ei tarvi oottaa (valittaa) kun mies ei kosi. Se on niin yksinkertasta.
Onhan se periaatteessa yksinkertaista, mutta hyvin monesti todellisuudessa tilanne on se, että nainen on ottanut asian vakavissaan puheeksi kerran tai useamminkin, ja mies on jo tässä vaiheessa ilmoittanut että "kosii kyllä kun on valmis" tai että "ei vielä ole sen aika". Tällöin nainen on ilmoittanut toiveensa ja loppu on kiinni siitä, alkaako mies haluta samaa ja milloin. Ei se kysymällä parane, kyllä se mies kosisi jo jos haluaisi... Jos keskustelun jälkeen vielä kosisi, se olisi sitten painostusta ja ahdistamista ja "mikset anna mun miettiä" ja "suurta päätöstä pitää saada harkita" tai "mähän sanoin että kosin kun olen valmis".
On ne ukot hankalia. Onneksi minä olen tyytyväinen avoliitossani :D
niin voisin kosia itse mutta jos kerran mies tietää että olen valmis kihlohin ja jo puhuttu siitä todella avoimesti niin jos nyt menisin sen kättä pyytämään niin eiköhän se ois minulta painostusta!! Mieti tätäkin puolta! painostaa en halua, tahdon että se tulee hänen tahdostaan
Jo kaks vuotta oon kinunnu ja kinunnu ja nyt tuntuu, etten enää jaksa kinuta... Toistaa aina että "mennään mennään naimisiin sitten kun sen aika on" mut kun mä en jaksa odottaa - eikö se haluukaan jakaa mun kanssa elämäänsä yhtä paljon kuin mä oon halunnu? On vaan niin vaikeeta sanoa suoria sanojakaan... Oon mä yrittäny, mut tuntuu ettei se niitä kuitenkaan ota todesta, kun en oo esim. lähteny vaan menemään. Pitäis vissiin tavata joku muu ja alkaa viettään aikaa sen kanssa, josko mustasukkaisuus sitten sais liikettä aikaan... Mutta kun en haluais tietenkään sitäkään. :( En tiiä, en jaksa enää odottaa ja tietyllä tavalla "olla nöyryytettävänä" - se tietää kuinka tärkeetä se mulle olis, mut silti ei mitään tapahdu, miks? Mä alan kallistuun sille kannalle, et jos se rakastais mua sydämensä pohjasta, se toteais tän olevan niin tärkeetä mulle ja sitä kautta itteelleenkin, et kosis jo pikaisesti romanttisesti! Ironisinta tässä on, etten ole (omasta mielestäni ainakaan;) ruma, tyhmä tai muutenkaan sitä "harkintaa ansainnut" - moni muu mies varmaan ihan mieluusti tutustuis muhun ja kattois mitä jutusta vois tulla - jos niitä kivoja miehiä vaan jossain tapais! En vaan jaksa tätä enää: tuntea koko ajan, etten mä sittenkään riitä; toisaalta en saa lähdettyäkään, kun kumminkin hänen jälkeensä olisi niin vaikeeta olla taas yksin. Tää on niin säälittävää! :((
..päätellä että olet nuori iältäsi ja kovin malttamaton.Kaksi vuotta yhdessäoloa ei ole kovin pitkä aika!!Kirjoitat nyt jo että olet melkein valmis katselemaan muita miehiä kun omasi ei juuri nyt tee niinkuin haluat,hän on teistä se fiksumpi ja sinä olet keskenkasvuinen aivan selvästi!! Osoitappa hänelle hieman aikuismaista otetta ja lopeta se kinuaminen.Harkitseppa myös tarkkaan onko sinusta todella vielä sitoutumaan siihen yhteen,kun tuntuu että "ne ihanat miehet",joita jossain on ,kiinnostaa vielä!!!
Valitettavasti tuli sama mieleen...
Ensiksi: älä ole surullinen. Toimi. Pistä mies valitsemaan. Olet odottanut jo tarpeeksi, eikö vain? Olen pikku hiljaa huomannut, että kiltit naiset eivät saa haluamaansa. Täytyy olla päättäväisempi ja osata vaatia, ja tarvittaessa olla kova kovaa vasten. Mutta täytyy olla myös valmis lähtemään, luopumaan suhteesta. Olisitko sinä siihen valmis? Itse "odottelin" kolme vuotta, mutta mitään ei tapahtunut. En usko, että olisi tapahtunut kymmenen vuoden odotusajallakaan. Ole rohkea! Voit voittaa vain unelmiesi elämän... hänen kanssaan tai
jonkun toisen. Anna sille mahdollisuus!
Jos kaipailee naimisiin, voisi kuvitella, että on löytänyt kumppanin, jota rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa, ja joka rakastaa, arvostaa ja kunnioittaa sinua. Suhde on toimiva, tulevaisuuden näkymät vakaat ja toive yhteisestä elämästä valtava.
Ja sitten, jos mies ei syystä tai toisesta halua toimittaa jotain rituaalia, ollaan valmiita heittämään se kaikki hukkaan? Eli kunhan naimisiin pääsee, ihan sama kenen kanssa?
Tätä en ole koskaan tajunnut. Että avioliitto (jonkun kanssa) on tärkeämpi kuin se oikea ja toimiva parisuhde.
Olen kerran pakannutkin laukun että lähden ja olin poiskon kotoa, mutta menin vielä juttelemaan mieheni kanssa ja sinne jäin. Silloin näytti siltä että mies oikeasti haluaa minut vaimokseen, mutta siitäkin on jo muutama kuukausi ja taas mietityttää että tahtookohan tuo sittenkään....
meillä vähän sama... neljä vuotta seurusteltu ja nyt syksyllä viimeinkin muutetaan yhteen. mies kysyi kaksi vuotta sitten mentäisiinkö kihloihin ja vastasin silloin, etten ole vielä valmis siihen. mutta nyt olisin valmis, haluaisin kihloihin. 2kk sitten kerroin miehelle, että olisin valmis sitoutumaan enemmänkin ja hänkin sanoi olevansa. kerran otin kosinnan puheeksi, etten halua sen tapahtuvan kummankaan vanhempien luona missä pakottavista syistä olemme aikaa viettäneet. ja hän sanoi ettei tietenkään. ja ettei kysy isältäni ensin lupaa mikä on minusta ok koska en ole isäni omaisuutta ja olemme aikuisia ihmisiä. hän ei vain silti kosi. olin jo jokin aika sitten vakuuttunut, että aika on käsillä mutta ei. odotellessa...
Niin, itse olen kysellyt ja vihjaillut suoraan suhteen vakiinnuttamisesta, mutta mies on sanonut, että hänen tehtävänsä on sitten kosia. Oikeasti ei ole kiire, tarkoitan ihan vilpittömästi. Ahdistaa kuitenkin, että toisella tuntuu olevan täysi valta päättää siitä, koska on oikea aika kihlautua ja samalla sopia hääpäivästä. Tulee ihan pönttö olo, että entäs jos tässä odotteleekin turhia ja avoliitossa ollaan tiettyyn pisteeseen.
En tiedä arvaisinko lapsia edes hankkia avoliitossa (tavallaan kyllä, mutta mies ehdottomasti ei) ja kohtahan se "kello" alkaa tikittämään pakostikin, vaikka vauvakuumetta ei olekaan. Ja vaikka en ole enää parikymppinen niin kyllä ihan reilusti voin sanoa, että kadehdin muita saman ajan seurustelleita, jotka ottavat jo suhteessa seuraavan askeleen. Mutta mitäs tässä tekee. Lapsista ja liitosta ollaan puhuttu useasti, mutta eihän tämmöset asiat puhumalla mihinkään muutu, kun teot puuttuvat ja sitovat suunnitelmat.
että haluat sitoutua. Jos hän ei halua, on se mielestäni merkki siitä, että koko suhde olisi paras lopettaa. On ihan turhaa jatkaa suhdetta, jossa molemmat haluavat eri asioita. Ei se ole helppoa, mutta parempi pidemmän päälle.
Jos toinen ei usko avioliittoon, eikä se merkitse hänelle sitoutumisasteen muutosta, vaan pelkästään uskonnollista rituaalia, niin silloin toisen on jätettävä hänet?
On kyllä aika paksua. Jos toinen on täysin ateisti ja sitten häntä pakotetaan johonkin riiteihim. Siviilivihkiminenkin on ihan samaa tavaraa ja jumala on vain korvattu valtiolla.
Lapsellista touhua koko kosiminen ja vihkikaavat.
Mikseivät ihmiset vain voi olla uhdessa ilan että siihen pitää tunkea jotain jumalia ja valtioita kahden ihmisen väliseen asiaan.
Ettekö te siis usko itseenne ja kummpaniinne ja siksi pitää saada jokin ulkopuolinen taho pitämään suhde pystyssä?
Vai onko tämä kuitenkin jotain myöhästynyttä barbileikkiä.
Jos et tiennyt, on avioliitolla aika tavalla myös juridista merkitystä perhettä perustettaessa ja esim. toisen osapuolen kuollessa. Ei se pelkkää uskonnollista paskaa ole niinkuin väität
Avioliiton juridiset puolet on tuskin yhdelläkään keskusteluun osallistuneella ensimmäisenä mielessä, kun harmittelevat, ettei kosintaa tapahdu.
On huomioitava, ateistien lisäksi, se yksinkertainen seikka, että toisille avioliitto merkitsee niin suurta sitoutumista (aka. vastuuta) että siihen ryhtymistä täytyy harkita. Se ei KOSKAAN ole kiinni siitä, kenen kanssa sitoutuu vaan siitä, miltä tilanne ja tulevaisuus sillä hetkellä näyttää. Realistit harkitsevat kauemmin. Tämä on melko liki sitoutumiskammoa, mutta vain kehittyneempi taho.
Niin tosiaan, täällähän erityisesti valitetaan sitä miten tuo juridinen asema on kaikilla niin heikko ja siksi siis halutaan miesten kosivan. Mikäli näin olisi, niin silloinhan tuo jota asia vaivaa kosisi ja ilmoittaisi syyksi perintöasioiden hoitamisen. Mitään sukukokouksia ei sitten pidettäsi, vaan maistraatissa ja virkatodistajat läsnä.
Kyllä se on vain prinsessajuttu ja barbileikit, joka on tuon touhun taustalla ja koko juttu on pahasti toisen osapuolen aliarvioimista ja halventamista.
Jättäkää vain rakastava kumppaninne jos ei häitä tule, sillä juuri hääthän ne kaiken muuttavat (kunnes tajuaa että ihan samalta tuntuu senkin jälkeen ja ero tulee mieleen, kun tässähän on jotakin vialla kun ei tunnukaan miltään).
Kumppanuus on kahden ihmisen keskinäinen sopimus, eikä siihen kuulu sotkea minkäänlaisia ulkopuolisia tahoja mukaan. Perintöverokin kohta poistuu, niin mitä te sitten keksitte tekosyyksi.
Tuolla ylempänä kirjoitin, että mies haluaa kosia. Itse naisena inhoan turhaa keskipisteenä olemista yli kaiken, mutta mies meillä niistä kirkkohäistä haaveilee. Mulle ateistina ehdoton ei (pitäisin melkoisena loukkauksena uskovia kohtaan), mutta mahdolliseen avioliiton siunaamiseen suostuisin miehen sitä halutessa. Joustonvaraa, kun löytyy.
Avioliitto nyt vaan sattuu olla kahden ihmisen välinen sopimus meidän yhteiskunnassa eikä sen näkyvämmällä tavalla voi julistaa puolisolle ja muille, että perhettä ollaan ja yhteistä tulevaisuutta rakennetaan. Olis itten perheenlisäys puudeli tai
vauva. Avioeroista on tässä kohtaa turha jauhaa. Sopimuksia rikotaan erinäisissä asioissa, mutta ilman niitä laahattaisiin aikalailla paikoillaan.
Tekeehän ihmiset työsopimuksiakin tulevaisuuden suunnittelun nimissä. Mikä vika avioliitossa, joka on myös sopimus tulavaisuutta silmällä pitäen?
niin kävi meille, että miehen mielestä "virallinen" naimisiinmeno on jotain aivan turhaa ja avoliitossakin voi hyvin elää. Mielestäni tässä vaihtoehdossa ei ole mitään väärää, mutta itse haluaisin ne häät. Ja kerron miksi: ensiksi ollaan seurusteltu jo yli 3 vuotta enkä vieläkään tiedä haluaako tämä ihminen viettää loppuelämäänsä kanssani. Yleensä kosiminen/naimisiinmeno on ilmaus siitä, et rakastaa toista niin paljon jne...Eli en osaa telepatiaa ja jos toinen ei kosi, niin kuinka tiedän et toinen on hyvin vakavissaan suhteeni? Sen verran kokemusta on, että sana rakkaus ei vielä tarkoita yhteistä loppuelämää ja toisen vakavaa suhtautumista. Eikä yhdessä asuminenkaan...Toiseksi: tietysti avioliitolla on julkisen tunnistamisen asema, ja mielestäni siinä ei ole mitään pahaa, et myöntää yhteiskunnan edessä et tässä on puolisoni. Voisin huutaa koko maailmalle, et rakastan tota ukkoa. Sitä vois verrata siihen, kun myöntää kavereille seurustelevansa jonkun kanssa eikä vaan tapailevansa sitä tyyppiä.Naimisiin mentäessä (mielestäni) myöntää kaikille, et rakastaa toista ainakin yhden elämän verran:)
No, itse en tykkää tilanteesta johon olen joutunut, sillä se tarkoittaa epätasapainoa suhteessamme:< Olen sortunut muutaman kerran "jankuttamaan" asiasta ja asemani ällöttää itseäni niin paljon, et loppu häämöttää..En halua pakottaa ketään naimisiin kanssani. Tietyistä asioista täytyy olla parisuhteessa samaa mieltä.
Jos kirjoituksesi oli tarkoitettu ap -kirjoittajalle niin hän mainitsi, että mieskin oli aikoinaan puhunut kihlauksesta. Eli siitä voisi päätellä, että hän ei ole mikään ateisti tai ole muuta sellaista syytä olal menemättä naimisiin.
Ateistit haluavat naimisiin ihan samalla tavalla kuin uskovaisetkin. Häät eivät ole uskonnollinen rituaali. Kirkkoon kuulumatonta ei tietenkään vihitä kirkossa ja hyvä niin, koska hän ei sitä haluaisikaan.
Mielestäni, jos ei pysty sitoutumaan toiseen ihmiseen niin, että menisi naimisiin, ei seurustele oikean ihmisen kanssa. Jotenkin ilmeisesti häpeää toista ihmistä, koska ei pysty kertomaan muille ihmisille olevansa naimisissa jonkun kanssa.
Lasten hankkiminen avioliitossa on periaatepäätös monille ihmisille. Aviottomia lapsia katsotaan ainakin vielä ulkomailla pahalla, myös Suomessa erityisesti aiemmin. Avioehto on myös keksitty, jos ei halua laittaa omaisuuttaan puoliksi toisen kanssa.
Olitte menossa koruliikkeeseen? Siis poitsu on kertaalleen kosinut ja saanut rukkaset. Nyt sen pitäisi olla ajatustenlukija ja kosia taas. Ja sinä et lopulta edes tiedä haluatko koko suhdetta.
Voi herrajumala.
jos se on kosimista että ollaan puhuttu siitä että voitaisiin mennä kohtapuolin kihloihin ja ollaan menossa KATSELEEN sormuksia että löytyy sopiva niin hinnaltaan kuin ulkoisestikki niin on kosimisesta kumma käsitys ja vielä kun mies sanoo ovella : "ettei osteta vielä mitään, katotaan vaan ja käydään kans sitte äkkiä"!!!!!
Kylläkai tässä ite kenelläkin alkaa mietityttään mitä sitä oikeasti haluaa kun mitään ei tapahdu moneen vuoteen!
olen myös sen jälkeenkin sanonut että oisko aika mennä kihloihin niin ei hänen tarvitse olla tällöin mikään ajatuksen lukia!
Haluatko enemmän vain kihloihin kuin kihloihin juuri tämän miehen kanssa? Jos mielessäsi itää pienikin epäilys siitä onko kihlaus oikea teko loppujen lopuksi, ÄLÄ kihlaudu!
Menin kihloihin kolmen vuoden seurustelun jälkeen. Syvällä tajunnassani tiesin, etten halua tätä ihmistä rinnallen loppuiäksi, mutta halusin niin kovasti olla onnellinen. Ero tuli kahden vuoden päästä.
selvähän se.
Toisaalta hyvä, että mies tuossa vaiheessa tuli toisiin ajatuksiin. Eipä tullut ostettua turhaan sormuksia!
Musta tuntuisi kummalliselta mennä katselemaan sormuksia, jos mitään ei olla varmaksi sovittu ja päätetty. Jos löytyy mieleiset niin mahdollisesti ostetaan? Eli siitäkö se kihlauskin olisi kiinni, jos löydetään mieleiset sormukset niin sitten mennään kihloihin? Vai ymmärsinkö ihan väärin?